maanantai 28. syyskuuta 2020

Sumussa

Olemme tulossa mökiltä kotiin. Mies ajaa, nojaan päätäni ikkunaan.
Muu liikenne on olematonta. Mystisenä maan yllä viipyilevä usva ympäröi meidät.
Auto lipuu pimeydessä eteenpäin tasaisesti.
Ulkopuolella vaanii kirpeän viileä syysilma, kesänjälkeinen synkkä hämäryys.
On kuin ajaisimme harmaan sadepilven sisässä, totaalisessa sumussa.

Hiljaisuus viipyy ympärillämme, muuttuu kymmeneksi minuutiksi, puoleksi tunniksi.
Tuijotan tietä näkemättä mitään.
Äkkiä tunnen itseni todella väsyneeksi.

Alan olla väsynyt vakuuttelemaan itselleni ja Miehelle, että kyllä tämä vielä tästä.
Että kaikki tulee menemään hyvin, asiat päättyvät vielä hyvin.
Kaikki aikanaan, kyllä minä jaksan odottaa.

Olen väsynyt olemaan positiivinen, toiveikas, vahva.
Olen väsynyt odottamaan.

Sen jälkeen kun lopetin e-pillerit, minusta on tuntunut siltä, kuin jokin viimeinen lukko sisältäni olisi aukeamassa. Tunnen enemmän, syvemmin. Selkeämmin, voimakkaammin. Osaan näyttää sen paremmin, sanoittaa tarkemmin. Syytän tästä osittain hormonitoiminnan muutosta.

Olen kuvannut Miehelle kliseisesti tuntevani itseni perhoseksi, joka on viimein valmis levittämään kauniit siipensä. Antamaan tuulen tarttua niihin ensimmäistä kertaa.
Kantamaan itsensä ylpeästi, ei enää peitellen kuoressaan.
Olisin valmis tähän. Olisin jo valmis voimaan hyvin.

Mies irrottaa toisen kätensä ratista ja laskee sen sormieni päälle. En voi olla ihmettelemättä hänen kosketuksensa keveyttä, lämpöä. On uskomatonta, miten hellästi kosketamme toisiamme edelleen.
Sen jälkeen, mitä olen tehnyt hänelle, hän minulle ja tämä kaikki meille.

Hän kysyy, mitä minulle kuuluu.
Ei tässä hetkessä mitään vikaa ole, sanon. Mutta tulevaisuus on epäselvä.
Se siintää edessämme häilyvänä ja hämärän peitossa, vaikka astuisimme ulos autosta kirkkaaseen päivänvaloon.

Minut havahduttaa ääni, joka kuuluu, kun tuulilasiin osuu jotain.

Kops.


Pieni vaalea perhonen, jonka jäänteet ovat nyt liiskaantuneena ikkunaan.

Mietin, tulisiko tätä pitää enteenä jostakin.
En haluaisi ajatella sen olevan. Ajattelen silti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti