Istun autossa parkkipaikalla ja odotan työkaveria, kun kadun toiselta puolelta toimistorakennuksesta astuu ulos minulle tuntematon nainen. Hänellä on kädet täynnä, hän kantaa isohkoa taulua toisessa kädessään ja toisessa vauvaa turvakaukalossa.
Matkalla autolle hän pysähtyy hetkeksi tarkastelemaan taulua, pidellen sitä yhdellä kädellä edessään.
Onko se työkavereilta saatu lahja, kun hän on käynyt näyttämässä heille vauvaa?
Vai onko hän käynyt hakemassa työhuoneessaan pitämänsä taulun kotiin?
Lapsi keikkuu mukana turvakaukalossa, hän varmaan nukkuu.
Hänestä näkyy lähinnä pehmeää haalaria. Naisen otteet ovat tottuneita, varmoja, rauhallisia.
Sitten hän avaa takaluukun, laittaa taulun sinne ja kiertää sivuovelle.
Kliks, hän naksauttaa vauvan kaukalon helposti paikoilleen takapenkille.
Hän menee etupenkille, katsoo puhelintaan, käynnistää auton ja ajaa pois.
Olisinpa minäkin joskus noin tottunut elämään vauvan kanssa. Liikkumaan, kantamaan, hoitamaan.
Olisinpa jonain päivänä ihan äiti vain, tavallisena aamuna hakemassa työpaikalta taulua vauvan kanssa.
Työpalaverissa etäisesti tuttu nainen on tukevasti raskaana. Hän on jäämässä äitiyslomalle ensi viikolla. Hänen vatsansa on mustaan tiukkaan paitaan verhottu, kaunis. Istuessaan hän koskettelee sitä jatkuvasti, ehkä osin huomaamattaan. Silittää, ohimennen hipaisee, lepuuttaa kättään vatsan päällä.
Katseeni hakeutuu kokoajan hänen raskausmahaansa, vaikken haluaisi. En saa silmiäni irti siitä.
En haluaisi hänen ajattelevan, että tuijotan, enkä ihmettelevän, miksi.
Niin siis ihan vahinkohan se meidän lapsi oli, sanoo yksi puolituttu työpaikalla parin kuukauden ikäisestä vauvastaan.
En pysty katsomaan häntä silmiin. Pelkään, että näkee lävitseni ja huomaa silmistäni jotain, mitä en haluaisi siellä olevan.
Voi että miten monta kertaa olen miettinyt samaa. Miten ihana olisi tehdä kaikkia arkisia juttuja. Kaipaan ja haaveilen että voisin makoilla vauvan kanssa aamulla sängyssä ja katsella häntä ja miettiä että tuo on minun. Haaveilen että voisin lykätä vauvaa vaunuissa ja juoda samalla termosmukista kahvia. Haaveilen että voisin hoivata ja huolehtia. En haaveile mistään ihmeellisyyksistä, vaan aivan perus arjesta, missä vauva olisi mukana. <3
VastaaPoistaPs. Miten kipeää tekeekään jotkut toisten ihmisten sanomat jutut. Kaikki nämä vahinkolapset ja kevyesti sanotut "ajateltiin yrittää ja heti tärppäsi" lauseet, niin tuttuja mullekin ja niin pahalta tuntuu.
-S
Ne ovat tosiaan aika yksinkertaisia, arkisia haaveita. Vaikkei kokemusta vielä ole, niin uskon, että niistä simppeleistä hetkistä usein se arjen onni koostuisi lapsenkin kanssa, kuten muutenkin.
PoistaHuomaan, että välillä siedän tuontyylisiä lausahduksia paremmin ja osaan ohittaa ne sujuvammin, en jää niihin kiinni. Välillä taas jos on muutamia vaikeita päiviä takana, ne tuntuvat kyllä uskomattoman pahalta ja jäävät ajatuksiin pyörimään, vaikka haluaisi unohtaa ja pystyä ohittamaan.