sunnuntai 13. syyskuuta 2020

Unelma elää

Olen kaupungilla. Hetken mielijohteesta kävelen sisään antikvariaattiin.
En ole koskaan käynyt sellaisessa aiemmin. Hämmästyn, kun huomaan kirjoja pursuavan liikkeen jokaisessa kolkassa. Riveissä, jonoissa, pinoissa. Sarjakuvat ovat omissa lokeroissaan.

Mieleeni juolahtaa, voisiko täältä löytyä kiva yksinkertainen ensikirja kummitytölle.
Kysyn myyjältä, missä lastenkirjat ovat ja hän näyttää yhtä kokonaista seinää.
Niin valtavasti kirjoja. Hyllyt notkuvat niiden painosta. On perinteisiä satuja, kaivuri-, auto- ja junakirjoja, prinsessakirjoja, pikkutaikurin opas, suomalaisia kansantaruja.

Löydän koirakirjan, jota itsekin luin lapsena näännyttävän koirakuumeen vallassa.
Timo Parvelan kirjoista tykkäsin myös kovasti, niitäkin löytyy.

Selailen kirjoja aikani. En löydä tarpeeksi pienelle lapselle tarkoitettuja kirjoja.
Sellaisia, joissa olisi yksi kuva per sivu, esimerkiksi "pallo".
Sellaisia ainakin kuvittelen ihan pienten lasten kirjojen olevan, mutta mistäpä minä tiedän?

Katselen lapsille tarkoitettuja runokirjoja. Voisiko ystäväni lukea tällaisia tytölleen?
Avaan yhden kirjan. Runot ovat lyhyitä, mutta suloisia.

Yhtäkkiä se ajatus tulee, taas kerran.
Saanko koskaan lukea yhtäkään runoa omalle pienelle?
Mitä, jos en saa?

Tunnen itseni jollain oudolla tapaa huijariksi lastenkirjojen keskellä.
Mitä minä täällä oikeastaan teen, mikä oikeus minulla on olla täällä?
Luikin nopeasti pois ostamatta mitään.

Suuntaan ostoskeskuksen ovista sisään. Katselen keskittyneesti sisustustavaroita.
Huomaan hyllyllä pehmoleluja Pentikin valikoimasta. En voi vastustaa kiusausta, vaan astun lähemmäksi. Pehmeitä, pulleita nalleja ja pupuja. Ensiaterimet, joissa on kaikissa ketunpään kuva varressa. Kettu on ihan suloinen, mutta miksei mieluummin eri metsäneläin joka aterimessa?
Helistin, jossa on ketunpää. Vai onko se helistin? Heilutan sitä ja sisällä helisee.

Yhtäkkiä tunnen, että minua katsotaan. Vilkuilen ympärilleni. Vaaleahiuksinen, keski-ikäinen nainen katselee minua vähän matkan päässä. Hänen kasvoilleen on pysähtynyt lämmin, rauhallinen hymy.

Kun katseemme kohtaavat, hän hymyilee vielä lämpimämmin, sillä tavalla kuin nolostuneella, mutta kohteliaalla ihmisellä on tapana. Sitten hän kääntää päänsä, jatkaa matkaansa.

Hänen hymynsä jää mieleen – se hymy, joka hänellä oli ensin, ennen kuin hän paljastui.
Mitä hän minussa näki?

Näkikö hän hämmentyneen, vauvanleluja ilmeisen sekavin ajatuksin, nolostuneena katselevan naisen?
Luuliko hän minun olevan raskaana, etsivän omalle vauvalle ensilelua?

Vai näkikö hän unelman silmistäni, tai siinä miten pidin helistintä?
Koska vaikka sisälläni ei elä lapsi, unelma elää.

Edelleen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti