Tuntematon vuosi

Uudenvuoden aattoillan traditiomme Miehen kanssa on tinan valaminen. Kumpikin saa sulatetavaksi yhden tinahevosenkengän, jonka uudelleenmuodostuneista kuvioista yritetään ennustaa tulevaa vuotta.

Tapa on lähtöisin lapsuudenkodistani ja sieltä se on kulkeutunut myös meille. Muutama vuosi sitten sukulainen lahjoitti meille niin paljon uudenvuodentinoja, ettei elinaikamme taida riittää niiden valamiseen.

Viime vuonna tapahtui kuitenkin poikkeus. Kun tinat oli kaivettu esille, emme löytäneet tinakauhaa mistään. Meillä oli molemmilla näköhavainto kauhasta edellisiltä kuukausilta, mutta nyt maa oli kertakaikkisesti nielaissut sen. 

Korvaavaa tinankaatoon soveltuvaa välinettä, jonka pinnan olisimme raaskineet pilata, ei ollut.
Ei auttanut muu, kuin jättää ennustaminen välistä. Seuraavina päivinä kyselin epätoivoissani uutta kauhaa parista kaupasta, mutta ne olivat jo päässeet loppumaan, olihan uusi vuosi jo ohi.

Ennustusten puuttuminen tuntui ajatuksena pahaenteiseltä.
Kuin se voisi tuoda huonoa onnea, jättäen tulevan vuoden ylle häilymään epämääräisyyden verhon.

Viimeiset vuodet olivat olleet vaikeita. Pari vuotta sitten olin saanut tinaan kyyneleen muodon.
Ennuste, joka ikävä kyllä piti paikkansa.

Mutta mitä ajatella siitä, että tulevan vuoden tila olisi jopa tuttujen, hatarien ennusteiden osalta hämärän peitossa, tuntematon?

Se, ettei tälle vuodelle yksinkertaisesti ollut olemassa ennustetta, osoittautui ehkä kuvaavammaksi kuin mikään tinan muoto olisi voinut näyttää. Tästä vuodelta tuli monelta osin jotain sellaista, mitä kukaan ei olisi osannut ennustaa.

En ole koskaan aiemmin ollut niin tukehduttavan epätoivoinen, niin halvaannuttavalla pelolla tulevaan suhtautuva, niin rikki kuin tämä vuonna olen ollut. 

Kaikesta siitä huolimatta, minulle tästä vuodesta tuli lopulta toivon vuosi. 

Katson tulevaa kohti ja toivon, että jo ensi vuonna meitä olisi kolme.

Maraton

Sen jälkeen, kun viimeksi aloin vuotaa verta, olen muistellut yhtä iltaa kauan sitten, kun eksyin. 

Olin lenkillä ja käännyin jostain tienhaarasta väärään suuntaan. Meni pitkään, ennen kuin myönsin itselleni, etten varsinaisesti tiedä, missä olen. Kaikki näytti etäisesti tutulta, muttei kuitenkaan.
Ketään ei näkynyt missään, oli myöhäinen syksyinen ilta. Kun lopulta hahmotin, missä olin, tulin samalla tuskaisen tietoiseksi siitä, miten pitkä matka kotiin vielä oli. 

Jalat veivät eteenpäin ja tunsin kivun vain etäisesti, vaikka olin kävellyt jo useita tunteja.
Tiesin, etten voi pysähtyä, koska muuten en enää pääse liikkeelle.

Kun olin vain muutaman sadan metrin päässä kotoa, yhtäkkiä en olisi jaksanut enää askeltakaan.
Kannustukseksi itselle tarkoitettu toteamus siitä, ettei ole enää pitkä matka, kohta olen jo kotona, sai aikaan käänteisen reaktion. Reisiä poltteli, pohkeita pakotti. Olin lyyhistyä ulkorappusemme eteen.

Olen miettinyt, että sitä elämäni nyt on. On kuin olisi juossut putkeen kolmen maratonin verran, näkemättä häivähdystäkään maaliviivasta. Ja kun lopulta näkee kaukaisuudessa siintämässä jotain mahdollisesti sennäköistä, yllättäen jaloista pakenee voima kokonaan. 

Vasta silloin tuntee ensimmäistä kertaa, miten väsynyt on. Tiedostaa, miten koville matka on ottanut, kun tähän asti on vain puskenut pakolla eteenpäin. Vaikka ei uskoisi, ne viimeksiksi jäävät sadat metrit voivat tuntua paljon pitemmiltä, kuin kaikki edelliset tuhannet metrit yhteensä. Vaikka maali olisi jo lähes havaittavissa, mitä se ei aiemmin koko aikana ollut.

Kun viimein pääsee maaliviivan yli ja lysähtää henkeään haukkoen maahan, itsekin ihmetellen, miten ylipäänsä selvisi tänne asti, joku tulee kysymään, mitä sinä siinä vielä makaat?

Ylös siitä. Nyt alkaa seuraava matka.

Ja nyt, minun kohdallani, se matka on raskaaksi tulemisen yrittäminen. 

Sen jännittäminen, tulenko raskaaksi, ja jos, niin milloin, ja jos en, niin miksi en.

Se matka on vasta toden teolla alkanut. Ja sen kesto ja sisältö on tuntematon.

On hämmentävää myöntää, että jollain tasolla salaa toivoin, että tähänastinen matkani huomioitaisiin jotenkin, kenties jossain karman lain markkinoilla. Että tämä olisi sen takia helpompaa, kävisi suht nopeasti ja kivuttomasti. Olenhan jo odottanut niin kauan tähän pisteeseen pääsyä. 

Luonnollisesti tiedostin, ettei se mene niin. Mutta silti hiljaa toivoin ja olin heti valmis muuttamaan kantaani, jos se menisikin niin. Lapsellista, tiedän. Typerääkin, ja itsekästä.

Ei elämää kiinnosta, mitä olet aiemmin kokenut. Oletko väsynyt vai levon tarpeessa.

Jaksatko enää vai oletko saanut jo tarpeeksesi.

Se on, mitä on. Ottaa ja antaa. Sinusta huolimatta, ei sinun vuoksesi. 

Heille, jotka odottavat

Joulu. Monelle tahattomasti lapsettomalle vuoden kipeintä aikaa, jossa lapsettomuuden tuoma tyhjyys korostuu entisestään.

Joululla on ollut erityinen rooli myös omassa lapsettomuudessani, koska joulun aikaan kolme vuotta sitten lähti liikkeelle jotain, mikä käänsi minun ja Miehen elämän ylösalaisin.

Satoja kertoja ehdin toivoa, ettei sitä yhtä tapaninpäivää olisi koskaan ollutkaan. Että ne ajatukset olisivat vain pysyneet poissa mielestäni eikä kaikki olisi vain yhtäkkiä hajonnut palasiksi.

Huomaan kirjoittavani viimeisimpiin postauksiin lauseita, joita en missään nimessä olisi itse halunnut lukea aiemmassa tilanteessani. Pitkään etsin kirjoista ja blogeista tuskaa, kärsimystä.
Halusin lukea toisten kivusta. Sallin ainoastaan sitä ympärilleni, koska sitä ymmärsin.

Olen laittanut kotia jouluiseksi jo viikkoja. Joulumieli on jokseenkin hakusessa eikä vähiten koronan takia, mutta kyllä se tästä. Tänä jouluna sydämeni on keveämpi, kuin aikoihin.
Kaikilla näin ei kuitenkaan ole.

Juuri nyt toivon mahdollisimman hyvää ja rauhallista joulua kaikille.
Lepoa ja hengähdystaukoa niille, jotka sitä kipeästi kaipaavat.
Toivoa ja voimaa puskea eteenpäin.

Erityisesti toivon sitä heille, jotka syystä tai toisesta vielä odottavat, mutta eivät sillä perinteisellä tavalla. Odottavat kipeiden päätösten tekemistä, parempaa aikaa, lausuntoa, tutkimuksia, seuraavaa ovulaatiota, kumppania, lapsiesitystä adoptioprosessissa, raskautta. 

Mitä tahansa, mikä seisoo vielä lapsen edessä niin, ettei hänen ääriviivojaan voi kunnolla nähdä.

Verta 3

Tällä kertaa minulle tulee jostain syystä aika nopeasti aavistus, etten ole raskaana.

Mikään ei tunnu erilaiselta. En tunne pahoinvointia, en turvotusta, en yhdenyhtä poikkeavaa vihlaisua. En yhtään mitään.

Eikä varsinaisesti kyse ole edes siitä. Jotain vain puuttuu, jokin tunne, vaikken edes tiedä, mikä.

Enhän koskaan ole ollut raskaana, mistä minä tiedän miltä se tuntuu, tai ei tunnu.

Kuukautiset alkavat päivää etuajassa, kuin korostaakseen sitä, miten selkeää tämä tällä kertaa oli.

Täksi jouluksi ei tullut hyviä uutisia, ei sellaista ikimuistoista joululahjaa.

Olen pettynyt, mutten murtunut. Minuun sattuu, mutten romahda. Ahdistus ei ota valtaansa samalla tavalla, kuin viimeksi. En tunne enää musertavaa painetta päästä ulos tästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti. Melko pian pystyn suuntaamaan ajatukseni kohti seuraavaa kuukautta. 

Nyt, kun yrittäminen on helpompaa. Onneksi se on helpompaa. 

Silti tämä saa minut mietteliääksi. Olen malttamaton, kärsimätön ja hieman huolissani.
Luen netistä, että naisen olisi hyvä syödä foolihappoa jo raskautta yritettäessä.
Ostan sadan kappaleen purkin.

 

Mietin, montako purkkia joudun vielä ostamaan.

Paikoillaan

Ihmiset ympärilläni ostavat omakotitaloja, perustavat yrityksiä ja saavat lapsia.
Heille tapahtuu uusia, jännittäviä asioita, kun jotain liikahtaa eteenpäin.
Kun jokin onkin eri lailla kuin ennen.

Minä herään aamulla ennen kellonsoittoa, harjaan hiukseni ikivanhalla (mutta pehmeällä) harjalla, pakkaan evääksi töihin samoja valmisaterioita ja kaivan työavaimen tutusta laukuntaskusta.
Katson iltaisin telkkaria Miehen kanssa, herkuttelen usein perjantaisin noutoruoalla ja ihmettelen kerta toisensa jälkeen, miten lyhyitä viikonloput ovat.

Luulen, että yksi satuttavimmista asioista tahattomassa lapsettomuudessa on tunne siitä, että varsinainen elämä tapahtuu muille ja muualla, samaan aikaan kun oma elämä tuntuu lipuvan ohi huomaamatta.

On jatkuvasti epämääräinen ulkopuolisuuden tunne. Kuin olisi jämähtänyt paikoilleen elämään määrittämättömän pituista ajanjaksoa, jota tuskin myöhemmin on tarvetta muistella.

Ajankulun käsite yleisesti ottaen on haastavalla tavalla kaksijakoinen. Yleensä aika tuntuu matelevan tuskallisen hitaasti, kuin kaikki tapahtuisi hidastetussa elokuvassa. Toisaalta välillä kauhistuttaa, miten nopeasti päivät ja kuukaudet kuluvat eteenpäin samalla, kun tietyt asiat pysyvät silti muuttumattomina.

Välillä tämä yhdistelmä leimahtaa kateudeksi, jopa itsesääliksi. Pahimmillaan epätoivoksi ja katkeruudeksi, kun mielessä pyörii, mitä minulle tällä halutaan opettaa, mikä on tämän kaiken tarkoitus?

Useimmiten se kaikki on vain muodoton, yksinäinen möykky, joka kulkee kirjapainona laukussa.
Ei se kauheasti häiritse, mutta siellä se on eikä poiskaan ole menossa.

Viime kuukausina olen oppinut kantapään kautta, että lapsen yrittämiseen liittyy paljon odottamista.
Odotetaan milloin mitäkin, ovulaatiota, mahdollisia raskausoireita, kuukautisten alkamista. Odotetaan, että päästäisiin jo seuraavaan vaiheeseen, eteenpäin, eli odottamaan lisää.

Koska en ole viime vuosina juuri muuta tehnyt kuin odottanut asioita, varsinainen lapsen yrittäminen on vaatinut minulta jälleen uutta kärsivällisyyden tasoa.

On selvää, että elämäntilanteiden vertailu sinänsä on turhaa. Tiedostan, etteivät hyvin monet puuduttavat ja tylsät asiat vain mystisesti häviä lapsen kautta. Yhtä lailla lapsen kanssa miettisin iltapäivällä, mitä söisimme tänään, ilman ainuttakaan järkevää ajatusta päässä.

Mutta merkityksellisyys, sitä kaipaisin elämään lisää.

Myyty

Saan ystävältäni viestin, jossa kerrotaan että se on menoa nyt. Töissä kyttään kuumeisesti puhelinta, odotan jännittyneenä tilannepäivitystä. Hyppään puoli metriä ilmaan jokaisesta viestiäänestä.

Lopulta saan ensimmäisen kuvan hänestä. Olen välittömästi myyty.
Hän on hurmaava, ihmeellinen.

Hän on ensimmäinen lapsi, johon olen näin aikuisiällä vahvasti kiintynyt, nimenomaan omassa henkilökohtaisessa elämässäni enkä esimerkiksi töiden kautta. Lapsi, jonka kanssa minulla tulee olemaan oma, erityinen side, joka jatkuu myös hänen vanhemmistaan erillisenä.
Aikanaan, isompana hän tulee toivottavasti joskus käymään luonani myös itsenäisesti.

Se tuntuu hassulta, kummalliselta, erilaiselta. Se tuntuu hyvältä.

Ympärilläni on ollut ystävien, sukulaisten ja töiden kautta paljon lapsia. Olen nähnyt heitä kotona, juhlissa, illanistujaisissa ja harrastuksissa, yhteisissä puuhissa. Olen touhunnut ja leikkinyt heidän kanssaan, olen hoitanut osaa heistä. Mutta kukaan heistä ei ole liittynyt erityisesti minuun.

Tämä on eri asia. Hän on eri asia.

Olen odottanut häntä pitkään, säilyttänyt häntä sydämestäni kauan ennen kuin hän oli edes olemassa.
Siitä lähtien, kun ala-asteella kaksi ystävystä kysyi tunnustelevasti toisiltaan, voisivatko he olla kummeja toistensa lapsille.

Toivon, että hän tulee aina olemaan osa elämääni. Haluan antaa hänelle ison osan sydämestäni, ajastani, itsestäni. Aion olla hänen tukenaan kaikessa, juuri niin paljon kuin hän tarvitsee.

Kateudesta

Näen sattumalta televisiosta ohjelman, jossa on harvinaisesta oireyhtymästä kärsivä nainen.
Hän odotti nuoreen aikuisuuteen asti kuukautisia, jotka eivät alkaneetkaan. Kaksikymmentävuotiaana hän sai kuulla, ettei voi koskaan saada biologista lasta. Useita parisuhteita kaatui tähän.

Hänen tarinansa pysäyttää. Miltä tuntuisi kohdata sellainen lopullisuus?

Myöhemmässä tilannepäivityksessä hän kertoo, että oli tullut lääkäreiden hämmästykseksi raskaaksi kolmansilla treffeillä ja saanut lapsen.

Kateus kuohahtaa yllättävällä voimalla. Miksi minä en tule raskaaksi ovulaatiotestien hymynaamoista huolimatta, vaikka samaan aikaan raskaaksi tulee nainen, jolla ei ole koko kuukautiskiertoa?

Tietenkään se ei ole minulta pois. Se on aivan mahtava asia. Osoitus siitä, että ihmeitä tapahtuu.
Silti nämä ajatukset välähtävät tajuntaan, ennen kuin ehdin tehdä mitään estääkseni niitä.

Tiedän paljon kateuden ja katkeruuden tunteista. Ne ovat tulleet vuosien varrella ikävän tutuiksi.
Niin tutuiksi, etten välillä ole muistanut elämää ilman niiden jatkuvaa olemassaoloa kaiken taustalla.
Ne ovat tummia varjoja, jotka luovat taakseen omat, vielä synkemmät varjonsa.

Kateus on pitemmän päälle vaarallinen, kivinen tie, jonne voi kadottaa itsensä kokonaan. Maailmassa riittää monenlaista vääryyttä, jonka murehtimiseen voi helposti kuluttaa kokonaisia ihmiselämiä. 

On ihmisiä, jotka saavat lapsia, mutta kohtelevat heitä kaltoin. On ihmisiä, jotka saavat lapsia, vaikkeivät jaksaisi, osaisi tai haluaisi huolehtia heistä. On ihmisiä, jotka eivät saa lasta, vaikka kuinka haluaisivat. On ihmisiä, jotka saavat kuin itsestään kaiken sen, mitä joku toinen on vuosia kaivannut.

Nyt olen itse (ainakin päällisin puolin) tilanteessa, josta moni voisi olla kateellinen. Minulla on ihminen, jota suuresti rakastan ja jonka kanssa yritän lasta, ilman että kummallakaan meistä on todettuna mitään hedelmällisyyteen liittyvää lääketieteellistä haastetta. Yrittäminen on vasta alussa eikä aihetta huoleen ole, vaikkei se onnistuisi vielä useaan kuukauteen.

Olen ollut sillä puolella, jossa olen ollut vihainen kaikille maailman ihmisille, jotka ylipäänsä yrittävät lasta. Tai jotka edes suunnittelevat autuaan huolettomia joskus tulevaisuudessa yrittävänsä lasta. Heistä puhumattakaan, joilla on jo lapsi. Olen ollut sisäelimiä korventavan kateellinen, sekä tutuille sekä tuntemattomille. Niille kaikista lähimmillekin ystäville ja läheisille.

On ihmisyyden pimeimpiä hetkiä, kun huomaat olevasi vihainen jonkun rakastamasi henkilön onnesta. Kun toisen onni vain hieroo naamaasi kaikkea sitä, mitä sinulta puuttuu, niin paljon ettet tunne enää muuta kuin kipua. Ja sen jälkeen tunnet olevasi hirvein ihmisolento, jota maa päällään kantaa.

Nykyään on trendikästä puhua monessa yhteydessä lempeydestä itseä kohtaan. Minusta erityisesti tahattomaan lapsettomuuteen liittyvissä asioissa tätä ei voi korostaa tarpeeksi.

Olen pikkuhiljaa opetellut ajattelemaan, ettei kateus ole merkki siitä, että olen huono, sydämetön ihminen, joka toivoo muille pahaa eikä kykene tuntemaan empatiaa tai iloa muiden puolesta.

Se kertoo, että tämä asia on minulle hyvin tärkeä. Itseä määrittävältä osin tärkeä.

Se kertoo myös, että olen ollut henkisesti tiukilla, vaikeiden tunteiden äärelle vietynä ja äärirajoille venytettynä. Sellainen kaventaa näkökenttää ja syö voimavaroja havaita enää muuta, kuin oman tuskan. 

Mutta se, mitä hetkellisesti tunnen, ei määritä minua ihmisenä. 

Kateus voi olla merkki siitä, että ihmistä sattuu johonkin syvemmälle. Ihan kuin polvikipu on merkki siitä, että polvessa kaikki ei ole kunnossa. 

Kateus on sydänkipua.

Sininen uni

Viikonloppu. Olen aamulla yksin kotona, Mies on harrastuksessaan.

Hetken mielijohteesta päätän kuunnella Suvi Teräsniskan uutta albumia, jossa on tuutulauluja.
Olen tiennyt levystä jo pitkään, mutten ole halunnut kuunnella sitä. Nyt tuntuu siltä, että haluan.

Valitsen ensimmäisenä kuunteluun tutuimman kappaleen, Sininen uni.

Viikkoja kadoksissa olleet kyyneleet tulevat. Ne valuvat hiljaa poskilleni, tippuvat äänettömästi tyynylle.
Makaan hiljaa pimeässä paikoillani. Minut täyttää pohjaton, ylitsevuotava pehmeys ja hellyys.
Se valtaa minut ja kasvaa ylitseni.

Olen samaan aikaan niin täynnä toivoa, ja samalla niin täynnä surua, kaipausta.

Olen niin kiitollinen, että voin vihdoin aidosti haaveilla tästä.
Se unelma soljuu lauluna korvissani, on edessäni niin todellisena, että ääriviivat hahmottuvat jo.

Haluaisin niin kovasti, että voisin jonain päivänä laulaa lapseni uneen.

Haluan sitä niin paljon, ettei sille ole sanoja.

Mukana kulkeneita

En enää tunne valtavaa painetta löytää yhtä kallisarvoista oikeaa hetkeä lapsen yrittämiselle. 

En etsi paniikinomaisesti ovulaatiota ja hätäänny, kun sitä ei juuri sillä hetkellä löydy.

Kun olen tuntevinani ovulaation lähestyvän, testi osoittaa epäilykseni oikeiksi.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että ihoni on järkyttävässä kunnossa. 

Finnejä on kaikkialla ja niitä tulee kokoajan lisää. Tuntuu, kuin olisin taas teini-ikäinen.

Onneksi itsetuntoni on paremmalla tolalla nyt, kuin vuosia sitten näyttäessäni tällaiselta edellisen kerran. Itsetunnon lisäksi saanut reilun annoksen tervettä välinpitämättömyyttä sitä kohtaan, olenko muiden silmissä edustavimmillani.

Paras ystäväni synnyttää pian esikoisensa, ensimmäisen kummilapseni.

Hän on kantanut tyttöä sisällään pian yhdeksän kuukautta.

Hän on syönyt, nukkunut, kulkenut ja hengittänyt lapsi mukanaan.

Tuntuu, että myös minä olen kantanut kauan mukanani jotain, joka pikkuhiljaa saavuttaa päivänvalon.

Sinnikästä toivoa siitä, että vielä joskus, jonain päivänä olemme Miehen kanssa tässä tilanteessa, ja kaikesta huolimatta vielä yhdessä.

Ja nyt olemme.

Se on ollut pitkä tie.

Siihen liittyy edelleen paljon vaikeita, kivuliaita asioita. Kysymyksiä, jotka ovat vailla vastausta.

Pelkoa ja epävarmuutta. Ahdistusta. Tuntematonta.

Ei tämä ole yhtäkkiä muuttunut helpoksi, eikä kaikki ole edelleenkään täydellisen hyvin.

Mutta tämä on muuttunut jonkin verran helpommaksi, ja moni asia on paremmin.

Hiljaa kuuntelen

Tuntuu, kuin minulta olisi viimeiset viikot ollut päässäni astronauttien käyttämä avaruuspuvun kypärä.
Tiiviillä luukulla suljettava, ääriolosuhteisiin tarkoitettu. Elossa pysymisen mahdollistava.

Se vaimensi kaikki muut äänet ympäriltäni, päästäen korviini ainoastaan pahaenteisen valkoisen kohinan. Muiden puhe kuului etäisenä jostain kaukaa. Elin ja hengitin ainoastaan omaa tilannettani. Välillä sekunti ja minuutti kerrallaan. Pelkäsin niin kovasti.

Nyt kypärä on riisuttu ja kuulen taas.
Haluan vain olla hiljaa ja kuunnella. Haluan pysähtyä.

Jos joku kysyisi, mitä tapahtui, en osaisi tarkalleen ottaen vastata.
Minä en kysy, mitä tapahtui. Haluan vain olla rauhassa, paikallaan.

Olemme viimein tilanteessa, jota olen jo kauan toivonut.

Annamme lapselle luvan tulla. Yritämme ilman, että kumpikaan meistä on akuutisti hajalla ennen sitä, sen aikana tai sen jälkeen. Elämme arkea ilman, että ilma ympärillämme meinaa loppua ja tukahduttaa meidät molemmat.

En ole jaksanut vastata ystävien soittoihin. En halua puhua. En tiedä, mitä heille kertoisin.
En halua huutaa, kiljua, kuuluttaa tätä kaikille. Haluan vain olla ja tunnustella tätä haurasta rauhaa.

Miehen kosketus, katse ja suudelmat tuntuvat korjaavan minussa jotain, mikä meni jossain vaiheessa rikki. Tiedän, ettei hän ei voi sitä kaikkea korjata, mutta enää ei tee niin kovasti kipeää.

Mieleen muistuvat ajat kauan sitten, kun tehokkain keino ahdistukseeni oli, kun hänen silmänsä katsoivat kiinteästi omiini, ja hän toisteli rauhallisesti, että kaikki on ihan hyvin. 

Alkuaikoina eron hetket olivat sietämättömiä, jos edessä oli muutamankin päivä oleminen eri osoitteissa. Minä itkin, hän piti minusta kiinni ja vain katsoi, kunnes luotin siihen, mitä hän sanoi.

Ainut paikka, missä haluan olla, on lähellä häntä. 

Hengitän sisään ja ulos. Keskityn siihen, ettei kumpaankaan meistä satu, ei juuri nyt.

En kertonut

Viime viikkoina olen kohdannut joitakin tilanteita, joissa olen joutunut valitsemaan, toiminko sen pohjalta, että saatan olla raskaana, vai sen pohjalta, etten ole raskaana, kunnes toisin todistetaan.

Olen joutunut puntaroimaan, missä hetkissä tuntuu oikealta kertoa tilanteestani, ja missä ei.
Olenkin miettinyt, milloin toiveikkuus muuttuu epätoivoksi ja milloin epätoivo muuttuu ylioptimismiksi, lähes harhaisuudeksi.

Töissä etäisesti tuttu työkaveri avautui yllättäen siitä, että heillä on miehensä kanssa ollut erimielisyyksiä lapsiluvusta. Työkaveri toivoisi vielä yhtä lasta, mutta miehen mielestä lapsiluku on jo täynnä. 

Olimme kahden eikä keskeytyksiä ollut luvassa pitkään aikaan. Hän ei tunne läheisiä työkavereitani ja on siltä osin tarpeeksi kaukana. Hänen kanssaan oli helppo olla ja huomasin luottavani häneen.
Tilanne olisi ollut otollinen kertoa edes muutamalla sanalla omasta tilanteesta.

En kertonut.

Mukava hieroja kysyi esitietolomakkeesssaan, olenko raskaana. Olisin voinut kertoa, etten tällä hetkellä tiedä olenko raskaana, koska yritämme lasta. Kuukautiset eivät olleet vielä alkaneet.

En kertonut.

lllanistujaisissa seisoimme ulkoterassilla, kun yksi kavereistani vetäytyi kauemmaksi tupakalle. Halusin rupatella hänen kanssaan hetken kahden. Olisin voinut vastustaa tätä haluani ja mennä kauemmaksi tupakansavun takia. Jos olisin tiennyt tai edes epäillyt olevani raskaana, olisin mennyt.

En mennyt.

Luin taannoin blogipostauksen, jossa bloggaaja kertoi toivovansa lasta. Hän käytti jokaisessa lauseessa sanaa "kun". Kun tulen raskaaksi, kun saamme lapsen, kun tämä onnistuu.
En voi olla ajattelematta, että aika luottavaista, suorastaan uskaliasta. Nyt hän on raskaana.

Yksi ystäväni käyttää kanssani keskustellessaan sinnikkäästi sanontaa "sitten kun olet raskaana". Korjaan yhtä sinnikkäästi hänen lauseensa muotoon "sitten jos olen raskaana".

En aktiivisesti ajattele tai usko, ettei raskaaksi tuleminen onnistu minulta. Yleensä ajattelen, että se voi onnistua. Mutta entä jos ajattelisin, että se tulee varmasti onnistumaan, että se on vain ajan kysymys?
Voiko yltiöpositiivinen ajattelu auttaa raskautumisessa? Olisiko se edes yltiöpositiivista ajattelua?

En koe, että minulle olisi taattu tai luvattu mitään universumin toimesta. En myöskään halua itse taata itselleni mitään sellaista, mihin minulla ei todellisuudessa ole valtaa tai kontrollia. Koen, että niin toimiminen olisi yksinkertaisesti vaarallista. En tiedä onko kyseessä taikausko vai lamaannuttava pelko siitä, että jos uskottelen itselleni kaiken menevän suunnitellusti, romahdan mikäli niin ei käy.

Viime vuodet ovat ottaneet minulta luulot pois. Pakottaneet huomaamaan, ettei mikään ei ole itsestäänselvää. 

En haluaisi vaikuttaa ylimieliseltä jonkin sellaisen edessä, joka on niin suuri ja tuntematon.
Pelkään, että se kostautuisi minulle.

Jatkossakaan en siis ole raskaana, kunnes toisin todistetaan.

Ihan vain surullinen

Näen netissä uutisen suositun bloggaajan raskaudesta. Hän on minulle henkilönä täysin tuntematon, en seuraa hänen blogiaan. Uutisessa on kuvia hänestä, viimeisillään raskaana.
Hänen hymynsä kuvissa on pehmeä, syvä.

Menen hänen blogiinsa, siellä on lisää kuvia.
Hädin tuskin tiedän hänen nimeään, mutta hän näyttää niin kauniilta.
Onnelliselta, varmalta, rauhalliselta. Valmiilta.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunnen puhdasta surua. 

Olen elänyt viimeisten viikkojen ajan vuoristoradassa, jossa ahdistuksen ja toivon, epäuskon ja pelon sekä syyllisyyden ja hämmennyksen tunteet ovat vuorotelleet sellaisella vauhdilla, että hädin tuskin olen pysynyt kyydissä mukana. 

Oikeastaan olen elänyt sellaisessa jo pitempään, kuukausia.
Tällä viikolla matka on vain ollut erityisen heittelehtivää, nopeasti äärilaidasta toiseen vaihtuvaa.

Katsoessani tämän tuntemattoman naisen raskauskuvia kyyneleet tiivistyvät sisälläni, mutta ne eivät tule ulos. 

Olen surullinen, etten ole raskaana. Olen surullinen, että haaveeni edes lyhyeltä osin yhteisestä raskausajasta parhaan ystäväni kanssa matkaa lipuu yhä kauemmas, ollen ihan pian ajallisesti mahdoton.

Tämä on oikeastaan helpottavaa. Tuntea ihan vain surua. Sille itsessään on ollut hyvin vähän tilaa, kun olen keskittynyt huolehtimaan siitä, miten meille lopulta käy tai miten tällaisesta voi selvitä järjissään. 

Nyt sille on hetki. Viimein tuntuu, että maailma tai parisuhteeni ei hajoa sillä välin, kun keskityn hetkeksi muuhun kuin akuuttiin huoleen, hätään ja selvitymiseen.

Ehkä me selviämme tästä, jotenkin. On se mahdollista, erityisesti tänään.
Olen surullinen, mutta olen elossa.

Verta 2

Aamulla totean, etten edelleenkään tunne kuukautiskipuja. Paperiin jää vaaleanpunaista, hailakkaa verta. Koen, että universumi haluaa leikitellä kanssani, viivytellä. Tämä tuntuu julmalta pilalta.
Ei, ei, ei, hoen mielessäni, en voi estää kyyneliä tulemasta.

Odotan apaattisena koko päivän sitä tunnetta, kun kivut alkavat.
Puhun äidin kanssa puhelimessa. Kysyn, miten hän voi, mutta en kuuntele vastausta.
Teen itseni kanssa sopimuksen, että saan itkeä seuraavan kerran, kun verenvuoto todella alkaa.
Se ei ala.

Illalla Mies katsoo minua niin, kuin katsoi viimeksi kauan sitten.
Suutelee minua niin, kuin suuteli viimeksi kuukausia sitten.

Seuraavat pari päivää yritän olla ajattelematta muuta, kuin sitä miten hyvältä Mies lähelläni tuntui.
Lopulta pakotan itseni kohtaamaan sen tosiasian, että varsinaiset kuukautiset ovat edelleen myöhässä ja mikä hämmentävintä, en ole tehnyt mitään.

Olen jumissa siinä ajatuksessa, etten halua romahduttaa tätä heiveröistä yhteyttä välillämme nyt, kun olen vihdoin saanut sen takaisin. Tiedostan itsekin, että reaktioni on todella omituinen, lähes nurinkurinen. Viimeksi tein testin heti, kun tunsin pientä hämmennystä ja edes teoreettisen mahdollisuuden. Nyt minun on myönnettävä itselleni, etten yksinkertaisesti meinaa uskaltaa tehdä raskaustestiä. 

Tähän asti olen ajatellut raskauden vievän tätä tilannetta ainoastaan eteenpäin, ei taaksepäin.
Koska meillä molemmilla on niin paha olla ja koko asetelma on ahdistava, ei raskaus voisi sitä enää juuri pahemmaksi tehdä.

Mutta nyt se voi. En tiedä miten tai miksi, mutta juuri tänään meistä molemmista tuntuu paremmalta. Se viedään pois, jos teen positiivisen raskaustestin. Silloin toisesta meistä ei hyvin todennäköisesti tunnu enää hyvältä. Olen jollain tapaa täysin lukossa. Haluaisin olla raskaana, tietenkin. Siitä olen varma. Haluan tätä, haluan tietää. Mutta toisaalta en halua tietää, en ihan vielä.

Kun kuukautiset ovat neljä päivää myöhässä, sisuunnun ja teen testin.
Se on negatiivinen. Silti pieni toivo jää kytemään mieleeni. Ehkä sittenkin?
Illalla päätän tehdä testin uudelleen muutaman päivän päästä, jos mikään ei muutu.

Aamulla kuukautiset alkavat. Työpaikan vessassa kuulostelen oloani.
Nyt minulla olisi lupa itkeä, mutta tuntuu kuin kyynelvarastoni olisivat vajuneet tyhjiksi.

Ja mitä käy pahoinvoinnille? Se häviää, vähin äänin.

Selvennys universumille

Muutama haalea, lähes huomaamaton tippa verta.
Ensimmäiset ajatukseni ovat tunteettomasti, että arvasin tämän. Tiesin, että näin tulee käymään.

Oloni on turta. Onneksi en antanut itseni toivoa.
Olen yksin kotona. Kävelen ympäri asuntoa, päädyn lopulta sohvalle makaamaan.

Huomaan itkeväni ääneen. Jo tutuksi tullut lievään pahoinvointiin yhdistyvä sylkineste nousee jälleen kerran suuhuni. Lopulta itken niin voimakkaasti, että olen lähempänä oksentamista, kuin koskaan ennen näiden viikkojen aikana. Kuinka ironista. 

Kai on mahdollista, että mystinen oksettava olo on voinut olla yksinkertaisesti stressiä.
Vai voiko fyysistä pahoinvointia todella tuntea ainoastaan siksi, että haluaa niin kovasti voida pahoin?

Joka kerta kun rauhoitun, muistan mitä on taas edessä parin viikon päästä.
Itken entistä kovempaa. Kuulevatkohan seinänaapurit? En välitä.

Tiedän, etten itke niinkään sitä, että epäonnistuimme tällä kertaa. Itken sitä, mitä joudun taas pyytämään. Että joudumme taas yrittämään, vaikkei kumpikaan meistä halua sitä näin.
Se tuntuu niin hirveän pahalta, että hädin tuskin pystyn siihen itsekään.

Itken sitä, mikä tunnelma vallitsee kotonamme sen jälkeen. Itken sitä, miten etäiseksi Mies muuttuu, loittonee hiljaa kauas luotani. Niin kauas, että välillä pelkään, saanko häntä enää takaisin.

Haluaisin vain nukahtaa ja herätä sitten, kun tämä kipu on poissa. Jos tämä kipu joskus on poissa.

Kehoni vaikuttaa toimivan kuin kello, valitettavasti. Kuukautisten oletettu alkamispäivä on tänään. Täsmällistä. Tänään järjestetään myös illanistujaiset ystäväpariskunnan luona, jonne meidän pitäisi mennä.

Verta ei vuoda, mutta laitan siteen valmiiksi. Sidepaketin kyljessä lukee Blood and beyond.
Mitä ikinä silläkin tarkoitetaan, en tiedä. Silti se puhuttelee, koska minulle tämä todella on jotain paljon enemmän, kuin vain verta. Se tarkoittaa niin paljon muutakin. Siitä seuraa niin monia asioita. Pyyhin viimeisen kyyneleen silmäkulmastani sekuntia ennen kuin kyytiimme tulevia kavereita istuu autoon.

Pitäisi varmaan olla varovaisempi siitä, mitä toivoo. 

Jatkossa universumille selvennykseksi: haluaisin voida pahoin siksi, koska olen raskaana.
En muuten.

Pelkään

Pelkään, että alan pian tuntea kuukautiskipuja ja että kaikki romahtaa jälleen. Ja että sitten se kaikki alkaa uudestaan.

Pelkään, että yksi ystävistäni tulee raskaaksi ennen minua. Tämän vuoden puolella alkaneessa suhteessaan, muutaman kuukauden yhdessä asumisen jälkeen. Se on hyvin mahdollista, koska he käyttävät ehkäisyä harvoin. Siksi, koska miksipä ei? Sanoin Miehelle kerran, että jos tämä ystävä tulee raskaaksi ennen minua, kuolen pois. Katoan tältä maankamaralta. Siltä minusta edelleen tuntuu.

Pelkään, etten kestä loputtomiin tätä syyllisyyden tunnetta, joka on viipyillyt viimeiset viikot sisälläni kiinteänä toivon ja epätoivon välissä. Syyllisyys siitä, että minun takiani olemme tässä tilanteessa. Siitä, mitä Mies joutuu vuokseni käymään läpi. Vain siksi, että minä haluan lapsen. 

Järkytyn erityisesti yhdestä ajatuksestani. Minusta tuntuu, kuin olisin vähintään tappanut jonkun.
Kukaan ei huuda minulle, ei raivoa, ei edes puhu ikävästi. Silti niin voimakas on tunne taakasta harteillani. Se ei jätä minua rauhaan. Se painaa minua alas, yhä syvämmälle maanrakoon. Tunnen jatkuvasti, että minun pitäisi hyvittää tämä kaikki Miehelle jotenkin. En vain tiedä, miten.
Pelkään, että tämä sairastuttaa peruuttamattomasti meidät molemmat.

Pelkään, että Mies ei kaiken tämän jälkeen rakasta minua enää. Ajatus alkaa vaivata minua yhtenä yönä, sitä mahdollisuutta en ole oikeastaan uskaltanut ajatella. Että jonain päivänä huomataan, että hänen rakkautensa on vain kadonnut. Haihtunut savuna ilmaan. Että hänen tunteensa minua kohtaan ovat runnottu, tallottu, pilkottu, tuhottu tämän takia eikä niistä ole enää mitään jäljellä. Miten saatan ottaa sellaisen riskin?

Pelkään tätä kaikkea. Ja kaikesta huolimatta totean, että pelkään mieluummin näitä asioita, kuin niitä pelkoja, joita minulla oli kuukausia sitten. 

Yksi niistä oli pelko siitä, että olen ostanut Miehelle joululahjan liian aikaisin, jo alkusyksystä.
Että päädymme eroon ennen kuin ehdin antaa lahjan. Ja mikä absurdeinta, päädymme siihen minun aloitteestani, koska hän ei pysty tähän. 

Vaikka jo kauan sitten tiesin, että kestän kaikenlaista, pelkäsin sen olevan asia, jota en kestäisi.

Pitkä matka alas

Parina iltana tunnen närästyksen kaltaista tunnetta, mikä on todella epätyypillistä. 

 

Muutamissa päivissä tilanne etenee siihen, että alan tuntea makuuasennossa lievää pahoinvointia. Usein. Jälkeenpäin harmittelen, kun en tajua merkitä ylös ajankohtaa, milloin alan tuntea näin. 

 

En enää tiedä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Kun ajattelen pahoinvointia, halju oksettava tunne palaa suuhuni. Epäilen, tunsinko niin ennen kuin ajattelin sitä. Tunnen oloni vainoharhaiseksi. 

Jos tämä ei liity raskauteen, niin mikä minua vaivaa, vatsahaava? Vai onko tämä kaikki mieleni keksintöä? 

 

Olen ylpeä itsestäni, etten ole tällä kertaa vieläkään sortunut googlettamaan raskausoireita.

 

Kuvittelen, millaista olisi jälkeenpäin todeta, että kaikki se mitä tunsin, liittyi raskauteen.

Voisinko siinä tapauksessa myöhemmin sanoa, että jo näinä päivinä tiesin, aavistin?

En voisi. Koska en tiennyt.  

 

Elän suuren, vallitsevan ristiriidan keskellä, jossa toisaalta en halua uppoutua vahvasti toivoon, koska pilvilinnoista on pitkä matka pudota alas. Edellinen pettymys polttelee muistoissa kipeänä, silloin annoin itseni toivoa liikoja. Toisaalta toivon vältteleminen ja inhorealistinen oletus siitä, että joudumme kokemaan yrittämiseksi kutsutun helvetin uudelleen on musertava. 

 

Ajatus uudelleen yrittämisestä siintää horisontissani valtavankokoisena vuorena, joka minun olisi ylitettävä päästäkseni taas uudelleen tilanteeseen, jossa olisi toivoa. En halua kokea sitä kaikkea uudelleen. En halua Miehen kokevan sitä uudelleen. Kun mietin, millaista se olisi, tuntuu kuin jokin venyttäisi väkisin raajaani sijoiltaan. Sokaiseva kipu, jota ei voi seurata muu kuin ikävä rasahdus.

Yritän ratkaista tilanteen olemalla ajattelematta mitään. Kun pieni määrä nestettä nousee suuhuni ties monennenko kerran illan aikana, nielen sen hiljaa ja yritän keskittyä Masterchef Australiaan.

Minua inhottaa, että elämästäni on tullut asioiden kyttäämisen ympärille rakentuvaa. Haluaisin vain yhtäkkiä huomata, että kuukautiseni ovat jo viisi päivää myöhässä. Ilman, että olen edes ajatellut koko asiaa. Se ei ole millään tavalla mahdollista, kun olen näin epätoivoisen tietoinen ajasta. Jokaisesta kuluneesta minuutista ja tunnista.

Vatsa

On ihmeellistä, miten erilaiselta oma vatsa voi eri tilanteissa tuntua.

Normaalisti suhtautumiseni vatsaani on lähinnä naisellisen epävarma, välillä turhamainen.

Vatsani ei ole iso, mutta ei litteäkään. Vuosikausia kestäneiden ulkonäköpaineissa kipuilujen jälkeen olen päässyt pisteeseen, jossa kiinnitän siihen huomiota lähinnä vaatteita ylle sovittaessa ja tuntiessani nälkää tai kuukautiskipuja.

Kuitenkin nyt, kuten viimekin kerralla, kiinnitän pakkomielteisen paljon huomiota vatsani tuntemuksiin. Se vetää minua puoleensa kuin magneetti. Tarkkailen sitä jatkuvasti, jopa tiedostamattani.

Kun istun sohvalla ja katson televisiota, tuntuu kuin vatsani ääriviivat olisi piirretty korostuskynällä.

Kuin sillä olisi jokin minusta erillinen, oma energiansa. Ikään kuin aura.

Välillä käteni hakeutuu vatsan päälle tai ainakin lähelle, silittää ennen kuin edes huomaan sitä.

Viime yrityksen jälkeen olin huomaavinani, että vatsani näytti jotenkin isommalta, juuri ennen kuin kuukautiset alkoivat. Tiesin sen olevan järjetöntä. Eihän raskaus edes voi turvotusta lukuunottamatta näkyä ensimmäisillä raskausviikoilla, ei ainakaan niin selkeästi kuin mitä kuvittelin sen näkyvän.

Luulen ymmärtäväni vähän paremmin, millaista on olla luulosairas, kuvitella kaiken olevan merkki jostain. Tunnustelen kaikkia pieniä kivistyksiä ja muljahduksia.

 

Töissä joudun iltapäivällä avaamaan farkunnapin, koska vatsani tuntuu epämukavan turvonneelta.

Kieltäydyn ajattelemasta sitä sen enempää.

Tämän kaiken jälkeen uskon vielä vahvemmin lumelääkkeiden vaikutuksiin.

On uskomatonta, miten paljon ajatukset muokkaavat sitä, miten tulkitsemme kehoamme. 

Joinain iltoina nukkumaanmennessä tunnen pakottavaa tarvetta jutella mielessäni kuvitteelliselle lapselle. Tuntuu jollain tapaa mielenvikaiselta jutella sellaiselle, jota ei vielä todistettavasti ole olemassakaan. En edes tiedä tarkalleen, mitä haluaisin sanoa. Ehkä vain jotakin, mitä vain.

 

Yritän niin kovasti saada sinua luokseni, yritäthän sinäkin tulla.

Haavekuva

On yksi haavekuva, joka ei jätä minua rauhaan.
Se on antanut voimaa silloin, kun sitä on ollut vaikea löytää lähempää. Vaikka enhän edes tiedä, tuleeko se koskaan toteutumaan.

Toivon, että jonain päivänä, on se sitten lyhyen tai pitkän ajan päästä, Mies kertoo minulle, että hän ymmärtää. Hän ymmärtää, mikä tässä oli tavoittelemisen arvoista. Hän tietää nyt, miksi halusin tätä niin kovasti ja kipeästi, itseni ja hänet rikki repien.

Haaveissani hän vielä joskus kiittää minua siitä, että halusin meistä tulevan perhe.

Kaikkensa antanut

Useiden päivien ajan tunnen raskaan, elottoman painon lepäävän harteillani, kuin ruumis.
Tämän on pakko onnistua, minun pakko löytää ovulaatio.

Viimein ujo, hailakanpunainen viiva piirtyy tikkuun. Suunnaton helpotus. Vihdoin jotain tapahtuu!
Heti perään tulevat hämmennys ja turhautuminen.
Miksei se ole oikean värinen? Mitä tämä tarkoittaa?
Seuraavana päivänä kohtaan haalean viivan vielä toistamiseen.

Kunnes lopulta katson silmiin pyöreää hymynaamaa. Myöhemmin tulevat kehon omat ovulaation merkit, mukaan lukien yllättävän voimakkaat kivut. Sellaisia en muista koskaan ennen kokeneeni. Huomaan piilevän ironian. Jos tuntisin kehoni paremmin, olisin voinut luottaa tunnistavani ovulaation pelkästään niistä.

Kuiskaan katuvaisena mielessäni keholleni, hyvittelen sitä. Miksi aina ensimmäiseksi epäilen sinua enkä luota siihen, että toimit oikein. Sinäkin reppana vain yrität kaikkesi suoriutua tästä.

Juuri nyt olen helpottunut, että kaikesta huolimatta tästä on suoriuduttu suunnilleen, niin kuin pitikin.
Lasta on yritetty ennen ovulaatiota ja ovulaation aikoihin. 

Suoraan sanottuna inhoamme sitä molemmat, mutta eri syistä. Se tuntuu väärältä, sitäkin eri syistä.
Ainut asia, mitä inhoan vielä enemmän, on pelkoni sitä kohtaan, mitä tämä tekee meille.
Kumpikin meistä lienee samaa mieltä siitä, että täydellisessä maailmassa lasta ei enää koskaan tarvitsisi yrittää uudelleen.

Mutta se on nyt tehty. Kaikki se vaiva ja ahdistus ei mennyt hukkaan.
Toki voi osoittautua myöhemmin, että se meni kuitenkin hukkaan, mutta silti.
Olen kaikkeni antanut, juuri nyt en voi tehdä tämän enempää.

Olen viimeisen viikon aikana venynyt lähemmäs sietokykyni äärirajoja, kuin koskaan ennen. Ainakin siltä juuri nyt tuntuu. Olen suunnattoman huojentunut, ettei minun tarvitse jatkuvasti miettiä, milloin ja millä testillä seuraavan kerran testaan. Voin käydä vessassa laskematta tunteja.

Olen löytänyt uuden, kivan tv-sarjan. Sarjassa on kohtaus, jossa naispäähenkilön paras ystävä tuuppaa hänelle ovulaatiotestin ja painostaa häntä tekemään lapsen äkkiä uuden ihastuksen kanssa.
Nainen sulloo testin salaa taskuunsa. Kohtaus on jännittynyt, odottava, haaveileva, ihastuneen kutkuttava. Minun osaltani tunnelma lopahtaa heti.

Ensimmäinen viikko on helpoin, koska sen aikana ei voi edes kuvitella tuntevansa raskausoireita.
Muistelen säälinsekaisin tuntein edellistä kertaa, kun viikon päästä suojaamattomasta seksistä tunsin kipua vatsassa ja muutin asumaan haavemaailmaan, jossa se oli mahdollisesti kiinnittymiskipua.

Tällä kertaa olen vielä varovaisempi, pidättyneempi.
Onnistun pitämään ajatukset raskaudesta loitolla tiettyyn pisteeseen asti.

Ja se piste on lastenlaulua mukaillen se, kun saapuu oikea yö.
(Oletteko muuten koskaan miettineet, mikä tekee yöstä oikean, entä väärän? Onkohan väärä yö sellainen, jolloin lasta ei yrityksestä huolimatta saada alulle?)

Silloin, väsyneenä ja hiljaa paikallaan, ajatukseni pääsevät karkuun ja niitä on vaikeampi hallita.
Yritän olla vähemmän ehdoton ja lempeästi ohjata itseäni miettimään muuta.
Arvaatte jo varmaan, miten hyvin se toimii.

Sekopää

Ostan kahdenlaisia ovulaatiotestejä, halvempia ja kalliimpia.
Aloitan testaamisen varhain, kuten on suositeltu.
Teen halvempia liuskatestejä tunnollisesti, ja kerta toisensa jälkeen tuijotan yhtä punaista viivaa.

Miehen näkökulmasta toimintani näyttäytyy maaniselta, lähes sekopäiseltä. Hän on ihan oikeassa, sitä se onkin. Mies kertoo, että tunnun vieraalta. Ettei hän haluaisi nähdä minua tällaisena, vainoharhaisesti erilaisia tikkuja kyttäävänä, sinne tänne käyttöohjeiden kanssa syöksähtelevänä, hermostuneena olentona.

En minäkään haluaisi nähdä itseäni tällaisena. Mutta tällainen silti olen.
Minun on pakko olla.

Kun laskennallinen ovulaation aika olisi seuraavana päivänä, ja edelleen testiin piirtyy yksi punainen viiva, alan ahdistua. Siirryn kalliimpiin testeihin. Olen kuuliaisesti neljä tuntia virtsaamatta ennen testaamista, ohjeen mukaan. Testistä minua tuijottaa yhden viivan sijaan tyhjä pyöreä ympyrä.

Lopulta yhtenä iltana romahdan, kun paine on musertaa minut alleen.
Testaamista ei ole jatkunut kuin muutamia päiviä, mutta olen jo lopen uupunut.
Tekisi mieli lopettaa. Luovuttaa, antaa olla, sanoa etten osaa enkä jaksa tätä.
Mutta en voi. Tiedän voivani elää tämän asian kanssa parhaiten niin, että tunnen tehneeni tarpeeksi.

Itken Miehen sylissä, että on minun vastuullani, että tämä asia etenee.
On minun vastuullani selvittää, mitä kehossani tapahtuu ja löytää paras ajankohta yrittämiselle.
Ylimääräistä yrittämistä kun ei meistä kummankaan tee mieli, ei tässä tilanteessa.

Luen keskustelupalstojen kokemuksia ovulaatiotesteistä.
"En tiedä mitään, mikä saisi mieheni yhtä iloiseksi, kuin näytössä näkyvä hymynaama!" lukee kalliimman testin omilla sivuilla, muiden käyttäjien kokemuksissa.
En tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Rintaani puristaa tieto siitä, että minun pitäisi olla perillä, selvittää, tietää.
Aikaa sille kaikelle on kauhistuttavan vähän ja seuraava mahdollinen kerta on kuukauden päästä.

En kuitenkaan tiedä. Ja jos minä en kohta ala tietämään, tämä ei lopu ikinä.
Minulla pitäisi olla vastauksia, mutta ei ole.

Netti sivistää minua síitä, että kaikilla naisilla ovulaatio ei vain näy testeissä.
Entä jos ovulaationi meni jo? Entä jos sitä ei ollutkaan?

Viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista on, ettei kukaan lapsi ansaitse kasvaa näin ahdistuneessa kehossa.

Miksei kukaan kertonut?

Mitä enemmän perehdyn hedelmällisyyteen ja naisen kehon toimintaan, sitä hämmentyneemmäksi tulen. Tähän asti mielikuvissani on korostunut se, miten helppoa raskaaksi tuleminen voi olla silloin, kun sitä ei halua. Vain yhdestä suojaamattomasta kerrasta. 

Asian käänteinen puoli ei ole omassa elämässäni korostunut millään tavalla.
Se, että yksi kerta ei hyvinkään usein riitä, vaikka kuinka haluaisi.

Miksei kukaan kertonut minulle aiemmin, että raskaaksi tuleminen toivotusti on lopulta varsin epätodennäköistä? Toki tiesin, että raskaaksi tuleminen voi olla hankalaa ja moni asia voi mennä pieleen. Luulin myös, että perustietoni raskauden yrittämisestä olivat edes jokseenkin oikeat.

Enpä kuitenkaan tiennyt, että tullakseen raskaaksi naisen sisällä ja hänen ulkopuolellaan täytyy ilmeisesti tapahtua arvioni mukaan noin 27 000 asiaa ensin oikein. 

Eikä mikään niistä ole itsestäänselvää. Sisällä pitäisi olla tarpeeksi limaa, tilaa liikkua ja riittävän vauhdikkaita, laadukkaita siittiöitä. Monessa paikassa naisen kehoa täytyy olla oikeanlainen koostumus, rakenne ja muoto, täsmälleen oikeasta ajoituksesta puhumattakaan.

Miksi en ole aiemmin tiennyt esimerkiksi sitä, että raskaaksi tulemiseen on olemassa kahden tai maksimissaan kolmen vuorokauden mittainen ikkuna kuukaudessa, jolloin se ylipäänsä on mahdollista? Opetettiinko sitä yläasteella, lukiossa? Epäilen. Ymmärrän osittain sen, ettei tätä haluta kertoa lemmenkipeille teini-ikäisille, mutta eipä ole tullut sen jälkeen missään muuallakaan vastaan.

Lopulta päädyn hämmästelemään sitä, miten paljon ihmisiä tällä planeetalla on. Miten niin moni kuitenkin onnistuu tässä oudossa leikissä, jossa on enemmän palasia kuin yhdessäkään palapelissä?

En voi olla ihmettelemättä, miksi en tiedä näistä asioista, eivätkö nämä kuuluisi yleistietouteen?

Kuinka moni nainen tietää alkaessaan yrittää lasta, onko minulta vain mennyt jotain ohi?

Entä jos tämä ei vain onnistu näin, ei ainakaan tällä tavalla?

Ei sielläkään

Luen Heli Pruukin, Raili Tiihosen ja Minna Tuomisen kirjoittamaa lapsettomuutta käsittelevää kirjaa Toisenlainen tie – tahaton lapsettomuus, kriisi ja selviytyminen.

Kirjassa on paljon hyvää perustietoa lapsettomuudesta ja erilaisia kokemuksia siitä, miltä tuntuu kaivata lasta. Mutta tällaista tilannetta ei ole siellä. Sielläkään.

Kirjassa kerrotaan, että tahattoman lapsettomuuden taustalla voi olla biologisten syiden lisäksi myös sosiaalisia syitä: "Yksilö määritellään sosiaalisista syistä lapsettomaksi silloin, kun mies tai nainen ei toiveistaan huolimatta löydä kumppania, jonka kanssa perustaa perhe."

Yhdessä sivulauseessa mainitaan, että nykyään lapsia toivotaan usein noin kolmekymppisinä, mutta jos niihin aikoihin erotaan ja uutta kumppania ei löydy tai kumppani ei halua lapsia, ei lapsia saada ehkä lainkaan.

En väitä, että tahatonta lapsettomuutta käsittelevään kirjallisuuteen tulisi automaattisesti sisällyttää yksityiskohtainen kuvaus näin harvinaisesta (?) tilanteesta, kuin itselläni. Mutta yleisesti ottaen voisi mainita, että on myös mahdollista, että parisuhteen osapuolilla lapsitoiveet eriävät, mikä voi aiheuttaa hankalan ja ristiriitaisen tilanteen, jossa joutuu väkisin punnitsemaan eroa yhtenä vaihtoehtona.

Eikö minun tilanteeni ole sosiaalinen syy tahattomaan lapsettomuuteen?
Jos ei, millainen syy minulla on, filosofinen?
Vai katsotaanko tämä omaksi valinnaksi – itseaiheutetuksi, kuten sinkkuuskin toisinaan katsotaan?

Olenko tilanteeni takia jotenkin vähemmän kipeästi lasta toivova ihminen, kuin joku muu?
Onko sinkkukin sellainen?

Maailmassa vaikuttaa olevan kaksi yleisesti tunnustettua vaihtoehtoa tahattomalle lapsettomuudelle:
a) ollaan parisuhteessa ja toivotaan yhdessä lasta, jota on biologisista syistä vaikea saada
b) ei olla parisuhteessa, mutta toivotaan kumppania ja/tai lasta.

Ajatellaanko yhteiskunnassamme automaattisesti, että mikäli pariskunnalla on eriäviä mielipiteitä lapsitoiveesta, se on ero ja sillä selvä? Onko se, että kukaan eläisi tällaisessa asetelmassa sekuntia kauempaa, ajatuksena niin absurdi, ettei sellainen tule mieleenkään edes aiheesta kirjaa kirjoittaessa?

Mutta onhan tämä aika selvä juttu.

Suurelle osalle ihmisistä tällaista lapsettomuutta ei ole edes olemassa.

Helpompaa rakkautta

Yhteiset päiväunet ennen kuin molemmat lähtevät illaksi omiin menoihinsa.
Mies vetää minut tiukemmin syliinsä. Kosketus on hänen maadoittajansa.

Olen miettinyt viime aikoina sitä, mitä tämä kaikki tulee tarkoittamaan pitemmällä tähtäimellä.
Mitä tämä kaikki tulee tekemään meille, Miehelle, minulle?

Tulen lähiaikoina pyytämään uudelleen Mieheltä jotain sellaista, mitä en haluaisi häneltä pyytää.
Hän tulee vastaamaan pyyntööni tavalla, jolla ei haluaisi siihen vastata.

Selviämmekö me todella tästä yhdessä, vähin vaurioin?
Vaikuttaako tämä meihin tavoilla, joita emme vielä tiedosta?

Tuleeko tämä olemaan asia, joka ajan saatossa muuttuu mustemmaksi, synkemmäksi?
Vai tuleeko tästä asia, jota ei aikanaan enää edes muisteta?
Ei palata siihen, miten tämä kaikki aikanaan meni. 

Tuleeko tästä asia, joka aikojen saatossa ajaa meitä erilleen?
Jotain, joka otetaan vielä kymmenen vuoden päästä esiin.

Huomaammeko ennen pitkää olevamme molemmat katkeria toisillemme?
Mies minulle siitä, että hän yritti lasta kanssani olematta aidosti valmis siihen.
Minä hänelle siitä, etten saanut hänestä ihmistä jakamaan unelmaani.

Silitän hänen niskaansa, hengitän tuttua tuoksua.
Tunnustelen hänen hiustensa lomassa tulevaa, monine mahdollisuuksineen ja uhkineen.

Tiedän, että tulen aina rakastamaan häntä. Niin yksinkertaista se on.
Kuten englanniksi on helpompi ilmaista, I cannot not-love him.

Jos jostain syystä joutuisimme eri teille, en usko että pystyisin olemaan rakastamatta häntä.
Ajan myötä se olisi varmasti erilaista, kuin nyt. Mutta rakkautta yhtä kaikki.
Rakastaminen on vain huomattavasti helpompaa, jos elämme yhdessä.

Ajattelen, että on oikeastaan todella arvokasta, että tunnen näin.
On hienoa tuntea näin voimakkaasti, peruuttamattomasti, olla näin varma jostakusta toisesta.
Eivät kaikki tunne, sen tiedän.

Jotkut kulkevat suhteesta toiseen, vuodesta toiseen, tuntematta yhtä syvältä, löytämättä koskaan samanlaista varmuutta. Kaivaten sitä tunnetta mikä minulla nyt on. Se on jo itsessään niin paljon, vaikka se meinaa välillä unohtua. Se, että on todella löytänyt sen kaiken toisesta, myös itsestään.

Sitä ei voi kukaan viedä pois minulta, meiltä.

Lohduttaisiko se tuntiessani uuden elämän kasvavan sisälläni, tietäen olevani ainut, joka sitä innoissaan seuraa. Tai istuessani yksin uudessa asunnossani joulupäivänä näkemättä ympärilläni muuta kuin kaikkea, mikä oli aiemmin meidän, me, meillä, meistä, meille.

En tiedä, kuuluisiko sen edes lohduttaa minua jollain tavalla.

Mutta juuri nyt, juuri tänään, se lohduttaa.

Myrkyllistä

Tuoreessa Tästä on vaikea puhua -kirjassaan Emilie Pine kertoo oman tarinansa lapsettomuudesta.
Mahtavaa, sillä etsin muiden kokemuksia edelleen haukan lailla kaikkialta, mistä vain kiinni saan. Syvennyn kirjaan iltalukemisena.

Pariskunnan matka lapsen yrittämiseen kulkee tiivistetysti näin:

Nainen ja mies ovat jo useiden vuosien ajan miettineet yhdessä lapsen haluamisen mahdollisuutta, pystymättä tekemään päätöstä suuntaan tai toiseen. Kunnes yllättäen nainen löytää varmuuden siitä, että haluaa yrittää lasta, nyt. Muutaman kuukauden ajan molemmat kipuilevat asiaa, koska mies ei koe olevansa yhtä varma eikä valmis. Lopulta eräänä iltana nainen tulee lohduttomasti itkien kotiin ja kertoo miehelle itkevänsä siksi, että haluaa niin kovasti lapsen. Mies sanoo tekevänsä mitä tahansa, ettei nainen olisi noin surullinen. Vaikka mies itse on epävarma, hän myöntyy yrittämään lasta.

Tuijotan hetken aikaa kirjan sivuja, joita on käytetty tämän ajanjakson kuvaamiseen noin puolitoista.
En voi välttyä happamalta ajatukselta, että no olipas se helppoa.

Seuraava ajatus on yhtä ikävä: Niin, kaikilla normaaleilla ihmisillä se menee noin.
Noin se kaikilla muilla etenee. En onnekseni huomaa olevani katkera niinkään Miehelle, vaan ylipäänsä tasapuolisesti kaikelle, kaikille.

Tällä kertaa viaton, minulle täysin tuntematon Emilie saa osansa kitkerästä kateudesta, joka purskahtaa sisältäni. Enhän voi oikeasti tietää, miten pahalta kyseinen epävarma ajanjakso hänestä on tuntunut. Eikä sillä ole lopulta edes väliä, kokemukset eivät ole vertailtavissa.

Mutta vaikka tiedän kaiken tämän, minua raivostuttaa jo pelkästään ajatus siitä, että jonkun kohdalla tämä asia on mennyt niin. Nainen haluaa, mies ei. Nainen tulee surulliseksi, joten mies suostuu.
Se siitä, eikun lasta yrittämään.

Ihmiset, joille nämä ovat helppoja ja yksinkertaisia asioita, ovat täysin toisesta maailmasta, liian kaukana minusta. Emilien kaltaiset tarinat alleviivaavat selkeämmin sitä, mitä minulla melkein voisi olla, mutta ei ole. Ne tekevät enemmän kipeää, koska ne alkavat samoin kuin meidän tarinamme, mutta siirtyvät eteenpäin ja jatkuvat helpommin, selkeämmin, nopeammin, kivuttomammin.

Olen kirjoittanut blogia nyt sadan postauksen verran. Näissä teksteissä on vain pintaraapaisu siitä, mitä oma matkani sisältää. Alun perinkin halusin luoda kuvauksen siitä, miltä tällainen tilanne tuntuu.

Se tuntuu siltä, kuin kävelisit yksin pitkin pimeitä katuja ja katselisit sisään lämpimien kotien valoa hohtavista ikkunoista, nähden elämän hehkuvan. Onnea, iloa. Etkä vain tiedä, miten pääset sisään mihinkään taloon, pois katujen hämäryydestä. Missään ei ole paikkaa sinulle.

Kuin huomaisit yhtäkkiä olevasi junalaiturilla, jossa ei ole ketään muita. Olet tullut oikeaan aikaan, oikeaan paikkaan, näyttötaulukin kertoo sen. Odotat ja odotat, kunnes ymmärrät, että juna lähti jo aikoja sitten. Ilman sinua, kaikki muut kyydissään. Niin siinä vain kävi.

Uskon itkeneeni viimeisten lähes kolmen vuoden aikana enemmän, kuin koko elämäni aikana yhteensä. Vuodattamistani kyyneleistä saisi varmasti useita tekolampia tai trooppisia sademyrskyjä.

Ja vielä yksi myrkyllinen ajatus.

Enkö vain ole vielä itkenyt tarpeeksi?

Keskeytetyt ajatukset

Ajatukset lapsesta työntyvät mieleeni tämän tästä, väkisin. Positiivisesta raskaustestistä, raskaudesta, odotuksesta, synnytyksestä ja senjälkeisestä ajasta. Hätistän niitä pois kuin verenhimoisia, ärsyttäviä hyttysiä tyynenä kesäiltana, mutta ne eivät luovuta.

Kuinka kertoa vanhemmille, ensimmäinen puhelu ystävälle, olisinko yhtä pahoinvoiva kuin äitini oli, joulun aika salaisuus sisälläni, ensi vuoden kesä tukevasti raskaana.
Millaista se olisi, miltä tuntuisi, miten kaikki sujuisi. Niin paljon uutta.

Töissä sopiessani ensi vuoden syksylle asioita, mietin olenko itse niitä toteuttamassa vai joku muu. Millainen olisi ensimmäinen ultraääni, ensimmäinen hankinta, ensimmäinen potku, hikka, kosketus.
Miehen katse minua kohtaan, kun hän jo tietää. Niin, millainen se olisi.
Millä tavalla hän minua silloin katsoisi?

Kun saan itseni kiinni ajattelemasta tälllaista, keskeytän ajatuksen välittömästi. Sätin itseäni, että taas teen näin, vaikken saisi. Uskon tuovan huonoa onnea, että käyn näitä asioita läpi mielessäni etukäteen. Pettymys on entistä pahempi, mitä enemmän ajatuksia ja aikaisia haaveita veren mukana tulee valumaan sisältäni ulos.

Toivoisin, että minulla olisi tuhansittain banaanilaatikoita, jonne nämä kaikki ajatukset laittaisin.
Ne tursuavat yli äyräiden. Lisäksi tarvitsisin häkkivaraston, jonka uumeniin tunkea kaikki laatikot. Haluaisin lukita oven ja avata sen seuraavan kerran vasta, jos se kaikki on joskus ajankohtaisempaa.

Päätän keskittyä hetkeen. Teen saman päätöksen useita kertoja tunnissa, kunnes luovutan jälleen.

Odotan sekavissa tunnelmissa tulevia viikkoja, kun minun pitäisi yrittää kartoittaa kehoni toimintaa ja aikataulua sekä tietysti myös sitä, onko kumpaakaan näistä ylipäänsä toivottavissa määrin.
Tiedän, ettei ole mitään järkeä stressata kaiken muun lisäksi vielä sitä, että on stressaantunut. 

Minun on oltava itselleni armollinen.
Tämän rentoutuneempaa minusta ei nyt valitettavasti saa.

Hoidoissa ilman hoitoja

Alkaa olla tässä vaiheessa selvää, ettei lapsen yrittäminen tule Miehen osalta helpottumaan lähitulevaisuudessa. Se ei edelleenkään tunnu hyvältä, sille hän ei mahda mitään. 

Hän pystyy siihen tarvittaessa, mutta siinä kaikki. Ymmärrän, että on vaikea oma-aloitteisesti ja spontaanisti haluta jotain, mikä ei vain tunnu hyvältä. On vaikea haluta sellaista ylipäänsä.

Nyt en voi ajatella sitä, että olin kuvitellut lapsen yrittämisen ajanjakson hyvin erilaisena.
Ajan sen jälkeen, kun lapselle on annettu lupa tulla.

En voi pysähtyä miettimään, miltä tämä kaikki minusta tuntuu. Sen aika ei ole nyt.
Jos ajattelen sitä liikaa, en ehkä pysty tähän itsekään. Sehän tästä nyt vielä puuttuisi.
Nyt ei voi pysähtyä, on mentävä eteenpäin.

Teen päätöksen, että seuraavaa yritystä varten ostan ovulaatiotestejä.
Haluan tehdä kaikkeni, ettei tämä vaihe kestäisi kauaa. En voi vain toivoa parasta tekemättä mitään.
Minun täytyy yrittää ymmärtää, miten kehoni toimii. En halua tuntea, etten ole itse yrittänyt tarpeeksi.

Mikäli näistä lähtökohdista koskaan lapsi maailmaan saapuu ja vieläpä elävänä, tiedän jo nyt yhden adjektiivin, millainen hän on. Stressinkestävä. Kuten opetusministerimme on tulevaa lastaan kuvaillut. 

Ihmettelen, miksi tämä tilanne kaikessa outoudessaan tuntuu jotenkin etäisesti tutulta.
Vaikken ole koskaan ennen kokenut tällaista. Enhän edes tiedä kenenkään muun kokeneen.

Muutaman päivän tunnetta tarkasteltuani ja sen ympärillä kierreltyäni ymmärrän.
Minähän olen kuin hedelmöityshoidoissa, mutta ilman varsinaisia hoitoja.

Kaikki tähtää yhteen yrittämisen hetkeen, joka on ennalta laskettu ja määritelty, valmisteltu.
Valtava määrä toivoa ladataan siihen, koska muutakaan ei ole.
Sitten alkaa tuskallisen pitkä odotusaika, olen kuullut puhuttavan "piinaviikoista".

Tämän jälkeen tulee tuomio, jossa yksi vaihtoehto on, että haavemaailma, jossa on jo kaksi viikkoa eletty (tai yritetty kovasti olla elämättä), tulee todelliseksi.

Toinen vaihtoehto on pettymys ja lähtöruutuun palaaminen, jolloin kaikki alkaa uudelleen alusta.
En ole kokenut hedelmöityshoitoja, mutta jostain syystä olen lukenut niistä paljon. 

Olen hypännyt suoraan tähän asetelmaan lähtötilanteesta, jossa lasta on yritetty yhden kerran.
Vaikka luulin kuvitelleeni jo kaikki mahdolliset skenaariot, en koskaan kuvitellut tämän menevän näin. 

Olen onnellinen, etten kuukausia sitten tiennyt, millaista tämä tulisi olemaan.
Jos olisin tiennyt, olisin pelännyt, huolehtinut ja ennen kaikkea surrut kaiken aikaa.
Enkä vähiten sitä, miten tällainen vaikuttaa parisuhteeseen, ilmiselvien asioiden lisäksi kaikkeen muuhun mahdolliseen siinä.

Onneksi nautin kesällä elämästä. Olin onnellisen tietämätön siitä, mitä kaikkea tuleman pitää.
Hengitin, hymyilin, elin, kosketin. 
Keräsin voimia. Niitä tulen toden totta tarvitsemaan.

Ystävät

Kun kerron eräälle ystävälleni aikovani ostaa ovulaatiotestejä, käymme lyhyen keskustelun:

"Haluatko sinä oikeasti tätä?"
"Haluan."
Hiljaisuus.
"Sitten sinä teet niin."

Parin päivän päästä saan viestin. Ystäväni on ostanut minulle hieronnan.
Hän kertoo haluavansa kummilapsensa maailmaan, ja tämä on hänen tapansa auttaa jollain tavalla.
Edes niin, että rentoutuisin vähän.

Iltapalaa tehdessä huomaan olevani sanattoman liikuttunut. Tämä merkitsee minulle paljon.
Lapsi on kumminsa mielessä, vaikkei häntä varsinaisesti ole vielä olemassakaan.

Läheisimmät ystäväni tietävät enemmän tilanteestamme. Heitä on vain muutama.
Olen heistä todella kiitollinen. En suoraan sanottuna tiedä, miten olisin selvinnyt tähän asti ilman heitä.
Heille olen saanut purkaa sellaisiakin tunteita ja ajatuksia, joita en Miehelle ole pystynyt kertomaan.

He ovat saaneet kuulla tästä asiasta varmasti kyllästymiseen asti.
Mutta eivät he kyllästy, he kulkevat vierellä.
He kaikki ovat täysin eri elämäntilanteissa. Raskaana, perheellisiä, tuoreessa parisuhteessa.

He ovat eläneet mukana niin epätoivossa kuin ilossa, kertaakaan vähättelemättä ahdistusta tai hätää.
He ovat jääneet sanattomiksi monta kertaa. Heistä on varmasti tuntunut pahalta seurata sivusta tätä kamppailua. He ovat olleet huolissaan jaksamisestani, sanoneet sen ääneen monta kertaa.

He tietävät, että tärkeintä on vain pysähtyä ja kuunnella.
Antaa tunne, että minut nähdään ja kuullaan, tällaisena kuin olen.
Välillä he ovat kertoneet, etteivät vain löydä sanoja. Mutta ei se haittaa. Ei ole väärin tuntea avuttomuutta, neuvottomuutta.  Ei siinä ole mitään pahaa, että sanoo toiselle, että en tiedä mitä minun pitäisi sanoa.

Yksi ystäväni sanoi, ettei hänen mielestään kenenkään tulisi kokea tällaista.
Olen samaa mieltä.

Ystäväni eivät ole koskaan kyseenalaistaneet valintojani tällä matkalla.
Uskon heidän olevan tukenani, kävi mitä kävi.

Toisten kengät

Olen myöhässä harrastuksesta. Pukuhuoneessa ei ole muita, salista kuuluu jo ääniä.
Ripustan takin naulaan, kaivan vesipullon esiin.

Katseeni kiinnittyy muiden naisten kenkiin, joita lojuu lattialla sekalaisessa rivissä. 

Jokaisella on omanlaisensa. Lenkkareita, nilkkureita, saappaita.
Uusia, risaisia, kotoisia, kallista merkkiä, mutaisia, neonvärisiä.

Jotenkin ne kaikki näyttävät ihan erilaiselta, kuin minun kenkäni.
Minun kengistäni puuttuu jotain, mitä muiden kengistä huokuu.
En tiedä, mitä se on. Ehkä normaalin arki-illan rentoa huolettomuutta.

En ole enää heidän kaltaisensa. Olen taas jotain muuta.

Olen nainen, joka teki hetki sitten negatiivisen raskaustestin eikä tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
No, ei kun vaan heti perään uutta yritystä. Niinhän sitä voisi ajatella. 

Mutta se ei ole niin yksinkertaista, ei näissä kengissä.

 

On kuin paksua, mustaa, tervamaista mönjää kaadettaisiin päälleni, kunnes peityn siihen kokonaan.
Minun kuuluisi uida nyt eteenpäin, mutten tiedä miten. Yritän liikuttaa raajojani, mutta ne eivät liiku.

Ajatukseni eivät liiku, nekin jähmettyvät näkemään pelkkää mustaa ympärillään.

Takerruin raskauden mahdollisuuteen enemmän, kuin halusin myöntää itselleni.
Koska tuntui niin vapauttavalta, ettei enää tarvitsisi miettiä niitä asioita, joita olin miettinyt.
Ottaa huomioon niitä asioita, jotka olin joutunut ottamaan huomioon. 

Asioita, joista noiden muiden kenkien omistajat eivät tiedä mitään.
 

Se kirvelee eri tavalla, kun jo kerran annettu toivo otetaan pois.
Kun saa hetken ajan kokea, millaista kaikki voisi olla. 

 

Kun elää ihokontaktissa toivon kanssa.
Kun toivo ei ole mikään kaukainen taru, vaan jotain mikä tuntuu pelkästään uloshengittäessä. 

 

Tämä kipu tuntuu erilaiselta, kuin kipu, jota tuntui ilman toivoa.
En edelleenkään varsinaisesti tunne, että jompi kumpi kipu on helpompaa.
Se on vain erilaista. 

Seuraavana päivänä kuukautiset alkavat oikeasti.

Samalla mietin, että on niin paradoksaalista, miten kovasti ihminen voi haluta voida pahoin.

Olisin halunnut voida pahoin. 

 

Nyt voin pahoin, mutten sillä tavalla kuin olisin toivonut.

Verta

Yöllä herään alavatsakipuihin, jotka pakottavat minut vessaan.
Verta. Erittäin vähän, mutta verta yhtä kaikki.

Kyyneleet polttavat silmissäni loppuyön.
En haluaisi olla näin pettynyt. Tämä on naurettavaa, säälittävää.
Tietenkään en ole raskaana. Olisi suuresti todennäköisyyksiä vastaan, jos olisin.
Monet yrittävät raskautta tunnollisesti, säännöllisesti, ja silti heillä kestää kuukausia, vuosia.

Olen omasta mielestäni oikeasti aika kärsivällinen ihminen.
Silti huomaan, tätä asiaa kohtaan olen tuskaisen kärsimätön.
Enkö ole odottanut jo tarpeeksi kauan?

Seuraavina päivinä hämmennyn kehoni toiminnasta. Verta tulee hädin tuskin ollenkaan.
Tutut kuukautiskivut loistavat poissaolollaan, mutta vatsaani turvottaa erikoisella, epämiellyttävällä tavalla, jota en ole ennen kokenut. En ole varma, ovatko nämä kuukautiseni vai mitä on tekeillä.

Lopulta en kestä enää, vaan menen lähikauppaan ostamaan raskaustestiä.
En löydä testejä mistään. Kierrän epäuskoisena hyllyjä läpi, vauvantarvikehyllystä lähtien. Ajatus toiseen kauppaan menemisestä tuntuu ylivoimaiselta, kuten myös tuleva yö tietämättä testitulosta.

Minä ostamassa raskaustestiä. Ajatukset jäävät jumiin siihen, miten absurdia se on.
Lopulta löydän yhden testin kassahihnan vierestä. "Testaa varhain", siinä lukee.
En tiedä, onko nyt varhaista vai myöhäistä. Ripeästi kotiin, minun pitäisi olla jo muualla.

Negatiivinen. Tämän yksinäisempää punaista viivaa ei voi olla.
Siinä ei ole mitään epäselvää.
Heitän testin roskiin ja astun ovesta ulos.

Illalla suihkussa tunteet saavuttavat minut, todellisuus tarraa ranteesta kiinni. Nieleskelen kyyneleitä.
Miksi luulin sekuntiakaan, että jotain niin hyvää voisi tapahtua, minulle, tässä, tällä tavalla?

En pysty ajattelemaan. En edes halua ajatella.
En halua, että asioista tulee taas vaikeita. Oli ihanaa, kun ne olivat hetken ajan helppoja.

Sietokykyni juuri tämän asian haasteita kohtaan on alentunut huolestuttavan pieneksi.
Sitä on vuosien aikana koeteltu niin monin eri tavoin, että matka tuskastumiseen on äärettömän lyhyt. 

En silti voi olla ajattelematta heitä, jotka joutuvat tekemään tätä puoli vuotta.
Kaksi vuotta, viisi vuotta, enemmänkin. Kokoajan niin kovasti toivoen, samalla peläten.

En osaa kuvitella, millaista se on. Tiedän sen olevan jotain sellaista, mitä en toivoisi kenellekään.
Toivon, ettei yksinäisestä viivasta tule painajaista, joka alkaa kaiken tämän jälkeen vainota myös minua.

Nyt tiedän

Vuosia sitten olimme Miehen kanssa kahden kaukaisessa maassa. 

Olimme onnellisia ja ihmeissämme kaikesta uudesta ympärillämme.
Nautimme huumaavasta vapaudesta ja siitä, että saimme puhua keskenämme suomea ilman että kukaan ymmärsi sanaakaan. Huolista ei ollut vielä tietoakaan. Tai oli, mutta ne olivat toisenlaisia.

Olimme käyneet hieronnassa ja tulimme juuri 1,5 tuntia rentouduttuamme takaisin span aulaan.
Maksettuamme olimme tekemässä lähtöä takaisin helteiseen ulkoilmaan, kun meitä palvellut nainen viittoili kohti palvelutiskin päällä olevaa lasipurkkia. Se oli täynnä pieniä ohuita paperisuikaleita.
Hän kehotti meitä ottamaan purkista mukaamme tärkeät lauseet.

Miehen lapussa kerrottiin, että miten hetkessä elämisen valinta täytyy tehdä jatkuvasti uudelleen. Melko tyypillistä, hän totesi ja kohautti olkapäitään.

Avasin oman, taitellun lappuni. Siinä oleva teksti oli lyhyempi.
En ymmärtänyt lainkaan, mitä sillä tarkoitettiin, mutta siinä oli mielestäni pahaenteinen kaiku.

Yhtenä yönä minulle tulee pakottava tarve etsiä tuo lappu uudelleen, vuosien jälkeen.
En muista enää tarkkaan, mitä siinä luki, mutta ymmärrän yhtäkkiä, että se oli ennustus tulevasta. Vaikken edes usko sellaisiin.

Aamulla kaivan esiin pienen pussukan, jossa säilytän vieraiden maiden rahoja.
Lappu löytyy sieltä, siististi talteen laitettuna.

Tänä päivänä taidan tietää, mitä lappu tarkoitti.

"Eyes with tears. Keep your vision clear."

Toivon toisella puolen

Jo muutamassa päivässä sen jälkeen, kun olen sitouttanut itseni olemaan toivomatta liikoja, löydän itseni uppoutuneena raskauteen liittyviin mietteisiin ja mitä jos-haaveiluun.

Raskauden mahdollisuus tiivistyy jostain syystä ajatuksissani syömiseen ja juomiseen.
Se vaikuttaa olevan itselleni riittävän konkreettista.

Ravinto suuntautuu hetkeen tässä ja nyt, tulevaisuutta en uskalla ajatella. Arvelen, että tiettyjen ruoka-aineiden välttäminen on paikallaan jo tässä vaiheessa, kun raskaus on vasta toiveiden asteella.

Päivällistä suunnitellessani käyn kolme kertaa jääkaapilla tarkistamassa, että ruokaan tuleva juusto on varmasti valmistettu pastöroidusta maidosta. Jostain mieleeni on iskostunut tieto, että pastöroimattomasta maidosta valmistettu juusto ei ole suositusten mukaista.

Vaikka kuinka yritän vakuutella itselleni, että raskaaksi tuleminen yhdestä kerrasta on erittäin epätodennäköistä, on vaikea olla ajattelematta asiaa. Ajattelen sitä kokoajan, halusin tai en.

En ole koskaan ollut näin toiveikas lapseen liittyen. Olen kliseisesti sanottuna toivon toisella puolen. Itselleni vieraammalla puolella. Sillä paremmalla, aurinkoisemmalla. Tätä lähempänä lasta en koskaan ennen ole ollut. Tasapainoilen hyvin kapealla laudalla, jossa innostus ja varovaisuus vuorottelevat.

Kävelyltä tullessani otan pienen hörpyn kokista. Hetkinen, entäs kofeiini?
Mitenkäs huomiseksi suunniteltu kantarellikastike, ovatko sienet sallittuja?

Selvitän suosituksia sitä mukaa, kun niitä tulee vastaan. Kun olen syömässä jotain, josta olen epävarma, tarkistan. Pitemmälle en uskalla mennä. En halua olla vielä varautunut kaikkeen, tietää jo valmiiksi liian paljon. Samalla yritän valmistaa itseäni näkemään muutaman päivän päästä verta.

Minulle tämä kaikki on jännittävää, kihelmöivää, uutta. Suorastaan hauskaa. Saan oikeasti vaikuttaa johonkin ja tehdä jotain! Tai tässä tapauksessa pikemminkin jättää tekemättä, mutta kuitenkin. 

Nämä ajatukset hivelevät toivoa, joka on yhtäkkiä edessäni konkreettisempana kuin koskaan.
Sallin tämän itselleni. Ja vaikken edes sallisi, en selvästikään mahda tälle mitään. 

Helppo sanoa

Kävin taannoin pysäyttävän keskustelun erään ystäväni kanssa. Hän kertoi tilanteestaan, jossa parisuhteeseen oli ilmaantunut lähivuosien aikana uudenlaisia ongelmia. Tönimistä, potkimista, väkivallalla ja erolla uhkailua. Ei päivittäin, ei kuukausittain, ei viimeiseen puoleen vuoteen.
Mutta kuitenkin.

Kerroin hänelle, että kuulemani huolestuttaa minua. Toin esiin, että mielestäni hänen pitäisi lähteä suhteesta, hän saattaa olla vaarassa. Jotain pahempaa voi tapahtua seuraavan kerran, vaikka kuinka on vannottu ettei mitään enää käy.

Katsoessani häntä ymmärsin, että kyllä hän sen kaiken tietää. Hän on miettinyt sen tuhanteen kertaan.
Hän kertoi, ettei vain ole vielä valmis siihen. Rakkautta on niin paljon jäljellä, toivosta puhumattakaan.

En tiedä väkivaltaisessa parisuhteessa elämisestä mitään omakohtaisesti.
Minun ja Miehen suhteessa ei ole koskaan ollut väkivaltaa, ei myöskään aiemmissa suhteissani. Havahduin siihen, että meillä on silti ystäväni kanssa jotain yhteistä.

Olemme molemmat tilanteessa, jossa emme koskaan kuvitelleet olevamme.
Olemme joutuneet luopumaan periaatteistamme, joita meillä joskus aiemmin oli.

Ystävälläni oli aikoinaan periaatteena, että yksi tönäisy riittää.
Silloin suhde päättyy heti eikä paluuta takaisin ole.

Minulla oli aikaisemmin periaatteena, että mikäli lasten harkitseminen tulisi suhteessa ajankohtaiseksi, molempien tulisi aidosti haluta sitä, mieluiten yhtä paljon.

Myöhemmin huomasin kertovani ystävälleni omasta kokemuksestani, vaikka olen erittäin valikoiva siitä, kenelle kerron. Usein valitsen olla kertomatta siksi, etten luota tarpeeksi siihen, ettei kyseinen henkilö kerro asiaa eteenpäin. Mutta myös siksi, koska pelkään, että minut tuomitaan ja lytätään.

Tällä kertaa tein poikkeuksen. Halusin sanoa hänelle, että ymmärrän, miltä tuntuu olla tilanteessa, johon kaikilla on tarjota yksinkertaisia, helppoja ratkaisuja. Neuvoja, joita vastaanottaja ei ole varmaan vain ymmärtänyt ajatella aiemmin, omaa yksinkertaisuuttaan tai vähäjärkisyyttään.

Miltä tuntuu olla tilanteessa, jossa ulkopuolisen silmiin ei ole järjenhiventäkään olla.

Mustavalkoisuus on alkanut hävitä ajattelustani parin viimeisen vuoden aikana.
Ulkopuolelta on niin helppoa tietää ratkaisuja ja jaella ohjeita siitä, miten missäkin elämänvaiheessa tulisi toimia. On myös helppoa ihmetellä, miksei joku silti toimi niin kuin neuvotaan. 

Typerimpiä ovat mielestäni julistukset, jotka alkavat sanoilla "Jos itse olisin tuossa tilanteessa, niin.."
Väitän, että on lopulta todella vaikeaa kuvitella ja yksinkertaisesti mahdotonta tietää etukäteen, miten toimisi jossain vaikeassa ja monimutkaisessa tilanteessa, kuitenkaan olematta kyseisessä tilanteessa itse. Mielikuvitus kun on lopulta rajallinen. Aitoja, todellisuutta vastaavia tunteita kaikkine monitahoisine syvyyksineen on mahdotonta luoda tyhjästä, vain keksimällä ja ennustamalla. 

Ihmistä voi ymmärtää tuomitsematta, kuunnella arvostelematta, kertoa oman mielipiteensä loukkaamatta, kunnioittavasti. Ilman, että toinen tuntee itsensä maailman yksinkertaisimmaksi olioksi.

Jos teini-ikäiselle minulle olisi kerrottu, minkälaisessa hetkessä tulen aikanaan lasta toivomaan ja yrittämään, mitä hän olisi ajatellut? Hän olisi todennäköisesti tuijottanut epäuskoisena eteensä tyhjin katsein, ymmärtämättä mitään kuulemastaan. Ihmetellyt aidosti, miten kukaan voi koskaan päätyä noin järjettömään ratkaisuun. 

Ei tämä ole ollut tietoinen tulevaisuudensuunnitelma.
Mutta niin on silti vain käynyt.
Kauan sitten asetettu raja on siirtynyt.

Alussa

Usean päivän ajan olen niin hämmentynyt, etten oikeastaan edes ajattele raskauden mahdollisuutta oikeana tai todellisena. Olen huumaantunut jo pelkästään siitä, että yritimme.

Vasta pikkuhiljaa seuraavien päivinä aikana herään siihen, että on aidosti mahdollista, että tulin raskaaksi. Olen kuitenkin hyvin varovainen ajatuksissani. Olen asennoitunut siihen, ettei tämä niin nopeasti käy. En halua rakentaa suuria odotuksia pilvilinnoineen ja kiirehtiä kohti loppusuoraa ikävän tietoisena siitä, että me olemme todennäköisesti vasta alussa.

Silti välillä kuulostelen oloani. Voisiko tämä olla lievää pahoinvointia?
Enteileekö tuo kivistys alkavia kuukautisia, vai voisiko se olla merkki jostain muusta?

Tuntuu käsittämättömältä ylipäänsä ajatuksen tasolla, että tietynlainen nipistys vatsassa ei tarkoittaisi kuukautiskipuja, mitä se on automaattisesti tarkoittanut yli 16 vuotta.

Miehelle tämä ei ole helppoa, ei yrittäminen eikä sen jälkeinen aika. En osaa kuvitella, mitä kaikkea hän käy mielessään läpi. Hän on siitä vähäpuheinen. Haluaisin osata auttaa ja tukea häntä paremmin, mutten tiedä, miten. En yksinkertaisesti tiedä, mikä voisi helpottaa hänen oloaan.

Hänkään ei tiedä. Hän tietää vain, ettei kerran yrittäminen poistanut tai edes vähentänyt ahdistusta,
ei tehnyt tilannetta yhtään helpommaksi. Se saa minut toivomaan raskautta yhä palavammin.
Sitä, ettei Miehelle selkeästi epämiellyttävää yrittämisvaihetta kestäisi pitkään.

Yllätyksekseni huomaan tuntevani valtavaa yhteenkuulumisen tunnetta kaikkien lasta kaipaavien kanssa. Aiemmin tunsin itseni outolinnuksi, pahnanpohjimmaiseksi. Mielenpiristykseksi muille.
Olin aina se, jolla meni todella huonosti.

En enää vietä hereilläoloaikaani pohtien ainoastaan asioita, jotka ovat hyvin suurelle osalle ihmisväestöstä täysin käsittämättömiä, ja joihin erittäin harvalla on tarttumapintaa.
Miehesi ei halua lasta. No lähde menemään ja etsi mies, joka haluaa?

Tässä tilanteessa on jotain tuttua ja turvallista, vaikka se on uusi minulle. Tunnen itseni normaaliksi ihmiseksi, normaaline murheineen. Asiat, joita mietin, ovat kategoriassani tavanomaisia.

Tällaista voisin osata käsitellä paremmin. Osuiko ovulaatio kohdalleen vai oliko sitä ollenkaan, milloin uskaltaisi testata, vai alkaako verenvuoto normaalisti.

Entä jos en ole raskaana. Entä jos olen.

Haaveilen. Voisiko olla niin, ettei tämä osio matkasta – raskaaksi tuleminen – olisi yhtä piinaavan monimutkaista ja vaikeaa, kuin kaikki muu tähän asti?

Riski

Voi olla, että Mies on kaiken aikaa aavistanut oikein ja minä olen vain sulkenut silmäni ja korvani siltä.
Että hän ei ihan oikeasti, tässä todellisuudessa pysty tähän. En usko siihen ja pidän sitä hyvin epätodennäköisenä, mutta se on yhtä kaikki mahdollista.

Voi olla, että lapsen tullessa mukaan kuvioon tämä kaikki menee Miehen sietokyvyn yli. Ohittaa sen, mitä hän pystyy psyykkisesti kestämään. Että hän ahdistuu tästä niin paljon, että hänen toimintakykynsä romahtaa totaalisesti.

Pahimmillaan siinä määrin, että hän joutuu psykiatriseen sairaalahoitoon. On se mahdollista.
Tämä voi tapahtua jo silloin jos tulen raskaaksi, tai ehkä vasta lapsen synnyttyä.

Voi olla, että yritämme lasta pitkään, ja kuormitus siitä vie hänet niin huonoon kuntoon, ettei hän toivu enää. Jatkuva ristiriita, jossa toisaalta toivoo minun tulevan raskaaksi ja toisaalta se on viimeinen asia, mitä hän toivoo. Voi olla, että ainut vaihtoehtomme ovat hedelmöityshoidot, joihin hän vetää rajan.

Voi olla, että tulen raskaaksi nopeasti ja se ahdistaa ja järkyttää häntä niin pahasti, ettei hän yksinkertaisesti kestä kyydissä mukana. Hänen täytyy päästä pois, irti. Ja lopulta odotan lasta yksin.

Voi olla, että selviämme yhdessä perheenä johonkin pisteeseen asti, kunnes totean, etten kestä nähdä enempää hänen kärsimystään. Sitä, kuinka hän yrittää joka päivä, mutta ei vain pysty enää nauttimaan elämästä, olemaan onnellinen. Rakastaan lasta, minua, meitä.

Voi olla, että hän katkeroituu minulle niin paljon, ettei yhteiselostamme enää kertakaikkiaan tule mitään. Että hän muuttuu piikitteleväksi, katkeraksi, vihaa täynnä olevaksi ihmiseksi, jota en enää tunnista, ja joka ei tunnista itseään.

Voi olla, että hän rakastaa edelleen minua syvästi, mutta vihaa yhteistä lastamme tämän takia. Ei pysty suhtautumaan häneen lämmöllä, ei pysty tuntemaan muuta kuin katkeruutta.

Voi olla, että tämä päätös maksaa minulle parisuhteeni, josta en koskaan halunnut lähteä.
Voi olla, että tämän takia joudun silti lähtemään. 

Se riski on usean elämän kokoinen, ei sen enempää tai vähempää.

Se on riski, jota en yksinkertaisesti voi olla ottamatta.

Tulee aamu

Tulee aamu, kun herätessäni uuteen päivään en voi uskoa, mikä ensimmäinen ajatukseni on.

Se tuntuu yhtä epätodelliselta, kuin surrealististen, alitajuntaisten unien tapahtumat.
Sellaisten, joissa ajetaan FBI-agenttien kanssa moottoripyörillä takaa hämärämaailman rikollisia – jotka ovat muurahaiskarhuja.

On mahdollista, että tulin raskaaksi.

Tässä hetkessä tärkeintä ei ole se, olenko tai tulinko.
Tärkeintä on se, että se on ylipäänsä mahdollista. Tähän hetkeen asti en ole tiennyt varmaksi, tulisiko se koskaan olemaan.

Ensimmäisenä päivänä yrittäessäni sisäistää asiaa kehoni valtaa useita kertoja kokonaisvaltainen tärinä. Kuin sisälläni kuohuisi valtava voima, joka lymyäisi syvyyksissä jykevänä, kuin pinnan alla häilyvä jättimäinen jäävuori.

Käteni vapisevat, kun täytän tiskikonetta. Voiveitsi tippuu lattialle.

Vihdoin tämä ei ole enää vain meidän käsissämme, vaan ehkä myös jonkun tai jonkin toisen.
Kohtalon, Jumalan, universumin? Tai sitten ei kenenkään.

Mikä tahansa noista tuntuu tervetulleelta vaihtelulta. Sanat ovat vähissä, mutta sen voin sanoa.

Sumussa

Olemme tulossa mökiltä kotiin. Mies ajaa, nojaan päätäni ikkunaan.
Muu liikenne on olematonta. Mystisenä maan yllä viipyilevä usva ympäröi meidät.
Auto lipuu pimeydessä eteenpäin tasaisesti.
Ulkopuolella vaanii kirpeän viileä syysilma, kesänjälkeinen synkkä hämäryys.
On kuin ajaisimme harmaan sadepilven sisässä, totaalisessa sumussa.

Hiljaisuus viipyy ympärillämme, muuttuu kymmeneksi minuutiksi, puoleksi tunniksi.
Tuijotan tietä näkemättä mitään.
Äkkiä tunnen itseni todella väsyneeksi.

Alan olla väsynyt vakuuttelemaan itselleni ja Miehelle, että kyllä tämä vielä tästä.
Että kaikki tulee menemään hyvin, asiat päättyvät vielä hyvin.
Kaikki aikanaan, kyllä minä jaksan odottaa.

Olen väsynyt olemaan positiivinen, toiveikas, vahva.
Olen väsynyt odottamaan.

Sen jälkeen kun lopetin e-pillerit, minusta on tuntunut siltä, kuin jokin viimeinen lukko sisältäni olisi aukeamassa. Tunnen enemmän, syvemmin. Selkeämmin, voimakkaammin. Osaan näyttää sen paremmin, sanoittaa tarkemmin. Syytän tästä osittain hormonitoiminnan muutosta.

Olen kuvannut Miehelle kliseisesti tuntevani itseni perhoseksi, joka on viimein valmis levittämään kauniit siipensä. Antamaan tuulen tarttua niihin ensimmäistä kertaa.
Kantamaan itsensä ylpeästi, ei enää peitellen kuoressaan.
Olisin valmis tähän. Olisin jo valmis voimaan hyvin.

Mies irrottaa toisen kätensä ratista ja laskee sen sormieni päälle. En voi olla ihmettelemättä hänen kosketuksensa keveyttä, lämpöä. On uskomatonta, miten hellästi kosketamme toisiamme edelleen.
Sen jälkeen, mitä olen tehnyt hänelle, hän minulle ja tämä kaikki meille.

Hän kysyy, mitä minulle kuuluu.
Ei tässä hetkessä mitään vikaa ole, sanon. Mutta tulevaisuus on epäselvä.
Se siintää edessämme häilyvänä ja hämärän peitossa, vaikka astuisimme ulos autosta kirkkaaseen päivänvaloon.

Minut havahduttaa ääni, joka kuuluu, kun tuulilasiin osuu jotain.

Kops.

Pieni vaalea perhonen, jonka jäänteet ovat nyt liiskaantuneena ikkunaan.

Mietin, tulisiko tätä pitää enteenä jostakin.
En haluaisi ajatella sen olevan. Ajattelen silti.

Mitä tässä odotetaan?

Olen suihkussa, kun se tapahtuu.

Yhtäkkiä kehossani muljahtaa ikävästi. Se tunne on tuttu, niin tuttu.
Tunnistan sen heti. Olen tuntenut sen niin monta kertaa aikaisemmin.
Se tuntuu ihoni alla, sisäelimiä syvemmällä. Solutasolla.

Kehoni ja mieleni ovat niin vahvasti yhteenkietoutuneet, että keho tuntee sen ensin, ennen kuin mieli ehtii ajatella.

Se on tunne, joka tulee aina hetki ennen kaiken alleen peittävää, täysin puhtaaksi siivilöitynyttä kauhua. Pelkoa, joka lamaannuttaa.

Sitä seuraava ajatukseni pysäyttää minut: Mitä tässä todellisuudessa odotetaan?

Odotanko minä sitä, että uusi suunta yhteisessä elämässämme voi alkaa –
vai odotanko sitä, että tulen jätetyksi?

Synkkiä ajatuksia

Synkät ajatukset ovat alkaneet vallata mieltäni yhä enenevässä määrin.
Olen yrittänyt pysyä toiveikkaana ja positiivisena, mutta se alkaa käydä vaikeaksi.

Joinain päivinä tämä asia tuntuu vähän samalta, kuin ikävästi lohjennut hammas. Terävänä, nopeana kipuna, joka viiltää yllättäen, muistuttaa olemassaolostaan. Mutta jo seuraavassa hetkessä se on poissa, unohtunut. Se ei jäydä, ei pakota, ei raasta, ei syki avohaavan lailla.

On niitäkin päiviä, jolloin kaikki on vaikeampaa, kivuliaampaa, turhautuneempaa.
Olen hämmentynyt ja ymmälläni. Tiedän, että minun tulisi yrittää ymmärtää.
Niin ymmärränkin, siihen asti kun pystyn ymmärtämään. Sen pitemmälle en pääse.
Minun tulisi olla kärsivällinen. Mutta kuinka pitkään ihmisen kärsivällisyys voi kestää?

Edes alkaneet kuukautiset eivät lohduta kovin kauaa.
Olen helpottunut, jokin sisälläni toimii siis oikein.
Mutta vaikka kehoni toimisi oikein, ei siitä ole mitään hyötyä, mikäli lasta ei edes yritetä.

Koska olen etsinyt ja lopulta tilannut netistä kummitytölle lelun, kaikki internetselaimeni mainospalkit täyttyvät nyt lasten lelukauppojen mainoksista. "Eikö tämäkin olisi söpö?", ne kysyvät.

Mies on luvannut yrittää saada ajatuksensa siihen pisteeseen, että konkreettisesti pystyisi yrittämään lasta kanssani. Hän ei ole vaikuttanut itsekään tietävän, miten hän pääsee ajatuksissaan sinne asti. Minun roolini on odottaa.

Olen yrittänyt olla pelkäämättä, ajattelematta sitä hetkeä, kun kaikki menee palasiksi.
Mutta uskoni on koetuksella, pelko hiipii huomaamatta varjoksi vierelle.

Huomaan, että alan pikkuhiljaa mennä kyyryyn. Käpertyä pienemmäksi.
Havitella suojavarusteita, joilla torjua väistämätön lyönti, joka tuhoaa kaiken sen, minkä tiedän hyväksi. Jos luon kovan panssarin ympärilleni, ehkä se ei satu niin paljoa. Siitä ei ole hyötyä, tiedän sen.

En voi olla ajattelematta, miksi tässä kestää näin kauan?

Ennen kaikkea, mitä se tarkoittaa, että tässä kestää näin kauan?

Mitä muuta se voi tarkoittaa, kuin sitä että Mies yrittää ja yrittää pystyä tähän, muttei kuitenkaan lopulta pysty, se viimeinen askel jää puuttumaan?

Tuleeko tämä koskaan tapahtumaan?

Mitä tässä tulee tapahtumaan?

Mikä meitä ja minua odottaa seuraavaksi?

Entä jos ei

Minulla on kauhea pelko siitä, että jos Mies pystyisikin ottamaan sen askeleen, että yritämme lasta, en tulisi raskaaksi.

En ole koskaan odottanut kuukautisia näin kuumeisesti. Haluaisin vahvistuksen siitä, että kehoni edes lähtökohtaisesti, alustavasti toimii jokseenkin kuten oikein. Että jotain oikeaa tapahtuu sisälläni.

Pelkään, että minun kohdallani jokin ei vain toimi.
Ei kypsy, ei irtoa, ei kulkeudu, ei kiinnity, ei hedelmöity tai ei pysy elossa.

Jossain syvällä alitajunnassani pelkään, että universumi on päättänyt, ettei minun kuulu saada lasta.
Että päädyn kieppumaan ikiajoiksi johonkin loputtomaan kierteeseen, jossa eteeni tuodaan aina vain uusi este, jota yritän kiertää. Uusi ongelma, jota yritän ratkaista.

Ja samaan aikaan Joku Jossain on jo päättänyt, ettei minulle anneta lasta. Mutta koska en tiedä tai ymmärrä sitä, käytän seuraavat vuodet elämästäni taistellessa aina seuraavia ongelmia vastaan, vaikken voi mitään väistämättömälle. Sille, ettei tämän kuulukaan mennä näin.

Pelossa ei ole järjenhiventäkään, mutta silti se on todellinen.
Aiemmin en edes tiennyt uskovani kohtaloon, saati pelkääväni sitä.

Mieleni lisäksi myös kehoni käy ylikierroksilla. Olen aina ollut huono nukahtamaan, mutta hyvä nukkumaan unen päästä kiinni saatuani. Nykyään olen surkea kummassakin.

Öisin pyörin hereillä ja yritän epätoivoisesti rauhoittua, sydän hulluna tykyttäen. Vaatii suurta ponnistelua saada kehoni tyynnytettyä tilaan, jossa on ylipäänsä mahdollista nukahtaa. Tarvitsen sydämeni kohdalle ison kasan tyynyjä tai peittoja, jotta sen tiheät lyönnit eivät kumise päässäni.
Kun herään, olen sekunnissa täysin hereillä. En pysty nukahtamaan enää uudestaan, oli kello mitä tahansa.

Kehoani on vaikea huijata. Ihan kuin se alitajuisesti tietäisi, että nyt pitäisi jo varautua pahimpaan. Vaara uhkaa tulevaisuudessa ja siellä voi olla edessä pahempaa, kuin koskaan ennen olen kokenut. Jotain, mikä tulee saamaan minut polvilleni aivan uudella tavalla.

Painin sinne tänne rimpuilevan, hämmentyneen kehoni kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. Käyn väsytystaistelua. Otan sen peittojen avulla tiukkaan syliotteeseen tarkoituksenani tainnuttaa se ylivoiman avulla. Yritän estää sitä lietsomasta mieltäni samaan tilaan. Hoen, että rauhoitu, ei ole hätää.

Ainakaan vielä, lisään. Mies tulee pystymään siihen. Hänen on pakko pystyä.

Vakuutan keholleni, että kaikki on hyvin. Vaikka toisaalta, kuka minä olen sille sanomaan?

Tuosta noin vain

Toisinaan havahdun tosiasioihin. Joudun toteamaan, että niin, jotkut tosiaan vain päättävät yhdessä antaa lapsen tulla. Ja sen jälkeen saavat lapsen. Asiaa juuri sen enempää edes ajattelematta.
Koska se on luonnollista, sen kuuluu mennä niin. Ja se menee.

Tuosta noin vain.

Lapsi on "pilke vanhempien silmäkulmassa". Yhteinen salaisuus, joka tuo hymyn huulille juhlissa.
Hän, jonka nimivaihtoehtoja kuiskaillaan vuorotellen toisilleen pimeinä syysöinä. Hän, jonka luonteenpiirteitä ja persoonallisuutta arvuutellaan yhdessä. Tai hän on jotain, joka vain tapahtuu.
Tässä ja nyt, sen enempää sitä harkitsematta.

Se tuntuu uskomattomalta. Kieleltä, josta en ymmärrä sanaakaan.
Absurdilta, täysin saavuttamattomalta.

Samalta, kuin suunnittelisi Jupiteria matkakohteeksi, katsoisi sitten sitä kaukoputkella ja toteaisi, että niin, siellähän se on, mutta jonkin verran liian kaukana.

Sitä se onkin, meille.
Meidän kohdalla tämä ei tule olemaan kivutonta ja kristallinkirkasta. Ei ehkä koskaan.

Tietystä näkökulmasta katsottuna tilanne on hyvin epäreilu Miehen osalta. Jos Mies todella pystyy yrittämään lasta (ja jos lapsi meille suodaan), minä saan kaiken mitä haluan. Mies luopuu toivomastaan elämästä ja saa jotain muuta. Mitä ikinä se "muu" onkaan, se ei ole sitä, mitä hän alunperin toivoi. Se ei ole hänen unelmansa, se on uhraus yhteisen elämän ja hyvän vuoksi.

Toinen saa kaiken, toinen menettää kaiken.
Toinen menettää haluamansa elämän, toinen saa haluamansa elämän.

Paitsi että ei saa.

Minä en saa kaikkea, mitä tähän liittyen olin alun perin halunnut.
En saa miestä, joka toivoo lasta yhtä paljon, kuin itse toivon.
En saa edes miestä, joka toivoo lasta kanssani, piste.

Jos haluaisin sitä enemmän kuin mitään muuta, minun pitäisi lähteä tästä suhteesta ja toivoa, että löydän haluamani muualta. Mutta sitten en saisi elämää Miehen kanssa. Mutta en voi katkeroitua hänelle, etenkään kun haluan elää hänen kanssaan. Tiedän, että katkeruus sairastuttaa mielen.

Päässäni on soinut jo useita päiviä Zedd-yhtyeen kappale, jossa lauletaan:

"If our love is tragedy, why are you my remedy?
If our love's insanity, why are you my clarity?"

Sitä olen usein itsekin pohtinut. Jos yhteinen elämä ja tulevaisuus on tämän asian takia yhtä sekasortoa, miksi tämä tuntuu silti niin oikealta? Siltä, että olen siellä, missä kuuluukin olla?

Tämä on valinta, minun valintani. Olen valmis seisomaan sen takana.

Unelma elää

Olen kaupungilla. Hetken mielijohteesta kävelen sisään antikvariaattiin.
En ole koskaan käynyt sellaisessa aiemmin. Hämmästyn, kun huomaan kirjoja pursuavan liikkeen jokaisessa kolkassa. Riveissä, jonoissa, pinoissa. Sarjakuvat ovat omissa lokeroissaan.

Mieleeni juolahtaa, voisiko täältä löytyä kiva yksinkertainen ensikirja kummitytölle.
Kysyn myyjältä, missä lastenkirjat ovat ja hän näyttää yhtä kokonaista seinää.
Niin valtavasti kirjoja. Hyllyt notkuvat niiden painosta. On perinteisiä satuja, kaivuri-, auto- ja junakirjoja, prinsessakirjoja, pikkutaikurin opas, suomalaisia kansantaruja.

Löydän koirakirjan, jota itsekin luin lapsena näännyttävän koirakuumeen vallassa.
Timo Parvelan kirjoista tykkäsin myös kovasti, niitäkin löytyy.

Selailen kirjoja aikani. En löydä tarpeeksi pienelle lapselle tarkoitettuja kirjoja.
Sellaisia, joissa olisi yksi kuva per sivu, esimerkiksi "pallo".
Sellaisia ainakin kuvittelen ihan pienten lasten kirjojen olevan, mutta mistäpä minä tiedän?

Katselen lapsille tarkoitettuja runokirjoja. Voisiko ystäväni lukea tällaisia tytölleen?
Avaan yhden kirjan. Runot ovat lyhyitä, mutta suloisia.

Yhtäkkiä se ajatus tulee, taas kerran.
Saanko koskaan lukea yhtäkään runoa omalle pienelle?
Mitä, jos en saa?

Tunnen itseni jollain oudolla tapaa huijariksi lastenkirjojen keskellä.
Mitä minä täällä oikeastaan teen, mikä oikeus minulla on olla täällä?
Luikin nopeasti pois ostamatta mitään.

Suuntaan ostoskeskuksen ovista sisään. Katselen keskittyneesti sisustustavaroita.
Huomaan hyllyllä pehmoleluja Pentikin valikoimasta. En voi vastustaa kiusausta, vaan astun lähemmäksi. Pehmeitä, pulleita nalleja ja pupuja. Ensiaterimet, joissa on kaikissa ketunpään kuva varressa. Kettu on ihan suloinen, mutta miksei mieluummin eri metsäneläin joka aterimessa?
Helistin, jossa on ketunpää. Vai onko se helistin? Heilutan sitä ja sisällä helisee.

Yhtäkkiä tunnen, että minua katsotaan. Vilkuilen ympärilleni. Vaaleahiuksinen, keski-ikäinen nainen katselee minua vähän matkan päässä. Hänen kasvoilleen on pysähtynyt lämmin, rauhallinen hymy.

Kun katseemme kohtaavat, hän hymyilee vielä lämpimämmin, sillä tavalla kuin nolostuneella, mutta kohteliaalla ihmisellä on tapana. Sitten hän kääntää päänsä, jatkaa matkaansa.

Hänen hymynsä jää mieleen – se hymy, joka hänellä oli ensin, ennen kuin hän paljastui.
Mitä hän minussa näki?

Näkikö hän hämmentyneen, vauvanleluja ilmeisen sekavin ajatuksin, nolostuneena katselevan naisen?
Luuliko hän minun olevan raskaana, etsivän omalle vauvalle ensilelua?

Vai näkikö hän unelman silmistäni, tai siinä miten pidin helistintä?
Koska vaikka sisälläni ei elä lapsi, unelma elää.

Edelleen.

Täydenkuun alla

Eräänä yönä täydenkuun häilyessä päidemme yllä kelmeänä ja aavemaisena kysyn Mieheltä,
aikooko hän perua tämän kaiken.

Mies kertoo, ettei aio. Hän yrittää saada ajatuksensa kasaan siltä osin, että pystyy tähän.
Se on ollut vaikeampaa, kuin voisi kuvitella. Se on todella vaikeaa. Mies sanoo, ettei ole menossa minnekään. Mutta vaikka kuinka haluaisi, hän ei vain pysty tähän juuri nyt, ei vielä.

Häntä sattuu ajatella, että tunnen itseni petytyksi, huijatuksi. Sitä hän ei missään nimessä halua. Saunassa tuli on jo sammunut, mutta kumpikaan meistä ei huomaa sitä.
Kyyneleemme sekoittuvat toisiinsa.

En silti suostu pelkäämään.
Hän yrittää, niin tosissaan kuin kenenkään on ylipäänsä mahdollista yrittää mitään.

Olen loppukesän reissussa yksin kävelyllä, kun saan illalla viestin Mieheltä.
Hän kysyy, tiedänkö, mitä teen, jos hän ei voi yrittää saada lasta kanssani.

Minä putoan.
Takaisin siihen mustaan aukkoon, jossa en näe mitään, tiedän vain että joku kuristaa minua.
En saa henkeä, tukehdun.
Ja minä itken. Kukaan ei kuule sitä.

Luulin, ettei minun enää koskaan tarvitsisi miettiä tätä asiaa. Sitä vaihtoehtoa.
En tiedä, mitä silloin teen. Sen tiedän, että tapahtuu hirveitä asioita, teen mitä tahansa.

Yritän kuvitella itseäni kävelemästä pois Miehen luota. Päättämässä tämän kaiken lopullisesti.
Miten voi kävellä, jos jalat eivät tottele, jos ne eivät vain suostu liikahtamaan, vaikka kuinka pakotat?
En tiedä, miten ikinä pystyisin siihen. Rukoilen, ettei minun tarvitse pystyä.

Mies rauhoittelee minua, vaikka on itsekin ymmällään ja neuvoton.
Hän sanoo, ettei enää ole kyse siitä, pystyykö hän tekemään tämän kanssani, vaan kysymys on siitä, miten hän pystyy tekemään tämän. Siihen täytyisi vielä löytää ratkaisu.

En ole tyhmä. Tiedän, että "miten?"-kysymykseen on olemassa myös yksi tietty vastaus.
Se kaikista odottamattomin.

"Ei mitenkään".

Kummityttö

Tuleva kummilapseni on tyttö. Tämän tiedon saatuani en pysty enää hillitsemään itseäni, vaan tilaan hänelle lelun. Ensimmäinen hänelle ostamani asia. Eikä varmasti viimeinen. Rakastan antaa lahjoja. Ehkä hän rakastaa saada lahjoja.

Ystäväni vatsa on pyöristynyt kauniisti. Hän laittaa minulle kuvia vauvanvaatteista. Housuista, jotka on tarkoitettu käsittämättömän pienille jaloille. Ristiäismekko on jo valmiina.
Pientä ihmistä odotetaan jo niin kovasti.

Olen kiitollinen jokaisesta sekunnista ilman järjetöntä, kaiken alleen rusentavaa kipua.
Sitä tunnetta en enää koskaan halua tuntea. En osaa kuvailla sitä, miten onnellinen olen,
ettei minun tarvitse tuntea sitä enää.

Yhtäkkiä ajatus kivusta kauhistuttaa.
Ei kivun itsensä vuoksi, vaan sen kaiken, mikä olisi voinut mennä minulta ohi.
En missään nimessä haluaisi pidellä kummityttöäni sylissä hänen ristiäisissään siinä sumussa.

Ajatuskin siitä ravistelee minua. On pohjattoman surullinen, järkyttävä.

Olen varma, että edelleen jotkut tässä maailmassa joutuvat tekemään niin.
Sydämeni kulkee hetkeksi heidän luokseen. On hiljaa, sykkeettä.

Ilon vierellä oleva tunne ei ole enää kipu. Se on haikeus, jonka taustalla on kaipaus.
Voiko haikeutta tuntea asiasta, joka ei ole mennyttä, vaan toivottavasti tulevaa, vasta edessä päin?

Voiko kaivata jotain, jota ei ole vielä koskaan saanutkaan?
Mielestäni voi. Parempiakaan sanoja en löydä.

Toivon, että kummilapseni saa vielä joskus oman erityisen ystävän tähän maailmaan.
Että hän saa kokea ystävyyden, jonka side punottiin kauan sitten, kun hänen äitinsä ja minun välinen side alkoi muodostua kestäväksi. Side, joka myöhemmin osoittautui katkeamattomaksi.

Toivon myös, että ystäväni saa vielä oman kummilapsensa.
En voi muuta tehdä, kuin toivoa.

Tämä tyttö. Hän tulee tuomaan maailmaan niin paljoa iloa monille, sylikumminsa mukaan lukien.
Hän tulee tuomaan valon keskelle vuoden pimeintä aikaa.

En malta odottaa, että saan tavata hänet.