Minulla on kauhea pelko siitä, että jos Mies pystyisikin ottamaan sen askeleen, että yritämme lasta, en tulisi raskaaksi.
En
ole koskaan odottanut kuukautisia näin kuumeisesti. Haluaisin
vahvistuksen siitä, että kehoni edes lähtökohtaisesti, alustavasti
toimii jokseenkin kuten oikein. Että jotain oikeaa tapahtuu sisälläni.
Pelkään, että minun kohdallani jokin ei vain toimi.
Ei kypsy, ei irtoa, ei kulkeudu, ei kiinnity, ei hedelmöity tai ei pysy elossa.
Jossain syvällä alitajunnassani pelkään, että universumi on päättänyt, ettei minun kuulu saada lasta.
Että
päädyn kieppumaan ikiajoiksi johonkin loputtomaan kierteeseen, jossa
eteeni tuodaan aina vain uusi este, jota yritän kiertää. Uusi ongelma,
jota yritän ratkaista.
Ja samaan aikaan Joku Jossain on
jo päättänyt, ettei minulle anneta lasta. Mutta koska en tiedä tai ymmärrä sitä,
käytän seuraavat vuodet elämästäni taistellessa aina seuraavia ongelmia
vastaan, vaikken voi mitään väistämättömälle. Sille, ettei tämän kuulukaan mennä näin.
Pelossa ei ole järjenhiventäkään, mutta silti se on todellinen.
Aiemmin en edes tiennyt uskovani kohtaloon, saati pelkääväni sitä.
Mieleni
lisäksi myös kehoni käy ylikierroksilla. Olen aina ollut huono
nukahtamaan, mutta hyvä nukkumaan unen päästä kiinni saatuani. Nykyään
olen surkea kummassakin.
Öisin pyörin hereillä ja
yritän epätoivoisesti rauhoittua, sydän hulluna tykyttäen. Vaatii suurta
ponnistelua saada kehoni tyynnytettyä tilaan, jossa on ylipäänsä
mahdollista nukahtaa. Tarvitsen sydämeni kohdalle ison kasan tyynyjä tai
peittoja, jotta sen tiheät lyönnit eivät kumise päässäni.
Kun herään, olen sekunnissa täysin hereillä.
En pysty nukahtamaan enää uudestaan, oli kello mitä tahansa.
Kehoani on vaikea huijata. Ihan kuin se alitajuisesti tietäisi, että nyt pitäisi jo varautua pahimpaan.
Vaara uhkaa tulevaisuudessa ja siellä voi olla edessä pahempaa, kuin
koskaan ennen olen kokenut. Jotain, mikä tulee saamaan minut polvilleni aivan uudella tavalla.
Painin sinne tänne rimpuilevan, hämmentyneen kehoni kanssa yhä uudelleen ja
uudelleen. Käyn väsytystaistelua. Otan sen peittojen avulla tiukkaan syliotteeseen tarkoituksenani
tainnuttaa se ylivoiman avulla. Yritän estää sitä lietsomasta mieltäni samaan tilaan. Hoen, että
rauhoitu, ei ole hätää.
Ainakaan vielä, lisään. Mies tulee pystymään siihen. Hänen on pakko pystyä.
Vakuutan keholleni, että kaikki on hyvin. Vaikka toisaalta, kuka minä olen sille sanomaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti