Verta 6

Eikö tämä ala jo vähän toistaa itseään?

Lyöntiin kohonnut käsi

Inhoan sitä, miten paljon pelkään kuukautisia. Jostain syystä onnistun aina unohtamaan sen useaksi viikoksi, kunnes ensimmäiset, pahanenteiset tuntemukset tulevat taas.
Tämä kaikki tapahtuu sisälläni, mutta silti tuntuu kuin se olisi itseni ulkopuolella, täysin ulottumattomissa.

Pelaamme ihmeellistä, tutuksi käynyttä yhteistä peliä kehoni kanssa.
Me molemmat tiedämme, mistä on kyse, mutta hoidamme oman roolimme.

Kehoni pitää minua jännityksessä ja minä menen mukana. Odotan, tunnustelen.
Raskausoireiden tunnustelusta olen onnekseni päässyt eroon, nykyään odotan kuukautisia.

Vessassa minulla on jo omat rutiinit, sillä pyyhkiessä hoen itselleni: "verta, verta, verta.."
Haluan olla mahdollisimman hyvin valmistautunut siihen hetkeen, kun paperiin jää verta.
En halua tulla yllätetyksi, sillä se on kaikkein pahinta. Mennä huolettomana käväisemään vessassa ja saada märästä rätistä kasvoihin.

Kun tunnen jotain, joka muistuttaa erehdyttävästi kuukautisia, pelkään, mutta silti teeskentelen, että on vielä toivoa. Muistelen tuttavaani, joka kertoi, että ennen positiivista raskaustestiä oli tuntenut "vähän jotain menkkamaisia kipuja".

Mutta nämä eivät ole vähän, eivätkä jotain.
Näitä kipuja on paljon. Ja nämä ovat ilmiselviä, kuukautisia enteileviä kipuja, useiden päivien ajan.

Kunnes kaikki lakkaa. Ei kipuja, ei tiputteluvuotoa, ei mitään.
Juuri kun kaiken järjen mukaan pitäisi tuntua, en tunne mitään.

Vaikka kuukautiset ovat pari kolme päivää myöhässä, kiertoni on ollut viime vuoden puolella tätä pitempi. Toistelen itselleni, etten voi antaa toivon ottaa valtaa nyt. Täytyy vain odottaa.

Se on kuin yrittäsi samanaikaisesti pidellä maassa sataa heliumilla täytettyä ilmapalloa, estää niitä nousemasta.

Kaikkein eniten pelkään sitä tunnetta, kun tiedän varmaksi, että menkat ovat alkaneet eikä mitään toivoa enää ole. Pelkään sitä, kunnes olen valmis huutamaan, että anna tulla jo, en jaksa tätä enää!
Kuin käsi kohottautuneena lyöntiin, joka sattuu jo ennen kuin sitä on tullutkaan.

Lopulta saan itseni rauhalliseksi toteamalla, että voihan olla, ettei tämänkään verran toivoa tule olemaan enää pitkään aikaan, ei ehkä koskaan. Olisi siis hyvä nauttia tästä nyt, kun vielä voi.
Onnistun olemaan pari päivää jopa epätodellisen seesteinen.

Seuraavana aamuna menen vessaan ja saan omalta keholtani turpaan.

Vuosi

Vuosi sitten juuri näihin aikoihin saavutin jonkinlaisen aallonpohjan elämässäni.
Voin niin huonosti, etten enää tiennyt, miten päin pitäisi olla, että saisi henkeä, että pysyisi edes jotenkuten kasassa.

Olin purkanut tunteitani kirjoittamalla pöytälaatikkoon, mikä on aina ollut minulle luonteva tapa käsitellä ja jäsentää ajatuksiani. Olin jo kuukausia pyöritellyt mielessäni, voisinko joskus julkaista tekstejäni. 

Olin aina päätynyt siihen, etten voi, en osaa, en jaksa, en pysty.
En uskalla.

Sitten paras ystäväni sai tietää olevansa raskaana.
Yhtäkkiä tiesin, että en pelkästään voinut julkaista tekstejäni, vaan minun oli pakko tehdä niin.
Oli tehtävä jotain, etten tule hulluksi.

Se on osoittautunut yhdeksi parhaista päätöksistä, jonka olen tehnyt.

Vuodessa on tapahtunut niin paljon, ja matka jatkuu edelleen.
On mahdotonta sanoin kuvata sitä, miten paljon lohtua tämä blogi ja saamani kommentit ovat antaneet. Sen voisi tiivistää toteamukseen, että tämä blogi on kannatellut minua.

Saattaa kuulostaa säälittävältä, mutta vaikeimpina aikoina olen käynyt useamman kerran päivässä seuraamassa blogin katsojalukuja. Niiden kasvamisen näkeminen päivän mittaan, tunti tunnilta on ollut niitä harvoja asioita, joista olen saanut voimaa.

Ajatus siitä, että joku käy täällä, on kantanut eteenpäin.
Joku seuraa tätä, seuraa minua, jollekulle tällä on jotain väliä.
Joku lukee, mitä kirjoitan, saa ehkä siitä itselleen jotakin, oli se mitä vain.
En ole yksin, koska joku jossain haluaa tietää.

Jos minulla on paha olla eikä sille voi mitään, jos en osaa tulla raskaaksi enkä voi vaikuttaa siihen paljoakaan, on silti olemassa jotain, mitä osaan ja voin tehdä. Kirjoittaa.

Tiesin, että haluan tuoda blogin avulla lohtua muille, oli oma tilanne samanlainen tai erilainen.
Jo saadessani ensimmäisiä kommentteja tunsin, että se tehtävä on täytetty, että tämä oli sen arvoista.

Tätä blogia on luettu ja kommentoitu niin paljon enemmän, kuin koskaan saatoin kuvitella.

Koko tänä aikana olen saanut hyvin vähän ikäviä tai kyseenalaistavia kommentteja.
Olin varautunut paljon enempään. Jatkuviin kehotuksiin jättää Mies, lakata valittamasta tai ryhdistäytyä, korkeintaan hävetä. Mutta niitä ei vain ole tullut. Päinvastoin, olen saanut ihania yhteydenottoja sekä blogin puolella että sähköpostitse.

Kiitän jokaista tänne koskaan eksynyttä.

Yksittäistä vierailijaa, hetkittäistä ohikulkijaa.
Vakkarilukijoita, vanhoja ja uudempia, jotka palaavat kerta toisensa jälkeen.
Teitä kaikkia, jotka kommentoitte ja jaatte omia ajatuksia ja hyvin kipeitäkin kokemuksia.

Ensimmäisessä postauksessani kysyin, missä kaikki ovat.
Nyt tiedän. Siellä te todella olette.

Kenen idea?

Kenen idea olikaan, että PMS-oireet ovat tismalleen samat, kuin potentiaaliset raskausoireet?

Miksi tämä loputon sähläys, eikö evoluutio tosiaan ole kehittänyt jotain järkevämpää tähän?
Onko ihmislajin hengissäsäilymisen kannalta kovin tehokasta, että lasta toivovat naiset haahuilevat parin viikon ajan kuukaudesta omissa ajatuksissaan, vatuloiden, ovatko raskaana, vai eivät?

Eräänä yönä mietin, miksei voisi olla vaikka niin, että jokaisen raskaana olevan naisen vasemman varpaan kynnet muuttuisivat kirkkaansinisiksi? Jos hedelmöitys olisi tapahtunut, muuttuisivat kaksi ensimmäistä varvasta ja jos kiinnittyminen olisi onnistunut, muuttuisivat loput kolme.

Olisi huomattavasti vähemmän tulkinnanvaraa, kuin tässä sekamelskassa, jota myös raskautta toivovan naisen kehoksi kutsutaan.

Vieras ajatus

Ystävä kertoo, että välillä arkisissa tilanteissa hänelle tulee mieleen mahdollinen lapsemme.
Miten mukavaa olisi saada joskus hänet kylään, touhuta hänen kanssaan.

Ruokaa laittaessaan ystävä katselee toisinaan asuntonsa pitkää käytävää ja miettii, miten hyvä pienen olisi opetella siinä ottamaan horjuvia askelia.

On vaikeaa kuvailla, millaista on tietää, että joku muukin toivoo meidän mahdollista lastamme. Ajattelee häntä, edes silloin tällöin. Se tuntuu lämpimältä, saa minut hämmentyneen liikutuksen valtaan.

Toisaalta se tuntuu myös hyvin vieraalta.

Olen tottunut näkemään (mahdollisen) lapsemme ainoastaan omana toiveenani.
Unelmana, jota ei kanssani jaa kukaan. Itseni ainoana, joka hänet haluaa ja häntä odottaa.
Ja samalla hän on jotain, mikä ahdistaa Miestä niin paljon.

Olen turtunut olemaan ainut, joka lasta ajattelee ja toivoo, uskaliaaksi heittäytyessään myös haaveilee.
Miettii, millainen hän olisi, miten hän toimisi eri tilanteissa, mitä hänen kanssaan voisi tehdä.

Miltä hän näyttäisi, kuulostaisi, tuntuisi.

Mutta hän ei ole pelkästään minussa.

Siellä hän välillä kulkee, hatarin askelin.
Ystäväni silmissä, hänen eteiskäytävällään.

Kaunis päivä

Mikä olisi alkuraskauden ja siihen liittyvän sosiaalisen kanssakäymisen näkökulmasta parempi ajankohta tulla raskaaksi, kuin nyt?

Kaikessa hiljaisuudessa, kun yhteydet muihin ihmisiin on typistetty koronan takia minimiin ja on enemmän kuin ok käpertyä kotiin.

Ilman painetta selitellä mahdollisia (pahoinvoinnista johtuvia) poissaoloja kavereiden syntymäpäiviltä tai illanistujaisista, ilman tarvetta peitellä raskautta sukujuhlissa.

Yksi seuraamistani bloggaajista on raskaana. Hänen laskettu aikansa on alkusyksystä.
Ensimmäinen yrityskerto oli ollut pettymys. Toisella kerralla sitten jo onnistikin.
Hän sai sen joululahjan, jonka itsekin olisin halunnut.
Hän voi kulkea loppuraskauden ajan käytännöllisesti kesämekoissa, niin kuin minäkin olin haaveillut.

Ei sillä tietenkään ole isommassa kuvassa väliä.
Kunhan nyt vain saisi sen lapsen.

Käyttämäni foolihappo on lopussa. Miten arvasinkin, ettei yksi purkki kolmeksi kuukaudeksi taida riittää. Täytyisi ostaa uusi. Täytyisi jaksaa uskoa.

Tulen olemaan ensi syksynäkin töissä, tekemässä niitä asioita, joita viime syksynä sovin vuoden päähän ja haaveilin, että silloin ne hoitaisi jo joku muu. En uskalla ajatella ensi vuoden syksyä.

Aurinko paistaa lämpimästi ja ilmassa on viipyilevää, ihan nurkan takana häämöttävää kevään tuntua.

Tänäänkin olisi kaunis päivä saada tietää olevansa raskaana.

Kun vain tietää

Herään keskellä normaalia arkiyötä. Haron puoliunessa peittoa, etsien parempaa asentoa.
Ensimmäinen ajatus, joka puskee pehmeän unen usvan läpi.

En ole raskaana. Tästä ei taaskaan tullut mitään.

Yhtäkkiä vain tiedän sen. 

Niin kuin joku toinen selittämättömästi tietää olevansa raskaana, minä tiedän, etten ole.

Tällä kertaa en maalaa piruja seinälle tai yritä suojella itseäni ajattelemalla negatiivisesti, vaikka niinkin olen useita kertoja tehnyt. Vaan tiedättehän, tunnen sen.

Siihen ei ole erityistä syytä. Ovulaatiosta on kohta viikko aikaa ja olen tuntenut erikoisia tuntemuksia siitä lähtien, lähinnä kipujen muodossa, kuten tammikuussa.

Alavatsan oikeaa puolta on ajoittain kivistänyt, sitä samaa puolta missä myös ovulaatiokivut tuntuivat.
Tunne on samantyylinen kuin ovulaatiokipu, mutta vaimeampi ja siihen liittyy outo paineen tunne, jota on vaikea kuvailla.

Vähän samantyylinen, kuin jos olisin jotenkin onnistunut eilen treenaamaan pelkästään oikeanpuoleisia vatsalihaksia, vaikken ole harrastanut mitään liikuntaa pieniä kävelylenkkejä lukuunottamatta.

Sinne sattuu siksi, koska siellä ei ole mitään ja se kumisee tyhjyyttään, totean mielessäni ennen kuin nukahdan, ja siinä hetkessä koko asia ei voisi olla enää selkeämpi.

Body

Selaan ruokapöydän ääressä kaupan tarjouslehteä.
Suihku kohisee taustalla, tiedän Miehen astuvan sieltä kohta iho höyryten.

Lehdessä on yhden aukeaman verran vauvanvaatteita, joiden mainostetaan olevan 100-prosenttista puuvillaa. Villatakkeja, sukkahousuja, sukkia ja potkuhousuja. Kuosit ovat yksinkertaisia ja selkeitä, värit vaaleita. Värivaihtoehtoja on kolmessa kategoriassa, perinteistä vaaleanpunaista ja sinistä sekä neutraalia valko-harmaata.

Silmiini osuu harmaa body, jossa on teksti.

Hey you:
I love you.

Haluaisin ostaa sen. Enkä edes pidä harmaasta.

Haluaisin olla ihminen, joka kävelee tavalliseen markettiin, ja ostaa sieltä lapselleen ihan tavallisen pienen bodyn, jossa on söpo teksti. Olisiko se liikaa pyydetty?

Miksi en voisi tehdä sitä, ajattelen lähes uhmakkaasti.
Miksi en voisi ostaa unelmissani olevalle lapselle vaatteen?
Olisiko se niin ihmeellistä, vai kiroaisinko samalla tämän kaiken yrityksen lopullisesti tuhoon tuomituksi?

Seuraavana päivänä auton pyörät vievät kuin itsestään pois tutulta kotireitiltä ja kaupan parkkipaikalle.
Ennen kuin huomaankaan, seison tutkiskelemassa vaatteita, jotka vetävät minua magneetin lailla puoleensa.

Kun sormeni koskettavat pehmeää kangasta, alan perääntyä.
En uskalla ostaa tällaista. Miten voisin, tässä vaiheessa?

Luen kokonumeroita, jotka eivät sano minulle mitään.
Yksi koko on tarkoitettu 0-2 kuukauden ikäiselle. Suloinen ja uskomattoman pieni, juuri sen haluaisin.

Entä jos en koskaan saa lasta?
Jos se suloisuus jää vuosiksi pyörimään kaapin perälle, jonne olen sen sullonut.
Vain tullakseen esiin kerta toisensa jälkeen, kun etsin jotain muuta, juuri silloin kun haluan unohtaa.

Katselen lisää kokoja.
12-24 kuukauden ikäiselle. Jos ostaisin tämän enkä tulisikaan raskaaksi vielä hetkeen, se mahtuisi silti kummitytölle. Pääsisin siitä tarvittaessa eroon. Voisin selittää itselleni, että se oli hänelle tarkoitettu kokoajan.

Kävellessäni autoon minusta ei tunnu yhtään sen enempää tavalliselta, vaan lähinnä siltä että esitän tavallista ja ulkomaailma uskoo sen. Totuuden tietävät vain minä ja universumin lainalaisuudet, joita olen tänään tarpeettomasti härnännyt.

Miten pitkälle rakkaus voi mennä?

Tämä ajanjakso ei voisi olla kauempana huolettomasta lapsen yrittämisajasta, jolloin uppoudutaan nauttimaan puolison seurasta niin paljon, kuin vain suinkin arjessa ehditään.

Tämä ei ole sellainen tarina, ei lainkaan. Ei ole pilkettä silmäkulmassa lounastauolla, ei sängyssä raukeina palloteltuja lapsen nimiä.

Tämä on tarina siitä, miten kaksi ihmistä, joiden ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla yhdessä, yrittää olla ja pysyä yhdessä.

Mies tuntee voimakasta syyllisyyttä siitä, miten yksin jään tämän kaiken kanssa.
Siitä, ettei hän vain yksinkertaisesti pysty jakamaan näitä asioita kanssani, kun suurin osa kaikesta tähän liittyvästä vain ahdistaa häntä.

Hän on pahoillaan siitä, miten vaikeaa niin moni asia edelleen hänelle on ja siitä, mitä joudun kokemaan vain sen takia, ettei hän halua lasta.

Minä kannan joka hetki mukanani niin valtavaa syyllisyyttä tästä tilanteesta, etten voisi elää itseni kanssa, jos en tekisi kaikkeani saadakseni asioita eteenpäin. Se intensiteetti ja energia, jotka käytän tähän asiaan, tuntuvat Miehestä niin vieraalta, että sen kautta välillä myös minä tunnun vieraalta.

Olen niin pahoillani siitä, mitä kaikkea hän joutuu käymään läpi, vain sen takia että minä haluan yhteisen lapsen.

Me emme vain kärsi molemmat omilla tahoillamme, vaan elämme jatkuvasti sen tiedon kanssa, miten paljon kipua aiheutamme toisillemme.

Teemme molemmat tämän eteen valtavan määrän asioita, joita emme haluaisi. Venytämme oman sietokykymme ja mukavuusalueemme rajoja toisen vuoksi. Samalla kun yritämme itse pysyä kasassa, sallimme sen kaiken tapahtuvan myös toisillemme, seuraamme toistemme kipuiluja vierestä.

On yksi asia tuntea tuskaa itse.
On aivan toinen asia katsoa rakastamansa ihmisen tuntevan tuskaa ja samalla tietää, että se johtuu osittain itsestä, siitä mitä on ja ei ole.

Tämä on ollut aivan jumalattoman väsyttävää.
Mutta kummallekaan meistä ei ole vielä tullut sellaista tunnetta, että nyt riittää, enää pitemmälle en pysty menemään.

"There ain't no mountain high enough, ain't no valley low enough. Ain't no river wide enough to keep me from getting to you", soi aamulla radiosta töihin ajaessa.

Välillä silmäni osuvat tiivistelmään blogin oikeassa reunassa ja siinä lueteltuihin asioihin, joita kirjoituksissani käsittelen. Toivoa, surua, unelmaa, pelkoa.

Vai onko tämä ennen kaikkea tarina siitä, miten pitkälle rakkaus voi mennä?

Tähtien matkaan

Kun ennustettuun ovulaatioajankohtaan on viikko aikaa, ensimmäiset enteilevät tuntemukset alkavat. Satunnaisia, pieniä kivistyksiä vatsan alueella. Alaselkää jomottaa hailakasti. 

 

Jotain on meneillään, kunpa vain tietäisin, mitä. 

Tuntemusten lievyydestä huolimatta yhdistän ne heti ovulaatioon.

Edellisessä kierrossa tunsin selkeimmät ovulaation merkit neljä päivää ennen ennustettua ovulaatiota.

Jäi kuitenkin epäselväksi, oliko ovulaatio silloin vai ei. 

Voisiko ovulaatio tapahtua nytkin useita päiviä aikaisessa, ja jopa niin, että saisin sen kiinni?

Parin päivän kuluttua kivut ovat jo huomattavat. Olen hämilläni. En ole koskaan tuntenut niitä näin aikaisin. Edellisen kierron kadoksiin jäänyt ovulaatio ja siitä seurannut pettymys mielessäni aloitan testaamisen hyvissä ajoin.

Testit näyttävät sitkeästi negatiivista päivästä toiseen, vaikka kivut ovat kahden päivän päästä kovemmat, kuin koskaan ennen. Tuntuu kuin keskellä oikean puolen munasarjoja olisi avohaava, jota kirvelee ilkeästi. Alaselkää pistelee, nipistelee ja välillä polttaa kuin se olisi tulessa.

Yritän tarkkailla liman määrää, se lisääntyy ja kirkastuu päivä päivältä. 

Sitä on joskus ollut vieläkin enemmän mutten tiedä, onko sillä väliä.

Selitän sekavasti Miehelle useita kertoja viikon aikana, että lasta tulisi varmaan yrittää kaiken varalta, vaikkei minulla ole aavistustakaan, mitä kehossani tapahtuu ja millä aikataululla. 

En haluaisi sen menevän niin, mutta minun on pakko, koska en tiedä, mitä tapahtuu. 

Tunnen itseni niin typeräksi. 

 

Olen epävarma. Viime vuoden loppupuolella kartutettu itsevarmuus ja luottamus omaan kehotietämykseen on kadoksissa edellisen kierron jälkeen.

Aiemmissa kierroissa kivut ovat tuntuneet voimakkaina päivää ennen ovulaatiota ja ovulaatiopäivänä.  

Miksi minua koskee näin paljon päivästä toiseen, vaikka ovulaatiotestit ovat negatiivisia? 

Voivatko testit olla väärässä? Vai menikö ovulaatio jo, enkö vain taaskaan saanut sitä kiinni? 

Aloitin testaamisen niin aikaisin, ettei se voi mitenkään olla mahdollista. Vai voiko?

Mieleni kertoo minulle jatkuvasti, että todennäköisesti jo ovuloin, mutta testit näyttävät toista.

Se on hermojaraastavaa. Samaan aikaan tasapainoilen sen kanssa, miten usein voin pyytää seksiä ilman, että ovulaatiota on edes todennettu.

Tuntuu kuin olisin menettänyt näköni ja yrittäisin sokeana lukea tavallisen kirjan sivua.

Hapuilen pistekirjoituksen kohoumia, mutta tunnen vain sileää pintaa. Silti minun pitäisi osata kertoa, mitä sivulla lukee ja käyttää tietoa hyödyksi jatkossa.

Kuudentena testauspäivänä, kun ensimmäisistä oireista on viikko aikaa, tunnen iltapäivällä töissä asteen verran lisääntynyttä kosteutta. Selkeät kivut ovat tässä vaiheessa kestäneet ne samat kuusi päivää, mutta korkeimmillaan kipu on ollut niistä kolmantena, neljäntenä ja viidentenä päivänä.

Ja mikä ironisinta, päivä on alkuperäinen ennustettu ovulaatiopäivä.

Kotona pidellessäni positiivista testiä kädessä olen niin väsynyt, että voisin vain vajota vessan lattialle ja jäädä siihen määrittelemättömän mittaiseksi ajaksi. Silti tiedän, että minun täytyy vielä jaksaa. Nythän energiaa vasta onkin oltava.

Tämä hetki on kuin silmänräpäyksessä ohikiitävä tähdenlento. 
Kun se tulee kohdalle, katson ylös ja lähetän toiveeni taivaalle, tähtien matkaan.

Turvakaukalo

Istun autossa parkkipaikalla ja odotan työkaveria, kun kadun toiselta puolelta toimistorakennuksesta astuu ulos minulle tuntematon nainen. Hänellä on kädet täynnä, hän kantaa isohkoa taulua toisessa kädessään ja toisessa vauvaa turvakaukalossa.

Matkalla autolle hän pysähtyy hetkeksi tarkastelemaan taulua, pidellen sitä yhdellä kädellä edessään.
Onko se työkavereilta saatu lahja, kun hän on käynyt näyttämässä heille vauvaa?
Vai onko hän käynyt hakemassa työhuoneessaan pitämänsä taulun kotiin?

Lapsi keikkuu mukana turvakaukalossa, hän varmaan nukkuu.
Hänestä näkyy lähinnä pehmeää haalaria. Naisen otteet ovat tottuneita, varmoja, rauhallisia.

Sitten hän avaa takaluukun, laittaa taulun sinne ja kiertää sivuovelle.
Kliks, hän naksauttaa vauvan kaukalon helposti paikoilleen takapenkille.
Hän menee etupenkille, katsoo puhelintaan, käynnistää auton ja ajaa pois.

Olisinpa minäkin joskus noin tottunut elämään vauvan kanssa. Liikkumaan, kantamaan, hoitamaan.
Olisinpa jonain päivänä ihan äiti vain, tavallisena aamuna hakemassa työpaikalta taulua vauvan kanssa.

Työpalaverissa etäisesti tuttu nainen on tukevasti raskaana. Hän on jäämässä äitiyslomalle ensi viikolla. Hänen vatsansa on mustaan tiukkaan paitaan verhottu, kaunis. Istuessaan hän koskettelee sitä jatkuvasti, ehkä osin huomaamattaan. Silittää, ohimennen hipaisee, lepuuttaa kättään vatsan päällä. 

Katseeni hakeutuu kokoajan hänen raskausmahaansa, vaikken haluaisi. En saa silmiäni irti siitä.
En haluaisi hänen ajattelevan, että tuijotan, enkä ihmettelevän, miksi.

Niin siis ihan vahinkohan se meidän lapsi oli, sanoo yksi puolituttu työpaikalla parin kuukauden ikäisestä vauvastaan. 

En pysty katsomaan häntä silmiin. Pelkään, että näkee lävitseni ja huomaa silmistäni jotain, mitä en haluaisi siellä olevan.

Yksi sana

Yksi sana polttaa kurkussa seksin jälkeen.
Nostaa kyyneleet silmiin. Jää sanomatta, koska eihän kenenkään koskaan kuuluisi sanoa niin, nyt. 

 

anteeksi

Vaihtoehtoja

On tietynlainen etuoikeus, että on vaihtoehtoja. Vaikka niitä olisi vähänkin.

Mies voi sanoa, että häntä ei huvita. Että hän ei jaksa tai hänestä ei yhtään tunnu siltä.
Hän voi sanoa, että jos täytyy, niin ota haluamasi, mutta minä en jaksa. Ahdistaa haluta.

Minulla ei ole vaihtoehtoja, minun on haluttava. 

Vaikka Mies ei haluaisi minua, vaikka hän ei olisi ahdistukseltaan koskenut millään tavalla minuun viikkoon, ei vastannut yhteenkään halaukseen, katseeseen, silitykseen, lähestymiseen.

Minun on haluttava, vaikka olisi paha olla, vaikka koskisi päähän, vaikka ei juuri sillä hetkellä yhtään kiinnostaisi. Vaikka olisin niin väsynyt että voisin nukkua vuorokauden ympäri, vaikka oikeasti itkettäisi niin paljon, että jos aloittaisin, en pystyisi enää lopettamaan.

Kun tuttu jomotus vähitellen hiipii alaselkään ja -vatsaan ja tiedän, että ovulaatiokivut alkavat lähestyä, ensimmäinen ajatukseni ei ole toivo tai innostus siitä, että pääsemme taas yrittämään.

Se on voi ei, miten saan tämän toimimaan tällä kertaa.

Jos minä en halua, en tule koskaan raskaaksi.
Ja jos en halua, meillä ei koskaan enää tule olemaan seksiä, ei tällaista eikä sitä parempaa.

Niin yksinkertaista se on.

Tiedän sen ilmeen, mikä tässä vaiheessa nousee ihmisten kasvoille, kun he kuuntelevat minua.
Olen nähnyt sen saman ilmeen jokaisen viiden asiasta tietävän ystäväni kasvoilla, kun he ovat käsittäneet, mistä todella on kyse.

Onko sinullakin sellainen ilme, kun luet tätä?

Se on sekoitus sääliä ja sekavaa hämmennystä, pieneltä osin ehkä helpotusta siitä, ettei itse ole tällaisessa tilanteessa. Päätyen lopulta tyhjään katseeseen, josta kuvastuu ääneen lausumaton toteamus, että tuohan on kamalaa, miten tuota voi kestää, en yhtään tiedä, mitä itse tekisin tuollaisessa tilanteessa.

En tiedä minäkään, vaikka elän tätä.

Koira komerossa

Ystäväni kertoo koirastaan, jonka arvelee olevan valeraskaana.

Se on käyttäytynyt viime aikoina kummallisesti ja on vaikuttanut olevan erityisen herkillä.

Se stressaantuu asioista, joista se ei yleensä välitä ja poikkeuksellisesti uikuttaa perheenjäsenten perään, kaivaten huomiota. Välillä se vain makaa apaattisena ja katselee surullisen näköisenä omistajaansa.

Se kuljeskelee levottoman oloisena ympäri asuntoa, kantaen jatkuvasti suussaan milloin mitäkin lelua.
Kun lelut yksitellen takavarikoidaan, mikä tahansa muu kelpaa, vaikka sukka.

Viime päivinä se on löytynyt iltapäivisin vaatekomerosta, jonne se on raivannut itselleen tilan kaivamalla vaatteet ensin ulos. Se on tehnyt sinne itselleen pesän.

"Onhan se ihan reppana", ystäväni sanoo hellästi.

Jostain syystä samaistun tähän koiraan.
Se on ihan varma, että on raskaana, se tuntee sen.
Mutta sen sisällä ei ole mitään.

Silti se yrittää valmistautua tulevaan rauhallisessa paikassa, jonne kuljettaa tarpeelliseksi katsomansa tykötarpeet. Muut sen ympärillä eivät jostain syystä vaikuta ymmärtävän kaikkien näiden toimien tarpeellisuutta, vaan seuraavat sitä säälien, ehkä huvittuneena.

Mutta sille se ei ole hassua, se on täysin sisäänrakennettua.
Se toimii niin, koska jokin vaisto sen sisällä käskee niin.

Sen pesä hajotetaan, mutta se rakentaa sen yhä uudestaan, koska siellä on juuri sopiva olla.
Siellä se makaa hämärässä komerossa, sinnikäästi odottaen.

Lopulta hämmentyneenä, kun mitään taida tapahtua, vaikka vahvasti siltä tuntuukin.