On tietynlainen etuoikeus, että on vaihtoehtoja. Vaikka niitä olisi vähänkin.
Mies voi sanoa, että häntä ei huvita. Että hän ei jaksa tai hänestä ei yhtään tunnu siltä.
Hän voi sanoa, että jos täytyy, niin ota haluamasi, mutta minä en jaksa. Ahdistaa haluta.
Minulla ei ole vaihtoehtoja, minun on haluttava.
Vaikka Mies ei haluaisi minua, vaikka hän ei olisi ahdistukseltaan koskenut millään tavalla minuun viikkoon, ei vastannut yhteenkään halaukseen, katseeseen, silitykseen, lähestymiseen.
Minun on haluttava, vaikka olisi paha olla, vaikka koskisi päähän, vaikka ei juuri sillä hetkellä yhtään kiinnostaisi. Vaikka olisin niin väsynyt että voisin nukkua vuorokauden ympäri, vaikka oikeasti itkettäisi niin paljon, että jos aloittaisin, en pystyisi enää lopettamaan.
Kun tuttu jomotus vähitellen hiipii alaselkään ja -vatsaan ja tiedän, että ovulaatiokivut alkavat lähestyä, ensimmäinen ajatukseni ei ole toivo tai innostus siitä, että pääsemme taas yrittämään.
Se on voi ei, miten saan tämän toimimaan tällä kertaa.
Jos minä en halua, en tule koskaan raskaaksi.
Ja jos en halua, meillä ei koskaan enää tule olemaan seksiä, ei tällaista eikä sitä parempaa.
Niin yksinkertaista se on.
Tiedän sen ilmeen, mikä tässä vaiheessa nousee ihmisten kasvoille, kun he kuuntelevat minua.
Olen nähnyt sen saman ilmeen jokaisen viiden asiasta tietävän ystäväni kasvoilla, kun he ovat käsittäneet, mistä todella on kyse.
Onko sinullakin sellainen ilme, kun luet tätä?
Se on sekoitus sääliä ja sekavaa hämmennystä, pieneltä osin ehkä helpotusta siitä, ettei itse ole tällaisessa tilanteessa. Päätyen lopulta tyhjään katseeseen, josta kuvastuu ääneen lausumaton toteamus, että tuohan on kamalaa, miten tuota voi kestää, en yhtään tiedä, mitä itse tekisin tuollaisessa tilanteessa.
En tiedä minäkään, vaikka elän tätä.
En tiedä käsitätkö kuinka läheisriippuvainen olet miehestäsi. Tämä asiahan on täysin selvä, eroatte. Lapsiasioissa ei voi tehdä kompromissejä, sillä joku siitä tulee katkeroitumaan ajan kanssa ja olet valmis uhraamaan miehesi onnen ja aiheuttamaan hänelle noin valtavaa ahdistusta ja pelkoa.
VastaaPoistaRakkautesi ei ole pyyteetöntä, vaan riippuvuutta ja pakonomaista identiteetin rakentamista jonkun ulkoisen asian varaan, joka tulee aina olemaan vanginvartijasi.
Ahdistat miehesi nurkkaan. Itse ottaisin aiemmat puheesi mm. siitä ettei mies rakasta tarpeeksi ellei hän tee haluamallasi tavalla, manipulaationa ja kiristämisenä. Miehesi luultavasti näkee kuinka hajalle menisit ja miten riippuvainen hänestä olet, kuinka koko tulevaisuutesi on kiinni miehestä sekä lapsesta, ettei hän vain pysty sanomaan ettei tahdo lasta (ainakaan) sinun kanssasi. Kokisin tuollaisen henkiseksi väkivallaksi ja asiaksi, jossa oma mielenterveys saattaisi mennä. Että noin painostetaan uhraamaan omat haaveet ja elämä jotta sinä saisit tahtosi läpi. Sinä voisit tuon lapsen saada jonkun muun kanssa tai itsellisenäkin vanhempana! Miehesi taas ei voi koskaan peruuttaa, jos lapsen saatte.
Päästäisit toisenne vapaiksi. Ei ole oikein tai hyväksi teille kummallekaan eikä terve lähtökohta lapsen saamiselle. Haluatko todella lapsen miehen kanssa, joka on asiasta noin epävarma, ollut alusta asti ja hannaa vuosia asiaa vastaan? Tajuatko käyttäväsi miestä vain välineenä? Yritä ymmärtää, että sinä yksin olet vastuussa elämästäsi ja sen haaveiden toteutumisesta, ei miehesi. Samoin miehesi on vastuussa omista haaveistaan eikä hänen olisi pakko uhrautua. Kenties saatte ihan sitä mitä käytöksellänne pyydätte - sinä lapsen haluttoman miehen kanssa ja mies munattomuuttaan lapsen vaikkei todellakaan näytä haluavan.
Lapsia ei ikinä pidä tehdä vain toisen mieliksi. Yrittäkää kantaa vastuunne. Tällä hetkellä te kumpikin olette keskenkasvuisia.
Hei ja kiitos kommentistasi. Olen itse asiassa jollain tapaa mielissäni, että kommentoit, koska tämäntyylisiä kommentteja olen odottanut siitä lähtien, kun blogin perustin ja olen vähän ihmetellyt, eikö kellään tosiaan ole selkeän vastakkaista mielipidettä tilanteestamme.
PoistaSinulla on useita hyviä pointteja. Pitää paikkansa, että aiemmat ajatukseni siitä, ettei Mies vain rakasta minua tarpeeksi, olivat hyvin lapsellisia ja väärin. Kuten aiemmin kirjoitin, pyrin viimeiseen asti pitämään ne vain itselläni, mutta muutamia kertoja epäonnistuin, ja niitä kertoja varmasti ainakin jollain kategorialla voisi laskea jopa henkiseksi väkivallaksi.
Kirjoitat useista asioista, joita olemme miettineet vuosien varrella päämme puhki, kuten katkeroituminen ja se, miten tämä asia tulee elämäämme jatkossa vaikuttamaan.
Asiat usein näyttäytyvät hyvin selkeiltä ja mustavalkoisilta, kun niitä katselee tietyn välimatkan päästä. Olisikin huomattavasti helpompaa, jos tällaisia tilanteita sattuisi vain sellaisten ihmisten kohdalle, joiden mielestä tässä ei ole mitään epäselvää!
Mitä tulee toistemme vapaaksi päästämiseen, sitä olemme molemmat pohtineet paljon. Olen itse asiassa jopa välillä miettinyt huonoimpina hetkinä, että tulisiko minun vain jättää Mies hänen tahdostaan tai mielipiteestään huolimatta, tehdä ratkaisu hänen puolestaan ja pakottaa hänet eroon minusta.
On kuitenkin myönnettävä, että minun on hirveän vaikeaa kuvitella, että Mies olisi kanssani vain siksi, ettei usko minun pärjäävän ilman häntä. En tunnista sitä kuvaukseksi meidän tilanteesta tai elämästä, jota yhdessä elämme.
Toinen asia, mitä en tunnista, on Miehen käyttäminen välineenä. Uskoisin, että pelkän välineen lapsen saamiseen löytäisin vähän helpommallakin vaikkapa baarista tai Tinderistä yhden illan juttuna, jos sellainen olisi toiveeni ja tavoitteeni.
Mies tosiaan on tässä matkan varrella aina pystynyt sanomaan, ettei tahdo lasta kanssani eikä ylipäänsäkään. Olemme molemmat tästä vallitsevasta tilanteesta hyvin tietoisia. Olen useampaan kertaan sanonut hänelle, että hän on vapaa lähtemään ja hän tietää sen oikein hyvin. En sentään ihan niin psykopaattinen (vielä?) ole, että häntä kotonamme aseella uhaten pitäisin! ;)
Tämä on myös hänen valintansa, ei pelkästään minun, niin ihmeelliseltä kuin se voikin ulkopuolisesta vaikuttaa.
Ulkopuolisen on aina niin helppo nähdä, miten toisen pitäisi asiansa järjestää tai vaikeassa tilanteessa toimia. Mustavalkoisuutta kohtaa paljon sellaisten ihmisten puolelta, jotka ei ole samassa tilanteessa olleet. Ehkä blogiasi on lukenut suurimmaksi osaksi lapsettomuudesta kärsivät, jotka osaavat oman tilanteensa kautta olla tuomitsematta muita, samankaltaisista ongelmista kärsiviä. Lapsettomuuden suru ei ole yksinkertaista, vaikka molemmat osapuolet haluaisivatkin lapsen.
VastaaPoistaSaan myös kiinni vaihtoehdottomuuden tunteesta, josta kirjoitat. Alussa mies ei ehkä ihan ollut sisäistänyt sitä, että jos tässä kuussa haluamme saada minut raskaaksi, se vaatii seksiä tiettyinä päivinä. Ja juuri niinä tiettyinä päivinä, ei vasta seuraavana, koska sitten on liian myöhäistä. Kokeilin monia taktiikoita, kerroin selkeästi etukäteen milloin on ovulaatiopäivät, jotta hän voi varautua, en kertonut ollenkaan, jolloin ajattelin että miehen ei tarvitse stressata etukäteen. Kerroin ovulaatiopäivistä sitten viikkojen tai päivien varoitusajalla, tulin silti liian usein torjutuksi tai sitten mies vasta houkuttelun jälkeen suostui vähän vastentahtoisesti, ja se söi. Tilanne helpottui meillä puhumalla ja lopulta lapsettomuushoitoihin lähtiessä, kun mies vihdoin käsitti tilanteen vakavuuden. Viime aikoina pakko on ahdistanut minua itseänikin, kun tuntuu jo etukäteen, että ei tästä ole kuitenkaan mitään hyötyä, miksi pakottautua seksiin? Mutta jos haluamme edes sen pienen mahdollisuuden, se on vain tehtävä.
-neiti Vainio
Kiva kuulla sinusta uudestaan! :)
PoistaUsein asiat näyttävät sitä yksinkertaisemmilta, mitä kauempaa niitä katsoo. Tähän tilanteeseen päätyminen ei ole meille kummallekaan asia, jota olisimme toivoneet ja jonka kanssa olisimme täydellisen sinut.
Päinvastoin, edellinen nimetön kommentti sisälsi useita asioita, jotka kuulostivat lähestulkoon omatuntoni/omatuntomme ääniltä, liittyen esimerkiksi siihen, onko minulla tai meillä oikeutta antaa tämän tapahtua. Olemme molemmat kiertäneet niiden parissa lukemattomia kehiä ympäri.
Tietojeni mukaan lukijakunnasta löytyy sekä kanssani samantyylisessä tilanteessa olevia, että yleisesti ottaen lapsettomuudesta kärsiviä.
Oman mielipiteen ja/tai kokemuksen esille tuominen on tietenkin sallittua. Koen kuitenkin sen olevan hienoa, miten monet ovat juuri meidän tilanteeseen takertumisen/arvostelemisen sijaan kommentoineet niitä monia yhdistäviä tekijöitä, joita lapsen toivomiseen yleisesti ottaen liittyy.
Lapsitoiveisiin liittyvästä seksistä ja etenkin sen haasteista puhutaan mielestäni äärimmäisen vähän, onhan aihe hyvin arka. Siksi olenkin halunnut sitä blogissa edes lyhyesti sivuta.
Samalla tavalla uskon, että tilanteen hahmottaminen vei Mieheltä aikaa. Yleinen harhakäsitys siitä, että jo yhdestä kerrasta raskaaksi tuleminen on mahdollisen lisäksi jopa todennäköistä tai yleistä, oli vahvasti läsnä, osittain jopa itselläni, ennen kuin aloin perehtyä asiaan tarkemmin.
Kuten sinäkin, olen yrittänyt löytää parhainta, mahdollisimman vähän stressaavaa toimintatapaa, toistaiseksi toimivin niistä on meillä ollut asiasta suoraan sanominen lähellä ovulaatiota. On käynyt useamman kerran mielessä, että miksi onkin niin, että tässä täytyy kajota niin vahvasti juuri siihen kaikista herkimpään, yksityisimpään parisuhteen osaan, jonka aivan erityisesti soisi olevan kaikenlaisesta pakoista ja aikatauluista vapaa.
Ei tässä ole kyse ulkopuolisuudesta tai siitä ettei mitenkään voisi ymmärtää miten kivuliasta se voi olla kun iso haave ei ole vielä toteutunut ja sen takia tulisi oman vastuunkannonsa takia joutua uhraamaan tärkeitä asioita.
PoistaMinusta vain on aivan järkyttävää, että painostetaan toinen (kun erotakaan ei pysty), johonkin niin mullistavaan kuin lapsi on. Väistämättä tulee mieleen jonkinlainen alitajuinen manipulaatio ja emotionaalinen kiristys, jonka uhri mies on, kun suostuu seksiin kerta kerran jälkeen vaikka pelkää mitä siitä voi seurata. Jos jopa itse kirjoittaja on joutunut pohtimaan voisiko lapsi syöstä miehen jopa osastolle hoitoon asti. Et ehkä tee sitä tietoisesti tarkoitushakuisesti, mutta kyllä miehesi näkee miten onneton olet ja miten näin iso ja tärkeä elämän osa-alue riippuu keinotekoisesti yksin hänen harteillaan loppupeleissä. Tai näin hän sen luultavasti ajattelee. Että on yksin hänen vikansa ja syynsä jos sinä jäät elämässäsi lapsettomaksi tai se syy miksi teidän tulisi erota. Ei teistä kumpikaan ole syyllinen. Joskus näin vain on.
Eikö hälytyskellojen pitäisi soida ja lujaa? Ei tuollainen toisissaan roikkuminen ole tervettä. Nyt on kyse vain itsekkyydestä, läheisriippuvuudesta ja miehen liikakiltteydestä. Kyllä sen näkee, että välitätte toisistanne, mutta myös tällaisessa suhteessa voi olla vakavia ongelmia, jotka syövät mielenterveyttä. Mies uhraa loppuelämänsä, vaikka nainen voisi saada lapsen itsellisesti, toisen miehen kanssa tai kumppanuusvanhemmuudella. Lapsen kovassakin haluamisessa ja sen suremisessa ettei hän anna kuulua itsestään heti, ei ole mitään väärää. Tuo että eroamisen pelossa kuukausi kuukauden jälkeen eletään ahdistuksessa ja pelossa...mitä se tekee ihmiselle? Miehen seksuaalisuudelle? Kun painostetaan noin isossa asiassa ja vastuutetaan toinen omista unelmista eikä suostuta ymmärtämään, että jotkut asiat vain poissulkevat toisensa. Tässä tapauksessa rakkautesi ja kunnioituksesi sekä itseäsi että miestäsi kohtaan poissulkee sen, että voisitte ainakaan perinteisin menetelmin saada kaiken, lapsen, onnellisen perhe-elämän, turvallisen pohjan lapselle, sinun mielenterveytesi, miehen mielenterveyden ja miehelle mielekkään omannäköisen elämän, joka ei ahdista häntä noin paljon, yhdessä. Vaikeatkin teot, jossa päästää itsensä ja toisensa vapaiksi, on joskus sitä suurinta rakkautta kaikkia kohtaan. Vain itseäsi pystyt muuttamaan. Voit joko kärsiä kuten nyt, voit hyväksyä täysin että jäät eikä lasta tule, voit yrittää muuttaa sen mitä muutettavissasi on (miehesi pelot ja toiveet eivät ole sellaisia) tai voit lähteä tilanteesta ja tehdä sitten sen mitä tehtävissä on, mikä on täysin okei. Sinunkin halusi ovat tärkeitä eikä sinun täydy muuttaa itseäsi miehen vuoksi lasta haluamattomaksi.
Miksi sinun unelmasi lapsesta olisi tärkeämpi kuin miehen tulevaisuus ja mielenterveys? Hän ei voi saada noita asioita takaisin yhtä helposti kuin sinä voisit yrittää saada lapsen jollain muulla tavalla. Ymmärrätkö, että liikakiltti ihminen voi tehdä melkein mitä vain ettei joutuisi olemaan ensimmäisenä se ikävä tyyppi, joka eroaa ja jota sitten haukutaan itsekkääksi omien rajojensa pitämisestä ja unelmiensa, sisäisen äänensä seuraamisesta sekä isoimpana: toisen hylkäämisestä ja hänen unelminsa sekä elämänsä romuttamisesta (näin se asia ei oikeasti siis ole). Liikakiltti ihminen kokee valtavaa vastuuta toisen hyvinvoinnista ja syyllistyy helposti. Jos miehesi on tällainen ja näkee miten suurta tuskaa se aiheuttaa sinulle, saattaa hän kokea että hänen on pakko uhrata itsensä jottet sinä (ja lähipiiri) syyttäisi häntä elämäsi pilaamisesta ja syöksystä epätoivoon. Toisaalta lopputulemana tuossa on täysin itseään vastaan eläminen, joka sekin aiheuttaa vaikeaa oireilua ja elämänilon katoamista. Miehesi olo ja elämä ei siis edes helpotu, vaikka tekisi mieliksesi, koska välittää. Nämä tämmöiset on niitä vääriä ja epäterveitä kohtia, jossa miellyttää ketään oman hyvinvointinsa kustannuksella.
Itsekin terapiassa olleena ja viime vuosina aivan eri syistä apatiaa ja mustuutta kokeneena suosittelen että kävisit juttelemassa ammatti-ihmisille siitä valtavasta sisintä syövästä pelkomöykystä, joka sisälläsi on vellonut ainakin aiemmin sen vuoksi ettei joku toinen pysty antamaan sinulle mitä haluat/siitä dilemmasta että joutuisit valitsemaan/siitä helvetistä minkä ajatuksesi lapsen saamattomuudesta luovat. Tuon juurisyyn käsittelemättömyys vain on resepti sille, että tulet aina olemaan onneton, lapsen jälkeen kohde vain siirtyy ja aina tuntuu kuin jokin puuttuisi. Kun vastuutat muun maailman onnellisuudestasi, kun et ota vastuuta omasta elämästäsi,kun etsit jotain täyttöä itsesi ulkopuolelta. Samat sanat miehellesi myös. Liikakiltit ja miellyttämishaluiset sekä siitä syyllistyvät (kun eivät voikaan itsensä kustannuksella täyttää kaikkia toiveita), ovat myös kyvyttömiä ottamaan elämänsä ohjia omiin käsiinsä ennen kuin ymmärtävät että jokaisen oma elämä todellakin on jokaisen oman määräysvallan alainen ja että asiaan liittyy valinta: tahtooko olla ulkoisen/sisäisten demoniensa armoilla avuttomana vai ei.
PoistaLämmin suositus myös Eckhart Tollen Läsnäolon voima-kirjalle ja muille hänen teoksilleenn, youtube-kanavalle sekä meditoinnille. Muun muassa nämä ovat auttaneet paljon minua ja ovat saanut ymmärtämään, että joskus tarvitaan kovaa itserakkautta ja sen ymmärtämystä ettei rauhan tunne ole kiinni mistään ulkoisesta. Se on auttanut pääsemään mielen syövereistä ja ajatusten sekä tunneaallokoiden kahleista vapaammaksi. Olen itse sellainen kuin miehesi näin päällisin puolin. Lusikkateoria jaksamiseen liittyen on tuttu juttu, on vakavia ongelmia jaksamisen kanssa ja voin huonosti jossen voi elää omannäköistä elämää/jos koen muiden yrittävän kahlita minua johonkin mistä en ole satavarma. Tiedän etten kuuna päivänä voisi nyt ottaa vastuuta lapsesta enkä tahtoisi sellaista nyt elämääni, vaikka toinen vanhempi lupaisi hoitaa kaiken. Minun selässäni ei ole noin rankkaa ahdistusta kenenkään toisen onnen mahdollistamisesta, tuollaista sisäisten ja ulkoisten vaatimusten ristiriitaa ja silti olen aivan loppu. Ehkä miehesi on resilientimpi, mutta voin silti kuvitella miten kamalalta hänestä tuntuu ja kuinka suuri repeämä tämä ristiriita hänen sisällään, kuinka huonoksi ja kyvyttömäksi hän tuntee itsensä. Kuinka pahalta voi tuntua olla se, jonka toiminnasta kaikki mukamas riippuu ja miten paljon joku ripustaa noin tärkeän unelmansa minuun.
Ahdistuin lukemastani sekä miehesi että myös sinun itsesi puolesta ja sen puolesta mitä tämä asia, johon oikeastaan on vain yksi oikea, jokaisen elämää kunnioittava ja kaikista välittävä ratkaisu, teille tekee jos tuo jatkuu.
Voin hyvin kuvitella, että ahdistuit lukemastasi. Luulen, että aikalailla jokainen tästä tilanteesta kuullut tai lukenut on tehnyt niin.
PoistaHaluaisin kuitenkin tuoda esille, että Mies on itsestään huolehtimaan kykenevä, aikuinen ihminen ja itse asiassa monipuolisimpaaan itsereflektioon kykenevä henkilö, jonka tunnen.
En voi mitenkään allekirjoittaa sellaista kuvaa hänestä, että hän olisi vain manipulointini ja alistamiseni "aivoton" kohde, joka tekee kyseenalaistamatta juuri niin kuin minä sanon. Hän on tässä toisena osapuolena ihan yhtä lailla ja vastaa päätöksistään omalta osaltaan.
Lisäksi minun on nähdä häntä noin negatiivisesti itsestäni ajattelevana. Hän on useita kertoja todennut minulle, ettei hänellä ole epäilystäkään siitä, ettenkö pärjäisi eromme jälkeen ja voisi löytää uuden puolison, jonka kanssa haluaisin saada lapsia.
Itse tässä suhteessa toisena osapuolena olevana väittäisin, että Miehellä itsellään taitaa joitakin muitakin syitä olla kanssani tällaisessa tilanteessa, kuin syyllisyys, minun mahdollisen romahtamiseni estäminen, luulo siitä että haukkuisin häntä eromme takia tai muut manipulointini tuloksena syntyneet syyt.
Sehän on hyvin totta, että ongelmamme ratkeaisi hyvin yksinkertaisella tavalla niin, että lähtisin tästä suhteesta ja hankkisin toisen kumppanin, jonka kanssa saada lapsi. Haasteeksi on osoittautunut se, etten halua lasta kenenkään muun kanssa eikä se asia tunnu lainkaan niin yksinkertaiselta, kuin miltä se ehkä vaikuttaa. Lapsen saaminen itsellisesti tai kumppanuusvanhemmuudella ei myöskään ole millään tapaa toivomani asia, koska myös niistä puuttuu elämä rakastamani ihmisen kanssa.
Meillä molemmilla on se haaste, että haluamme elää nimenomaan toistemme kanssa, vaikka voisimme elää ja tehdä ihan miten tahansa muutenkin.
Mitä tulee ammattimaisen keskusteluavun hakemiseen, oli aika jolloin harkitsin sitä jonkin aikaa, mutta perustinkin blogin sen sijaan, heh! Mies ei ole missään vaiheessa halunnut käsitellä asiaa kenenkään ulkopuolisen tahon kanssa. Voihan joskus tulla vielä aika, kun jommastakummasta tai molemmista meistä tuntuu siltä.
Ja voihan olla, että jonain päivänä (kuukauden, vuoden tai kymmenen vuoden päästä?) kirjoitan tänne vanhaan kommenttiisi tekstin, jossa totean, että olit täysin oikeassa, meidän olisi ehdottomasti pitänyt erota, koska kaikki tosiaan meni pilalle. En tietenkään voi sitä tulevaisuuteen ennustaa, mutta en pidä sitä mitenkään mahdottomanakaan.
Siihen asti on kuitenkin toimittava, niin kuin itse parhaaksi näkee, ja kuten meidän kohdalla, huippuhyviä vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ole tarjolla, vaan surua on vastassa joka suunnassa, mihin katsoo. Olet hyvin oikeassa siinä, että tämä tilanne poissulkee aika lahjakkaasti tilanteet, joissa voisimme saada kaiken niin, että kumpikin saa vain ja ainoastaan haluamiaan asioita. Ja tottakai tiedän, että Miehen uhraus on minua suurempi, siitä ei ole epäilystäkään.
Saan sinusta viestien perusteella ihan vilpittömän kuvan, että vaikutat olevan aidosti huolissasi meistä molemmista ja erityisesti Miehestä, jonka ajattelet olevan samantyylinen kanssasi. Siitä kiitän sinua.
Kirjoituksesi perusteella uskon, että oikeastikin tavoitat jotain Miehen näkökulmasta. Mutta niinhän se loppupeleissä on, että jokaisen on tehtävä ne omaa elämäänsä koskevat ratkaisut itse ja kantaa niistä vastuu.
Pohdin itse sitä, oletteko miettineet miehen kanssa hakeutua pariterapiaan? Mielestäni toive lapsesta on yksi keskeisimmästä aikuisiän elämäntapaa määrittävistä asioista. Se on yksi ratkaisevimmista. On ihan eri asia elää lapsetonta elämää kuin lapsellista. On myös muitakin; asuinpaikka, asuintapa.. Mutta lapsiasiassa ei ole kyse vain teistä kahdesta, vaan ihan uudesta ihmisestä, kolmannesta henkilöstä, hänen kasvattamisestaan. En tiedä oletko pohtinut pidemmälle sitä, mitä sitten tapahtuu, jos nyt tuletkin raskaaksi. En tiedä, oletko pohtinut sitä, miten esim. neuvottelette kasvatuksellisista kysymyksistä, miten teette niitä jokapäiväisiä valintoja ja miten kannattelette toisianne yli vaikeiden aikojen ja haasteiden. Meillehän lapsi oli syvästi toivottu, ja lapsettomuuskokemuksen myötä lapsi oli molemmin puolin todella haluttu ja odotettu. Kuitenkin myös meillä on ollut hyvin synkkiä hetkiä. Osittain hormonit, huoli ja väsymys ovat sotkeneet mieltä. Lapsemme nukkui todella huonosti kolme ensimmäistä vuotta. Varsinkin silloin kun hän oli alle vuoden, olimme molemmat aika hermoraunioina, koska heräsimme monta kuukautta tunnin välein. Emme kyllä olleet oma itsemme lainkaan. Kannattelimme jotenkuten siinä toisiamme, ja meitä kantoi koko ajan se, että lapsi oli alun perin toivottu. Mielessä kävi usein, että elämänlaatu on todella huonoa, mutta kuitenkin taustalla silti kantoi se vuosia ollut toive lapsesta ja siitä että tämä oli tahdottu ja toivottu tila, lapsi. Mitä jos sitä ei olisi ollut - jos höyrypäinen elämä olisi tullut vastoin tahtoani, en tosiaan tiedä miten olisin siitä selvinnyt.
VastaaPoistaMiten te kannatte toisianne, jos tulee vaikeuksia? Niitä riittää jo ihan terveenkin lapsen kanssa. Entä jos lapsi on sairas, tai vammainen? Onko teillä voimavaroja tilanteessanne vastaanottaa ihan minkätahansalainen lapsi? Mitä jos hän on ensimmäisen elinvuoden sairaalassa ja hänen hoitonsa vaatii erityistä sitoutumista koko hänen elämänsä ajan? Miten selviätte siitä yhdessä tilanteessa, jossa miehesi ole halunnut lasta ensinkään? Nämä ovat ajatuksia, joita minulle tulee mieleen. Kun lasta yrittää, pitäisi olla valmis vastaanottamaan ihan kaikki se, mitä sieltä voi saapua.
Joku tuossa sanoi, ettei lapsiasia ole asia, josta voi tehdä kompromissin.
maailmassa on toki paljon lapsia, jotka syntyvät ilman että heitä on hartaasti toivottu ja odotettu ja kaikki menee silti hyvin - vai meneekö ? En tiedä, ja meneekö silloinkaan hyvin, jos lapsi on toivottu - jos nyt mietin erotilastoja. On vaikea sanoa. Kaikki eivät tietenkään saa ihanteellisessa tilanteessa lasta. Eikä elämä ole ihanteellista aina.
Mielestäni tämä kysymys on vaikea. Teksteissäsi kaikuu, että te ette voi hyvin kumpikaan. Mietin sitä, että usein kirjoitat siitä että haluat lapsen juuri miehen kanssa. Juuri tämän miehen. Miksi? Miksi juuri sellaisen miehen, joka ei halua itse lasta tai perhettä? Hän ei halua lasta, se on ihan hirveää sinun kannaltasi. Mutta hän ei halua elää lapsiperheen elämää, hän ei halua sitä elämäntapaa, hän ei halua kasvattaa eikä hoitaa. Miten voit haluta lasta miehen kanssa, kantaa lasta miehelle, joka ei tuota lasta itse halua?
Olet vaikeiden asioiden äärellä. Mielestäni teillä on myös molemmilla vakava riski jollakin tasolla traumatisoitua noissa seksitilanteissa, joissa lasta yritetään ilman että toinen sitä haluaa.
-Jemima
Kiitos kommentistasi, olit pohtinut meidän tilannetta monipuolisesti eri näkökulmista.
PoistaTämä on tosiaankin vaikea ja todella monitahoinen asia, meidän molempien kannalta. Kivuliaskin, erittäin kivulias, kuten hyvin kuvasit. Eikä millään tapaa sellainen, mitä kumpikaan meistä olisi alun perin toivonut. Voin sanoa, että tämän myötä olen omakohtaisesti oppinut, että elämässä voi löytää itsensä mitä erikoisimmista tilanteista, jotka voivat olla hyvin kaukana ihanteellisista!
Tosiaan kuten aiemmassa kommentissa sanoin, Mies ei ole ollut halukas hakeutumaan minkään ulkopuolisen keskusteluavun piiriin, vaikka itse olisin jo aikoja sitten ollut valmis myös parisuhdekäynteihin.
Olen ja myös Mies on jopa tuskallisuuteen asti tietoinen kaikesta, mikä voi mennä pieleen tai ikävästi lasta yrittäessä, raskausaikana tai lapsen synnyttyä. Se on varmasti yksi syy, miksi lapsen saaminen huolettaa Miestä, kuten olen aiemmin kirjoittanut.
Tiedostan, että vauva-aika ja yleisesti ottaen lapsiarki voi olla raskasta jopa sillloinkin, kun lapsella on kaksi häntä kovasti toivonutta vanhempaa. Ajattelen, että mikäli onnistumme lapsen saamaan, tuemme toisiamme jatkossakin niin hyvin kuin vain pystymme, samalla tavalla kuin olemme selvinneet tännekin asti yhdessä.
Syy, miksi haluan lapsen juuri Miehen kanssa, on yksinkertaisesti se, että rakastan häntä. Haluan elää elämäni hänen kanssaan. Nimenomaan hänen, en kenenkään muun. Edelleen, kaikkien näiden vuosien yhteisen matkan jälkeen.
Ei tämä tilanne ole vähentänyt rakkauttani häntä kohtaan, eikä myöskään haluani elää hänen kanssaan. Ehkä jollain toisella näin olisi käynyt, mutta minun kohdallani ei ole.
En koe itselleni mitenkään hyvänä tai nykyistä tilannetta parempana vaihtoehtona vain korvata Mies jollain toisella ja ajatella, että "noniin, se siitä, nytpä otankin tästä toisen miehen, jotta saan lapsen itselleni!" Jos haluaisin vain lapsen kenen tahansa kanssa, olisin jo kauan sitten lähtenyt tästä suhteesta.
Samaa olen itsekin miettinyt, että on kiistatonta, että maailmaan syntyy kokoajan lapsia, joita heidän isänsä eivät halunneet tai joiden elämään isät eivät millään tavalla halua tai aio osallistua.Lapsi on ehkä raskautta suunniteltaessa ollut yhteistuumin haluttu, mutta ero on tullut jo raskauden aikana eikä isä lopulta ole ollut halukas tutustumaan lapseen. Tai jossain tapauksissa ehkä lähinnä suojaamaton seksi on kiinnostanut, mutta sen seuraukset eivät niinkään. Esimerkiksi tuontyylisiä tilanteita tiedän omasta lähipiriistä. Voisiko niissä sanoa, että lapsi oli molempien vanhempien osalta todella toivottu? Meidän kohdalla suurin eroavaisuus on luonnollisesti se, että jo lähtökohtaisesti, tietoisesti yritämme lasta tilanteessa, jossa toinen meistä ei lasta halua.
halaus <3 ymmärrän tuskaasi tilanteeseenne, vaikken ole kokenutkaan täysin samaa. Monet asiat on niin monimutkaisia ja muiden voi olla vaikea ymmärtää niitä, jos itsellä ei ole minkäänlaista kosketuspintaa asiaan. On helppo antaa ohjeita ja muodostaa omia käsityksiään, vaikkei tietäisi kokonaiskuvaa.
VastaaPoistaMonet asiat on myös niin vaikeita, että on vaikea kirjoittaa niitä edes ylös sanoiksi ja lauseiksi vaikka kirjottaisikin kuinka avoimesti tilanteesta. Itsellä ainakin on välillä hankala kirjoittaa tästä meidän tilanteesta niin että siitä saisi käsityksen miten kipeitä ja monimutkaisia jotkut asiat ovatkaan oikeasti ja miten paljon hankaluuksia tähän vauvajuttuun liittyy.
Allekirjoitan tuon että on haluttava vaikkei haluaisi tai jaksaisi. On raskasta kytätä kuukausi toisen perään sitä parasta aikaa. Se alkaa uuvuttaa ja turhauttaa.
Olen varmaan joskus kertonutkin että mieheni kokee välillä haluttomuutta ja minä olen haluavampi osapuoli. Näin on ollut jo ennen varsinaista vauvan yrittämistä. On raskasta olla haluava jos toinen ei halua, oli siihen syy sitten mikä tahansa. Nämä on niin vaikeita ja kipeitä asioita. Valitettavasti itsekin on ajattelut ihan eri tavalla kaikesta, ennen kuin omalle kohdalle sattui kaikki "hankaluudet". Nyt osaa nähdä asiat paljon laajemmin ja tietää ettei kaikki mene aina oppikirjojen mukaan.
Täälä uidaan vähän syvissä vesissä, vaihteeksi. Kuukautiset on kolmatta päivää myöhässä, mikä ei ole yhtään tavanomaista kierroilleni. Olen nyt lauantai aamusta lähtien odotellut niitä. Päätin ensin että en tee enää yhen yhtä raskaustestiä, kun niihin on saanut menemään monta kymppiä, turhaan. Ruokaostoksilla tänään sorruin ostamaan testin ja tekemään sen. Negatiivista näytti, jälleen kerran. Oli vaan pakko tehdä kun oon viime päivät ravannut vessassa katsomassa että joko ne nyt alkoi. Pystyy keskittymään vähän paremmin kun tietää että ne on sieltä tulossa eikä turhaan haaveile yhtään mitään. Tuntuu pahalta ja surulliselta. Ärsyttää että ei voi vaan alkaa vaan hetkeksi herää pienen pieni toive että josko nyt. Mutta ei. Toivottavasti molemmilla olisi vähän parempi loppuviikko!
-S
Voi S.. :( On niin uuvuttavaa jatkuvasti tarkkailla ja odottaa, joko kuukautiset alkavat ja samalla kuitenkin toivoa kovasti, etteivät ne alkaisi. Ymmärrän hyvin, että on tilanteita jolloin testi on vain pakko ostaa, että osaa vähän paremmin suuntautua tuleviin päiviin, eikä elää jatkuvassa venyvässä piinassa, jossa ei kuitenkaan uskalla odottaa liikoja. Paljon voimia tähän viikkoon, toivottavasti tosiaan loppuviikko olisi parempi!
PoistaOn varmasti joka tapauksessa raskasta olla parisuhteessa haluavampi osapuoli ja tulla seksuaalisesti torjutuksi, oli kyseessä edes lapsen yrittäminen tai ei. Ne ovat asioita, jotka vaikuttavat niin henkilökohtaisella tasolla suoraan minuuteen ja kuvaan itsestä. Siihen asetelmaan yhdistettynä se tosiasia, että lasta yrittäessä olisi vain tiettyyn aikaan kuukaudesta haluttava seksiä, luo helposti paineita koko asian ylle ja vaikuttaa omaan suhtautumiseen koko asiaan.
Samaa olen itse joskus pohtinut, että miten tiivistää nämä kaikki tapahtumat ja tilannekuvaukset? Miten sisällyttää näihin lauseisiin koko ihmiselämän kirjo, kaikkine tunteineen, iloineen ja suruineen?
Eihän se mitenkään ole mahdollista, vaan aina suurin osa kaikesta jää kertomatta, oli se kertomus yksityiskohtaisempi hetken "pysäytys" tai yleisempi pitemmän ajanjakson tiivistelmä. Ja lopulta harva päivä on sellainen, joka oli täyttää synkkää mustuutta alusta loppuun, ilman yhtään valonpilkahdusta.