Täydenkuun alla

Eräänä yönä täydenkuun häilyessä päidemme yllä kelmeänä ja aavemaisena kysyn Mieheltä,
aikooko hän perua tämän kaiken.

Mies kertoo, ettei aio. Hän yrittää saada ajatuksensa kasaan siltä osin, että pystyy tähän.
Se on ollut vaikeampaa, kuin voisi kuvitella. Se on todella vaikeaa. Mies sanoo, ettei ole menossa minnekään. Mutta vaikka kuinka haluaisi, hän ei vain pysty tähän juuri nyt, ei vielä.

Häntä sattuu ajatella, että tunnen itseni petytyksi, huijatuksi. Sitä hän ei missään nimessä halua. Saunassa tuli on jo sammunut, mutta kumpikaan meistä ei huomaa sitä.
Kyyneleemme sekoittuvat toisiinsa.

En silti suostu pelkäämään.
Hän yrittää, niin tosissaan kuin kenenkään on ylipäänsä mahdollista yrittää mitään.

Olen loppukesän reissussa yksin kävelyllä, kun saan illalla viestin Mieheltä.
Hän kysyy, tiedänkö, mitä teen, jos hän ei voi yrittää saada lasta kanssani.

Minä putoan.
Takaisin siihen mustaan aukkoon, jossa en näe mitään, tiedän vain että joku kuristaa minua.
En saa henkeä, tukehdun.
Ja minä itken. Kukaan ei kuule sitä.

Luulin, ettei minun enää koskaan tarvitsisi miettiä tätä asiaa. Sitä vaihtoehtoa.
En tiedä, mitä silloin teen. Sen tiedän, että tapahtuu hirveitä asioita, teen mitä tahansa.

Yritän kuvitella itseäni kävelemästä pois Miehen luota. Päättämässä tämän kaiken lopullisesti.
Miten voi kävellä, jos jalat eivät tottele, jos ne eivät vain suostu liikahtamaan, vaikka kuinka pakotat?
En tiedä, miten ikinä pystyisin siihen. Rukoilen, ettei minun tarvitse pystyä.

Mies rauhoittelee minua, vaikka on itsekin ymmällään ja neuvoton.
Hän sanoo, ettei enää ole kyse siitä, pystyykö hän tekemään tämän kanssani, vaan kysymys on siitä, miten hän pystyy tekemään tämän. Siihen täytyisi vielä löytää ratkaisu.

En ole tyhmä. Tiedän, että "miten?"-kysymykseen on olemassa myös yksi tietty vastaus.
Se kaikista odottamattomin.

"Ei mitenkään".