Kummityttö

Tuleva kummilapseni on tyttö. Tämän tiedon saatuani en pysty enää hillitsemään itseäni, vaan tilaan hänelle lelun. Ensimmäinen hänelle ostamani asia. Eikä varmasti viimeinen. Rakastan antaa lahjoja. Ehkä hän rakastaa saada lahjoja.

Ystäväni vatsa on pyöristynyt kauniisti. Hän laittaa minulle kuvia vauvanvaatteista. Housuista, jotka on tarkoitettu käsittämättömän pienille jaloille. Ristiäismekko on jo valmiina.
Pientä ihmistä odotetaan jo niin kovasti.

Olen kiitollinen jokaisesta sekunnista ilman järjetöntä, kaiken alleen rusentavaa kipua.
Sitä tunnetta en enää koskaan halua tuntea. En osaa kuvailla sitä, miten onnellinen olen,
ettei minun tarvitse tuntea sitä enää.

Yhtäkkiä ajatus kivusta kauhistuttaa.
Ei kivun itsensä vuoksi, vaan sen kaiken, mikä olisi voinut mennä minulta ohi.
En missään nimessä haluaisi pidellä kummityttöäni sylissä hänen ristiäisissään siinä sumussa.

Ajatuskin siitä ravistelee minua. On pohjattoman surullinen, järkyttävä.

Olen varma, että edelleen jotkut tässä maailmassa joutuvat tekemään niin.
Sydämeni kulkee hetkeksi heidän luokseen. On hiljaa, sykkeettä.

Ilon vierellä oleva tunne ei ole enää kipu. Se on haikeus, jonka taustalla on kaipaus.
Voiko haikeutta tuntea asiasta, joka ei ole mennyttä, vaan toivottavasti tulevaa, vasta edessä päin?

Voiko kaivata jotain, jota ei ole vielä koskaan saanutkaan?
Mielestäni voi. Parempiakaan sanoja en löydä.

Toivon, että kummilapseni saa vielä joskus oman erityisen ystävän tähän maailmaan.
Että hän saa kokea ystävyyden, jonka side punottiin kauan sitten, kun hänen äitinsä ja minun välinen side alkoi muodostua kestäväksi. Side, joka myöhemmin osoittautui katkeamattomaksi.

Toivon myös, että ystäväni saa vielä oman kummilapsensa.
En voi muuta tehdä, kuin toivoa.

Tämä tyttö. Hän tulee tuomaan maailmaan niin paljoa iloa monille, sylikumminsa mukaan lukien.
Hän tulee tuomaan valon keskelle vuoden pimeintä aikaa.

En malta odottaa, että saan tavata hänet.