Vuosien ajan yksi musta aukko elämässäni olivat erilaiset suvun juhlat, joissa oli pieniä lapsia.
Kun saavuimme juhliin, vedin kynnyksellä henkeä. Pidätin sitä niin kauan, kunnes juhlat olivat ohi.
Kun myöhään illalla auton ovet painettiin kiinni ja virta-avainta käännettiin lukossa, halusin vain unohtaa.
Se sattui. Tavoilla, joita en osannut kuvitellakaan.
Ja pahinta oli, ettei sitä voinut näyttää mitenkään.
On vaikeaa hymyillä luonnollisesti samalla, kun kaikin puolin luonnoton kipu ravistelee sisältä.
Oli kuin mörkö pahimmista painajaisistani, yön pimeimmiltä hetkiltä olisi nostettu esiin sängyn alta.
Ja toisin kuin möröt yleensä, tämä mörkö oli vielä pelottavampi täydessä päivänvalossa.
Siinä se oli. Välkehti puhalletuissa saippuakuplissa, tömisi pienissä askelissa ruohikolla, rohisi leikkiauton renkaissa soratiellä, sädehti kimaltelevan prinsessapaidan kanssa kilpaa auringon kanssa.
Se kaikki, mitä en tule saamaan.
Eikä ollut muuta vaihtoehtoa, kuin pysyä kasassa.
En koskaan vakavasti harkinnut, että olisin jättänyt väliin juhlia. Pidin sitä naurettavana ajatuksena, liioitteluna. Suruni ei ollut sellaista surua, jonka takia niin voisi tehdä.
Kerran hautajaisissa pieni, ujo sukulaistyttö painautui yllättäen Miehen syliin. Tuijotin kiinteästi pöytiin aseteltuja kynttilöitä. Oli helppoa katsoa pois päin. Näyttää vakavalta ja hauraalta. Toivoa, että muut ympärillä ajattelevat sen johtuvan hartaasta, surullisesta tunnelmasta.
En koskaan ajatellut niitä hetkiä jälkeen päin. En pystynyt käsittelemään niitä.
Riitti, kun niistä selvisi hengissä.
Jos jotain olen oppinut, niin sen, että mikä on toiselle arkinen, ohikiitävä hetki, voi olla toiselle samaan aikaan jotain aivan muuta.
Viime viikonloppuna olimme sukulaisen syntymäpäiväjuhlissa. Siellä Mies leikki yhden pienen kanssa. Pystyin katsomaan ja hymyilemään, jopa nauramaan heidän yhteiselle hassuttelulleen muiden mukana. Vaikka olisin voinut lumoutuneena tuijottaa kokoajan, välillä oli pakko kääntää katse pois.
Ehkä olen edelleen jollain tapaa taikauskoinen.
Jos osoittaa häpeilemättömän innokkaasti haluavansa jotain, sitä ei ehkä koskaan saa.
Mutta hengitystä, sitä en pidättänyt enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti