Tuosta noin vain

Toisinaan havahdun tosiasioihin. Joudun toteamaan, että niin, jotkut tosiaan vain päättävät yhdessä antaa lapsen tulla. Ja sen jälkeen saavat lapsen. Asiaa juuri sen enempää edes ajattelematta.
Koska se on luonnollista, sen kuuluu mennä niin. Ja se menee.

Tuosta noin vain.

Lapsi on "pilke vanhempien silmäkulmassa". Yhteinen salaisuus, joka tuo hymyn huulille juhlissa.
Hän, jonka nimivaihtoehtoja kuiskaillaan vuorotellen toisilleen pimeinä syysöinä. Hän, jonka luonteenpiirteitä ja persoonallisuutta arvuutellaan yhdessä. Tai hän on jotain, joka vain tapahtuu.
Tässä ja nyt, sen enempää sitä harkitsematta.

Se tuntuu uskomattomalta. Kieleltä, josta en ymmärrä sanaakaan.
Absurdilta, täysin saavuttamattomalta.

Samalta, kuin suunnittelisi Jupiteria matkakohteeksi, katsoisi sitten sitä kaukoputkella ja toteaisi, että niin, siellähän se on, mutta jonkin verran liian kaukana.

Sitä se onkin, meille.
Meidän kohdalla tämä ei tule olemaan kivutonta ja kristallinkirkasta. Ei ehkä koskaan.

Tietystä näkökulmasta katsottuna tilanne on hyvin epäreilu Miehen osalta. Jos Mies todella pystyy yrittämään lasta (ja jos lapsi meille suodaan), minä saan kaiken mitä haluan. Mies luopuu toivomastaan elämästä ja saa jotain muuta. Mitä ikinä se "muu" onkaan, se ei ole sitä, mitä hän alunperin toivoi. Se ei ole hänen unelmansa, se on uhraus yhteisen elämän ja hyvän vuoksi.

Toinen saa kaiken, toinen menettää kaiken.
Toinen menettää haluamansa elämän, toinen saa haluamansa elämän.

Paitsi että ei saa.

Minä en saa kaikkea, mitä tähän liittyen olin alun perin halunnut.
En saa miestä, joka toivoo lasta yhtä paljon, kuin itse toivon.
En saa edes miestä, joka toivoo lasta kanssani, piste.

Jos haluaisin sitä enemmän kuin mitään muuta, minun pitäisi lähteä tästä suhteesta ja toivoa, että löydän haluamani muualta. Mutta sitten en saisi elämää Miehen kanssa. Mutta en voi katkeroitua hänelle, etenkään kun haluan elää hänen kanssaan. Tiedän, että katkeruus sairastuttaa mielen.

Päässäni on soinut jo useita päiviä Zedd-yhtyeen kappale, jossa lauletaan:

"If our love is tragedy, why are you my remedy?
If our love's insanity, why are you my clarity?"

Sitä olen usein itsekin pohtinut. Jos yhteinen elämä ja tulevaisuus on tämän asian takia yhtä sekasortoa, miksi tämä tuntuu silti niin oikealta? Siltä, että olen siellä, missä kuuluukin olla?

Tämä on valinta, minun valintani. Olen valmis seisomaan sen takana.