Ystävän vauva

Ystävän vauva syntyy.

Näen sen ensimmäistä kertaa vain muutaman viikon ikäisenä.
Se on viiden viikon ikäinen, kun yhteisessä ruokailutilanteessa tulee tilanne päälle.

Vauvan vanhemmilla on molemmilla ruokailu kesken.
Vauva alkaa känistä. Itse olen jo syönyt.

Vanhemmat pallottelevat, kumpi saa syödä edes osan ruoastaan lämpöisenä.

"Mä voin ottaa sen", kuulen itseni sanovan, koska niin varmaan kuuluu tehdä.

Ja ehkä salaa vähän haluankin.
En tiedä miksi, haluanko tehdä jonkin kieroutuneen ihmiskokeen itselläni?

Kun saan sen syliin, se on kuin pieni, avuton, silmiään vielä kiinni pitävä koiranpentu.
Se painaa vähemmän, kuin oma lapseni koskaan kohdun ulkopuolella painoi.

Minä vain pidän sitä.

Pidän ja heijaan monotonisesti, yritän olla ajattelematta mitään.
Erityisesti yritän olla tuntematta mitään.

Se ei paina mitään, ja silti tunnen sen kiistattoman olemassaolon käsivarsillani.

Jos tavoitteena on tehdä jonkinlainen masokistinen ihmiskoe, se epäonnistuu.
Mitään reaktiota ei tule, olen nimittäin kieltänyt ne kaikki itseltäni.

Oma lapseni tarkkailee vauvaa kiinnostuneen mietteliäänä.
Katselee sen pieniä kipristeleviä varpaita, ne kiehtovat häntä selvästi.

"Missä sen toinen sukka on?" hän ihmettelee huolestuneena.
Selitän hänelle, että vauvat ovat vähän sellaisia, ettei niillä tahdo pysyä sukat jalassa.

Hän on isoveliainesta, sen näkee kilometrien päähän.

 

Lisää vauvoja vaan

Istun kahvipöydässä puolituttuja äitejä ympärilläni.

Vieressäni istuvan naisen parivuotias esikoinen on päiväkodissa.
Puolivuotias kuopus istuu sylissä tomerana, havittelen lautasliinaa ja kaikkea muuta pöydässä olevaa.

"Olin tuntevinani vähän raskausoireita tossa viime kierrossa", nainen selittää.
"Olin ihan innoissani. Tein jo raskaustestinkin, mut se oli nega, varmaan vaan keho vähän sekaisin vielä."

Keskityn hämmentämään hunajaa teeheni.

"Oli kyl vähän pettynyt olo siinä", hän huokaisee, ja lohkaisee suklaakakustaan palan.
"Harmitti. Ois niin toivonut jo seuraavaa!"

Hän kohentaa vauvaa luontevasti, siirtää sokeripalakipon kauemmas pienistä käsistä.

Vauva ei vierasta yhtään. Toisin kuin oma kaverinsa kanssa palomiesleikkiä ympäriinsä kiitävä entinen vauvani, joka oli tuossa samassa iässä vierastanut jo useamman kuukauden.

Vauva katselee kaikkia ympärillään uteliaasti.
Nainen juttelee pehmeällä äänellä, toimii rauhallisin liikkein.

Hän on saanut jo kaiken.
Vaikka lisääkin on kenties tulossa.

Näytinkö itse vauva sylissäni tuolta, kun olin saanut sen, mistä olin uneksinut vuosia?

Ajattelen, että siinä on ihminen, jolla on kaikki ovet edessään auki. Se välittyy kaikesta hänessä.
Rauha, levollisuus. Hän on ihminen, joka aamulla ajattelee, mitä ihanaa tänään voi tapahtua.

Hänen vieressään istuu ihminen, jonka ympäriltä ovet sulkeutuneet, tai ainakin hyvää vauhtia sulkeutumassa.

"Toisaalta eihän tässä oo kiire, vaikka samalla aattelen että lisää vauvoja tänne vaan heti!"

Hän hörppää kahvikupistaan ja hymyilee säteilevästi.

"Mut onhan tässä aikaa vielä!"

Ulkopuolinen

Toisinaan olen miettinyt, mikä tahattomassa lapsettomuudessa oli kaikista pahinta.
Usein olen päätynyt siihen, että kokonaisvaltainen ulkopuolisuuden kokemus.

Yksi ihmisen perustarpeista on joukkoon kuuluminen.

Tarve saada tuntea sosiaalista hyväksyntää.
Tunnetta siitä, että on normaali, kuten muutkin, ei mitenkään erityisen poikkeava.

Kokemus siitä, että ympärillä on muita, jotka ovat samassa tilanteessa, kuin itse.
Tunne siitä, ettei ole ongelmineen yksin.

Tahaton lapsettomuus tuli ja jyräsi tämän kaiken alleen.
Jättäen jälkeensä lopulta jäänteet ihmisestä, jota oli vaikeaa tunnistaa.

Usein tuntui siltä, että kuljin elämääni näkemättä muuta kuin toisten ihanat elämät, joita itselläni ei ollut. Toisinaan tein niin hyvinkin konkreettisesti.

Se myös muutti monia arkisia tapojani.

Olen aina rakastanut lukemista.
Aivan erityisesti rakastan lukea erilaisia lehtiä.

Se rentouttaa ja maadoittaa, saa ajatukset hetkeksi muuanne.
Lehden lukemiseen kynnys on itselläni matalampi, kuin kirjan, sillä lehteä voi vain selailla.

Ei tarvitse muistaa edeltävää tarinaa, ei edes edellistä sivua, jonka luki viikko sitten.
Lehdessä on myös se hyvä puoli, että voi valikoida vain asiat, jotka kiinnostavat.

Sanomalehtiä, naistenlehtiä, aikakauslehtiä.
Lehti kuin lehti, löydän siitä luettavaa.

Jossain vaiheessa lapsettomuuspolkua aloin tiedostamattani skannata erilaisia lehtijuttuja.

Kun aloin lukea tekstiä, etsin siitä ensimmäisenä tiedon, onko tällä ihmisellä lapsia.
Jos artikkeli käsitteli lapsettomuutta, selvitin ensimmäisenä lopusta, saiko hän lapsen.

Jos sai, huokaisin syvään.

Oli äärimmäisen turhauttavaa, kuinka vähän haastatteluja annettiin keskeneräisistä lapsettomuushoidoista. Toisaalta ymmärsin, miten iso valinta asian avaaminen sen ollessa kipeimmillään olisi.

95 prosentissa kaikesta lukemastani oli sellainen loppu, jota kukaan ei voinut minulle luvata.
Sellainen loppu, jonka vaille jäämistä pelkäsin enemmän kuin mitään.

Sekundäärisen lapsettomuuden myötä olen palautunut haavojeni alkujuurille.

Jälleen kerran minulla on tunne siitä, että jään ulkopuolelle.
Olen se ainoa, jolla asiat ovat eri tavalla, kuin muilla.

Löydän itseni jo toista kertaa tilanteesta, jossa oma elämäni näyttäytyy sellaisena, johon muut ihmiset tyytyvät, jos eivät muutakaan saa.

Tunne ei ole niin väkivaltaisen halkaiseva kuin ennen lasta.
Ei niin raastavan kipeä.

Mutta silti se on.

Olen alkanut tehdä samaa uutisartikkelien tehoskannaamista toisen lapsen osalta.
Jos luen kenestä tahansa henkilöstä, jolla on lapsi, tarkistan heti, onko hänellä toinenkin.

"Ellan lapset ovat jo nykyään teini-iässä, 15 ja 17 v."
Jaaha, siinäkin on menty perinteisellä kahden vuoden ikäerolla.

"Mikolla on vaimonsa kanssa 1- ja 3-vuotiaat tytöt, joten perhearki on tällä hetkellä touhukkaan kiireistä."
Joo-o.

"Ritvalla on kolme aikuista poikaa, jotka ovat nykyään 32-, 37- ja 39-vuotiaita. Ensimmäinen lapsenlapsi, pieni poika, mummon silmäterä, syntyi alkuvuodesta."
Jep jep.

"Sannan perheeseen kuuluvat avomies ja 13-vuotias poika."
Hei jes, kerrankin joku, jolla on vain yksi lapsi!

 "Sanna kävi miehensä kanssa läpi rankat lapsettomuushoidot toivoessaan toista lasta useiden vuosien ajan. Hoidot päättyivät tuloksettomina. Sekundäärinen lapsettomuus on ollut iso kriisi, jonka käsittely jatkuu vieläkin." Jahas. Ei siis omasta tahdostaan yksilapsinen, vain pakon edessä.

Toimistolla on eräs ikäiseni nainen, jolla yksi lapsi, muistaakseni noin 4-5-vuotias.
Tunnen naisen lähinnä nimeltä, olemme nähneet ainoastaan lounastauoilla.

Hän jäi elävästi mieleeni, kun joskus viime vuonna juttelimme lapsistamme. Hän puuskahti, että ensimmäisen lapsen vauvavuosi oli niin haastava, ettei sitä todellakaan halua kokea uudelleen.

Sitten näen hänet pitkästä aikaa, ja huomaan heti.
Vatsa ei ole vielä erottuva, mutta siitä ei voi erehtyä.

Hän ei ota raskauttaan puheeksi, ja se sopii minulle hyvin.

Parin kolmen kuukauden päästä näen hänet uudelleen lounastauolla.
Hänen vatsansa on kasvanut niin hurjasti, että hän voisi kohta lusikoida proteiinirahkaansa sen päältä.

Moikkaan, mutten kykene sanomaan mitään muuta.

Olo on jännällä tavalla vähän kuin petetty, tai ehkä pikemminkin ghostattu.
Eikö meidän yksilapsisten kuulunut pitää yhtä?

Lapsettomuus taiteessa

  

Olisi teille kaksi suositusta.

Ensinnäkin suosittelen Raisa Kyllikki Rannan kirjaa Odotus. Se on valokuvateos viidestä tahatonta lapsettomuutta kokeneesta naisesta, joiden moninaista polkua on seurattu pitkään. 

Kirjassa tahattomasti lapsettomat on kuvattu samassa itselleen merkityksellisessä paikassa useiden vuosien ajan, moninaisissa eri tunnelmissa. Varasin kirjan kirjastosta ja luin hetkessä.

Jos et kestä tässä hetkessä lainkaan onnellisia loppuja (kuten en itsekään monesti kestänyt enkä välillä edelleenkään kestä), jätä tämä väliin. Mielestäni se oli kuitenkin kokonaisuutena koskettava, etenkin jokaisesta tarinasta kootut listat siitä, mitä kaikkea lapsettomuuteen on kuulunut. 

Suosittelen myös lämpimästi lapsettomien yhdistys Simpukan Minun perheeni – tahattomasti lapsettomien perhetarinoita -valokuvanäyttelyä, joka on kuvineen ja teksteineen saatavilla yhdistyksen nettisivuilla:
https://simpukkary.fi/simpukan-valokuvanayttely

Mielestäni näyttelyn kuvissa ja teksteissä sävy on tahattoman lapsettomuuden näkökulmasta lohdullisen toiveikas, ja monilta näkemyksiltään raikkaan erilainen: jokainen kokee perheensä yksilöllisesti. Ilahduttavasti tarinoita on kerrankin myös ihmisiltä, joiden polku on edelleen kesken. 

Myös kaikilla näyttelyn valokuvaajilla on tahattoman lapsettomuuden kokemus.

Leikisti äiti

Välillä edelleen hätkähdän.

Kun katselen pientä sähköhammasharjaa vessan lavuaarin reunalla.
Minikokoista lumikolaa, joka on jäänyt vielä kenolleen takapihan ulkovarastoa vasten.

Levälleen jääneitä leluja keskellä olohuonetta.
Uusia pikkuautokuvioisia housuja, jotka ostin kirpputorilta.

Niissä on se tärkein ominaisuus, joita housuilta nykyään vaaditaan:
Vetoketjutaskut.

Onko tämä tosiaan minun elämääni nykyään?

Useimmiten se tuntuu aivan normaalilta, tavanomaiselta.
Arjen kiireissä yritän painaa asioita mieleeni ja pitää niitä siellä.

Kuten, että huomenna on päiväkodissa oman lelun päivä.
Ja hammastarkastus on ensi viikolla, mitenhän saan siellä lapseni avaamaan suunsa.

Mutta toisinaan se iskee edelleen tietyissä paikoissa, joissa olen lapsen asialla, mutta ilman lasta.
Useimmiten lastenkirppiksillä, kauppojen lastenvaateosastoilla tai leluhyllyillä.

Ja kun se tulee, on kuin se tunne ei olisi koskaan poissa ollutkaan.
Kuin tempautuisin omista kuvitelmistani takaisin reaalimaailmaan.

Mitä minä täällä teen?

Sitten havahdun.

Minullahan on lapsi.
Minulla on ihan oikea syy olla täällä.

Muiden raskauksia sivusta seuratessa oma raskaus tuntuu kaukaiselta, kuin unelta.

Olinko itsekin tosiaan joskus raskaana?
Onnistuiko se?

Syntyikö siitä elävä lapsi?
Miten se on mahdollista?

Olin pitkään niin turtunut siihen, ettei mikään onnistu.
Ei minun kohdallani, muiden kyllä sitäkin enemmän.

Niissä hetkissä olo on irrallinen.
Ihan kuin olisin vain leikisti jonkun äiti.

Kierron aallot

Lähestyvän ovulaation erottaa jo kilometrien päästä.
Limakalvot muuttuvat turvonneiksi, kosteiksi ja pehmeiksi.

Läheisyys ja seksi alkavat pyöriä mielessä.
Iho on kuin magneetti ilman vastakappaletta, kaipaa toista ihoa.

Erittyvä lima on kirkasta ja venyvää.
Sitä tulee vessapaperiin enenevässä määrin, kunnes koostumus lopulta muistuttaa kananmunanvalkuaista.

Minulla ovulaatio tuntuu useita päiviä.
Ensin pakottaa, tykyttää. Sitten sattuu, pistää.

Sen jälkeen koittavat viikot, kun pitäisi olla välittämättä.
Mistään, mitä kehossa tapahtuu.

Ensimmäiset kuukautisten oireet tuntuvat noin viikkoa ennen.
Ne ovat äärimmäisen hienovaraisia, ohimeneviä kivistyksiä.

Vuosien itsensä tarkkailu on kuitenkin herkistänyt huomaamaan ne.

Keho vetäytyy kuin meri ennen tsunamin iskemistä.
Se käpertyy kasaan, kääntyy sisäänpäin, kohti keskipistettään.

Kaikkialla on aavemaisen hiljaista, odottavaa.
Limakalvot ovat päiväkausia kuivat kuin hiekkapaperi.

Seuraavaksi tulee päänsärky.
Paria, kolmea päivää ennen.

Päänsäryn lisäksi ärsytyskynnys madaltuu.
Mieli laahaa matalalla.

Usein päässäni alkavat ironisesti soida Kaija Koon laulun sanat:

"Hei milloin hanat aukeaa
minä tahtoisin unohtaa
Mutta miksi siitä on tehty
niin pirun vaikeaa?"

Samaan aikaan toivo roikkuu itsepintaisesti mukana.

Vaikka kaikki –  ihan kaikki – on aivan kuten ennenkin.
Mikään ei poikkea normaalista, vaan kierto kulkee täysin ennustettavaa rataansa.

Tekee mieli olla paikallaan.
Koko keho jännittyy aavistuksen verran, valmistautuu.

Uskallanko lähteä vielä lenkille, vai pitäisikö varautua siteellä.
Pitäisikö ennen nukkumaanmenoa jo laittaa ensimmäinen, kaiken varalta.

Lopulta verenvuoto alkaa.
Tunnen senkin. Sillä sekunnilla, kun se tapahtuu.

Olo on kipeä, ärtynyt, turvonnut.
Oma keho tuntuu ällöttävältä, kosketus ei voisi vähempää kiinnostaa.

Ympyrä on tullut päätökseensä, vain alkaakseen taas alusta.

 

 

Kaksi pitää olla

Raskaaksi sekunnissa tullut kaveri on alkanut tilailla vauvanvaatteita nettikirppiksiltä.
Hän on innoissaan, kun pääsee jäämään pois kuluttavasta työelämästä.

Siihen minullakin on edes vähän sanottavaa.

Kerron, että itsekin lasta toivoessani huomasin, että on itse asiassa aika vähän muita keinoja jättäytyä luvan kanssa pois työelämästä vuodeksi, pariksi tai kolmeksi. Sellaisia keinoja, jotka ovat sallitun lisäksi myös yleisesti tunnustettuja ja hyväksyttyjä.

Opintovapaa on pakollista myöntää, ja sillä pääsee pois työelämästä.
Kuitenkin siinä kai pitäisi opiskella jotain.

Entä jos ei ole lasta eikä opintoja, mutta haluaisi neljän viikon kesäloman sijaan kunnon hengähdyksen työelämästä? Tauon, jonka aikana säilyttää vakituisen työpaikkansa, mutta ei opiskella sen sijaan mitään?

Puhumattakaan sellaisesta tauosta, jonka aikana saisi edes jonkinlaista korvausta?

Kuinka monella työpaikalla suostutaan vuoden palkattoman vapaan myöntämiseen, ilman opintovapaata? Tällaisina työllisyyden aikoina, uskaltaako kukaan ottaa sellaisen vastaan, vaikka saisikin?

Vuorotteluvapaita ei ole enää olemassakaan, eivätkä ne aiemminkaan varsinaisesti olleet tarkoitettu tyypillisimmässä lapsensaamisiässä oleville.

"Nii, tuleehan tätä poissaoloo sit jonki verra varmaa", kaveri kohauttaa olkiaan.
Hänen somasti pyöristynyttä vatsaansa peittää helmasta löysä Marimekon paita.

"Ai?"

"No ku se toinenki sit."

"Ai, haluaisitteko toisenkin lapsen?"

"Nojuu, kyllähän nyt se kaksi pitää olla!"

Niin tietysti.

"Pienellä ikäerolla?"

"Joo! Mä oon aatellu, että hankkiutuisin sit uudelleen ens vuonna raskaaksi, palaisin töihin vaikka siinä syksyllä hetkeksi. Oisin ehkä jonkun puoli vuotta töissä, ennenku jäisin taas uudestaan!"

Katson hänen innostunutta ilmettään, huolettomia silmiään.
Hän elää maailmassa, jossa kaikki on mahdollista.

Ja taas kerran olemme hänen kanssaan tässä.
Tilanteessa, jossa minulla ei ole kauheasti sanottavaa. 

 

 

 

Ihan kamalaa

Joulun jälkeen ystävä kertoo olevansa raskaana.
Esikoisemme ovat samanikäiset.

He ovat yrittäneet rennosti tasan vuoden verran.
Useita kiertoja on jäänyt välistä, kun arki ollut niin täyttä.

Heidän ensimmäinen lapsensa sai aikoinaan alkunsa noin vuorokausi sen jälkeen, kun he olivat päättäneet aloittaa yrittämisen.

Vuoden ajan olen odottanut tätä uutista.
Pelännyt sitä, aavistanut sen tulevan todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin.

Halaan häntä, lausun tukahtuneen onnentoivotuksen.
Halaaminen on oikeastaan melko kätevä ensireaktio, koska siinä voi piilottaa oman ilmeensä hetkeksi.

Hän huokaisee syvään, koko maailman paino harteillaan.

"Joo. Siis tää on ihan kamalaa."

Tavoitan hänen katseensa.

"Siis mulla on niin huono olo. Aivan järkyttävä."

Tuijotan häntä tyhjin silmin.
En tiedä, mitä sanoa.

"Kamalaa. Tämä on kamalaa", hän toistelee.

Mitä pitemmälle hänen raskautensa menee, sitä enemmän se alleviivaa omaa tilannettamme.

Sitä, mitä meilläkin voisi olla, muttei ole.

Vapaapudotus

Kerrasta jonkin aikaa sitten raskautuneella kaverilla on ongelma.

"Mulla ei ees oo niin huono olo, että kehtaisin olla töistä poissa", hän huokaa pettyneenä.

Hän ei ole pettynyt huonon olon puutteeseen siksi, että on hyvin vaikeaa uskoa raskautta todeksi.
Ei siksi, että hän haluaisi mieluiten saada jatkuvaa varmistusta, että kaikki on hyvin ja normaalisti.

Eikä siksi, että hän pelkäisi jokainen kuluva sekunti vauvan kuolleen.

Hän on pettynyt vain siksi, ettei saa maata sohvalla pyöristyvän vatsansa kanssa ja saikuttaa hyvällä omallatunnolla.

Ja sitten se ajatus tulee.

Toivon, että hän saisi keskenmenon.
Näkisipähän kerrankin elämässään, etteivät asiat aina mene, kuten halutaan ja suunnitellaan.

Edellisestä tällaisesta ajatuksesta on vuosia.

Ja sieltä se taas tulee.
Kuin olisi kulkenut kokoajan salaa taskussani mukana, valmiina vedettävissä esiin.

Kaverini ja hänen elämänsä kanssa sillä on tosiasissa hyvin vähän tekemistä.
Mutta hän on vain täydellinen kohde.

Täydellisen toimivan kehon omaava, täydellisen huolettomasti ja itsestäänselvästi raskauteensa suhtautuva. Täydellisesti raskautumisensa ja koko elämänsä etukäteen suunnitellut, ja suunnitelman täydellisesti toteuttanut.

Täydellisen typeriä asioita pohtiva, täydellisen epäolennaisiin asioihin keskittyvä.
Niin täydellisen tietämätön mistään, mikä näissä asioissa voisi mennä pieleen.

Putoan raivon kanssa vapaapudotukseen.

Kun luulen, että sen loppu löytyy, se vain jatkuukin yhä syvemmälle.
Ja kiepumme yhdessä, vajoamme aina vain alemmas ja alemmas.

Aina kun ajattelen, ettei sitä voi enää jatkua, kyllä sen raja tulee nyt vastaan.
Piste, jonka jälkeen se ei enää jatku.

Ei se lopu. Eikä se tule.

Se jatkuu, kuorien itsestään esiin vain uusia tasoja, erilaisia kerroksia.

  

Tässä olen

                                                                        (Kuva tehty tekoälyllä)

Tässä olen minä.
Olen ollut koko syksyn.

Minulle sanotaan:

"Jos haluat tuon ilmapallon, ole hyvä ja hae se.
Sen kun otat sen.

Minä en sinua auta.
Mutta voit yrittää omin avuin."

Mutta en pysty siihen.
En ilman apua.

En pysty tulemaan raskaaksi ilman hoitoja.
Ja juuri niihin Mies ei suostu.

Ehkäisy on ollut poissa koko syksyn.
Mutta hoitoihin hän ei halua.

Kolme alkiota ovat syväjäässä jossakin.
Hän ei halua käyttää niistä yhtäkään.

Niinpä vain seison puun juurella.
Katse luotuna ylöspäin.

Kokoajan näen sen, mitä haluaisin.
Se on jo olemassa, kaikki olisi valmiina.

Se on vain ulottumattomissani. 

 

Siedettävää joulua

Joulusta olisi paljonkin sanottavaa.
Muistoja on paljon vuosilta ennen lasta.

Jotkut ihan mukavia.
Todella monet pohjattoman surullisia.

Koko oma tarinani lapsettomuudestahan lähti liikkeelle eräänä tapaninpäivänä.
Jo siksikin jouluun on takertunut pysyvästi painolastia lapsettomuuden näkökulmasta.

Hyvä ystäväni kärsii tällä hetkellä tahattomasta lapsettomuudesta.

Häntä pelottavat tulevat sukujuhlat. Mahdolliset isän huolettomat heitot lapsenlapsista, mummon merkitsevät katseet ja myhäilyt siitä, ovatko koirat tosiaan kaikki, mitä ihminen tarvitsee.

Häntä pelottaa, miten hän jaksaa aaton toisten pientä vauvaa katsellen.

Tiedän täsmälleen, mistä hän puhuu. Jo puolesta sanasta.
Ja tiedän yhtä hyvin myös sen, että sanat eivät auta.

Toivon silti, että hän saa edes tuhannesosan lohtua siitä, että välillämme vallitsee ymmärys.

Jouluisin tämä blogi oli pitkään ainoa asia, mikä itseäni lohdutti.
Enhän tuntenut henkilökohtaisesti ketään muuta, joka olisi kärsinyt lapsettomuudesta.

On ollut muitakin vaikeita päiviä, tietysti isoimpana äitienpäivä.
Sehän on äitien juhla.

Mutta joulu on juuri lasten juhla.

Ja siihen valmistaudutaan piinallisen kauan.
Sitä vyöryy kaikkialta päin kasvoja kuukausitolkulla etukäteen.

Sitä on musertavaa viettää, jos lasta ei toiveista huolimatta ole.

Mahdollisimman siedettävää joulua kaikille, joita tahaton lapsettomuus koskettaa.

Ei nyt

Tämä on kliseistä.
Niin uskomattoman kliseistä.

Työkaverini on tullut toimistolle näyttämään vauvaansa ensimmäistä kertaa.
Ihmiset ovat kerääntyneet hänen ja turvakaukalon ympärille.

Kuulen hänen pehmeän puheensa, hymyilevät sanansa.
Esikoislapsestaan ylpeän, vielä hiukan uuteen totuttelevan äidin ääneen.

Ymmyrkäisenä siitä, mitä kaikkea on hiljattain tapahtunut.
Siitä, millaista elämä nykyään on, niin kovin erilaista kuin oli ennen.

Minä istun täällä, ja kirjoitan tätä tekstiä.

Mikä olisi stereotyyppisempi kuva tahattomasta lapsettomuudesta, kuin nainen itkemässä salaa omassa harmaassa työhuoneessaan, paossa lässytykseltä, joka kuuluu helposti paperinohuiden viraston seinien läpi?

Olen laittanut huoneeni oven kiinni niin, että muut luulevat, että teen jotain tärkeää, eikä minua saa häiritä. Yritän kerätä itseäni, jotta pystyisin menemään tervehtimään.

Ennen kuin he ovat poissa, yhtä nopeasti kuin tulevatkin.
Katoavat omaan kuplaansa. Siihen, josta muistan enää vain häivähdyksiä.

En vain jaksa nyt.

En jaksa.

Sopiva hetki

Kaverini kertoo olevansa raskaana.
Uutinen on tuore, raskaustesti näytti plussaa pari viikkoa sitten.

Minkäänlaista yllätysmomenttia tässä ei ole.
Hän on avoimesti puhunut syksyn suunnitelman olevan tulla raskaaksi.

Hän kertoo perehtyneensä ovulaatioon etukäteen, ostaneensa muutaman testin.
Ja sitten he jättivät ehkäisyn pois.

NAPS, se oli siinä.
Ensimmäisestä kerrasta.

Ilmeisesti kuukautiskiertosovellus oli oikeassa ehdottaessaan hedelmällisiä päiviä, hän naurahtaa.

Hän on suunnitellut raskauden ajoituksen tarkkaan, laskettua aikaa silmällä pitäen.

Alkuvuodesta on tulossa iso remontti kotona, se täytyy saada ennen vauvaa alta pois.
Tuleva äiti ei välttämättä itse pysty osallistumaan, mutta mieshän vastaa siitä.

Toinen kriteeri oli lempibändin keikka toukokuun lopussa.
Hän haluaa ehdottomasti päästä sinne.

Ja onhan kesällä muutenkin aika helppoa, kun ei tarvitse pukea ja kuskata vastasyntynyttä toppavaatteissa.

Ja kappas vain, laskettu aikahan on seitsemäs heinäkuuta.
Juuri sopivasti.

Vuosien ajan tämä oli aina suurin raivonaiheeni.
Se sai vereni kiehumaan niin, että pelkäsin useasti pyörtyväni.

Sumensi näkökenttäni niin, että teki mieli lähinnä hakata jotain tohjoksi.
Jotain, tai mieluummin joku.

Eihän tämä hänen vikansa ole.
Minkä hän sille voi, että asioita tapahtuu kuin itsestään?

Pakotan itseni onnittelemaan.
Kysymään, mitkä ovat hänen tunnelmansa.

Tuntuu aika mukavalta.

Onhan tässä paljon sisäistettävää.
Ja tulee kaikenlaisia hankintoja, niihin täytyy perehtyä.

Entä olemmeko me harkinneet toista lasta, hän tiedustelee.
Nythän voisi olla aika sopiva hetki, kun poika on jo vähän isompi?

En säästy raivolta nytkään.
Se ei ehkä sokaise samalla tavalla, mutta kiehun yhtä kaikki.

En kertakaikkiaan voi käsittää, että jotkut ihmiset todella suunnittelevat lapsia, kuin kauppatilauksia Prismasta. Miettivät, olisiko kivempi synnyttää alku- vai loppukesästä, ja valitsevat sitten itselle mieluisen.

Samaan aikaan kun on olemassa ihmisiä, jotka tietävät hirveitä asioita lisääntymisestä.
Ja sen kautta myös itsestään.

En ikinä tule ymmärtämään sitä.

Se ei mahdu oikeustajuuni, ei mihinkään tajuntani tasoon.
Se sopii sinne niin huonosti, että sanat meinaavat loppua kesken.

Jotkut todella miettivät lähinnä sitä, sopivatko vauvan ensikuukausikuviin paremmin kesäkukkaset vai syksyn kellastuneet lehdet. Sitä, että kesän valoisimpaan aikaan olisi helpompi valvoa uuden tulokkaan kanssa.

Vai mutta toisaalta, onhan elokuussakin tunnelmaa?

Jälleen kerran

Katson ulos ikkunasta.

Syksy on tullut.

Monenkirjavia lehtiä kieppuu tuulessa, ihmisten jaloissa, teiden pientareilla.
Niin kuin aina ennenkin.

Asiat ovat yksinkertaisia, ja samaan aikaan kaikkea muuta.
Niin kuin aina ennenkin.

"Ja nyt olet taas siinä tilanteessa, jossa olet lapsitoiveesi kanssa yksin”, terapeuttini kertaa.
Hän katseensa on mietteliäs.

"Niin olen."

Olemme molemmat hetken hiljaa, kuulostelemme sanojen painoa.

"Jälleen kerran."

"Niin", sanon hiljaa. "Jälleen kerran." 

 

 

Paula

Paula Vesala on raskaana.

Hän on hiljattain kertonut ensimmäistä kertaa julkisuudessa kokemastaan sekundäärisesta lapsettomuudesta ja läpikäymistään rankoista IVF-hoidoista.

Ajasta, kun toive saada toinen lapsi oli riipaiseva, ja josta loppujen lopuksi piti luopua.

Kunnes sitten.

"Sanottiin, että olisi mahdotonta, mutta hän päätti tulla kuitenkin”, hän lausuu Instagramissa raskausmahakuvansa yhteydessä.

Uutinen ei paiskaa keuhkoistani ilmoja pihalle, kuten aiemmin tapahtui. Kuten lopulta tapahtui ihan kenen tahansa raskausuutisten takia. Tuttujen, julkisuudenhenkilöiden, täysin tuntemattomien.

Se ei heitä verille runneltua kehoa suoraan meriveteen kellumaan, nauttimaan poltteesta.

"Ei ole aina kyse siitä, että joku on valinnut jotain, että on valinnut saada lapsen. Osa ei vaan niitä saa. En saanut enempää lapsia", Paula on tiivistänyt PMMP:n Ei enää ikinä-dokumentissa.

Olen tavallaan onnellinen hänen puolestaan.

Hän on toivonut toista lasta pitkään, tehnyt kaikkensa toiveen eteen ja joutunut luopumaan siitä.
Ja nyt hän on viimein raskaana.

Pidän hänenlaisiaan jonkinlaisina sielunkumppaneinani.

Me, jotka olemme rämpineet lisääntymisen kanssa.
Me tiedämme jotain sellaista, mitä useat eivät tiedä.

Mutta jokin siinä jäytää.

Olen niin sanattoman kateellinen.

Hän toivoi toista lasta pitkään.
Silti hän on saanut pian kaksi lasta ilman hoitoja.

Asia, johon itse tuskin pystyn koskaan, en edes yhtä kertaa.

En tiedä onko kateuteni kovin oikeutettua, koska olenhan minäkin saanut yhden lapsen.
Hoitojen avulla, mutta kuitenkin. Onko sillä edes väliä?

Lapsemme rakastaa nykyään nähdä videoita itsestään vauvana.

Olemme siinä vaiheessa, jossa niiden lumo on valtavan voimakas.
Hän voisi tuijottaa niitä tuntitolkulla.

Eräänä iltana hän makoilee sohvalla isänsä kanssa, he katsovat videoita puhelimesta.

Olohuoneen täyttää pienen vauvan räkäinen, korviahuumaavan äänekäs kikatus.
Lapsi katsoo itsensä pientä versiota silmät säihkyen ja nauraa katketakseen.

Videolla kikatukseen tulee tauko.
Sieltä kuuluu isän huvittunut ääni.

"Niin?" hän kysyy kujeilevasti. "Olikos sinulla vielä jotain muuta asiaa?"

Se lempeys, mikä hänen äänensä painona kaikuu.
Pehmeys, hellyys, ylpeys.

Se murtaa sisältäni kaikki sinne koskaan rakennetut muurit, entiset ja nykyiset.
Se tulee suoraan keskelle sisintäni ja laittaa sinne valot päälle.

Miksi en muistanut, että hän puhui noin?

Miksi en muistanut, että tuollaista oli?

Miksi muistan sen vasta nyt?

Paljonko on liikaa?

Iltaisin ennen nukkumaanmenoa tunnen sen parhaiten.
Ajatus lävistää mieleni väkivaltaisesti tunkeutuen, lupaa kyselemättä.

Osaan odottaa jo sen tuloa, sillä se tulee varmasti, joka kerta.
Suljen silmäni. En estele, koska se olisi turhaa.

Olen saanut jo niin paljon.

Hädin tuskin pysynyt järjissäni yrittäessäni saada sitä.
Hädin tuskin pysynyt järjissäni saatuani viimein sen.

Mutta samaan aikaan se on yhtä selvää, kuin aamukaste takapihan nurmikolla.
Kylmenneen kuulas elokuun aurinko. Sängynpeitto, jota kukaan ei jaksa nostaa lattialta.

Joku puuttuu.
Joku, jonka kuuluisi olla täällä.

Haluaisin toisen lapsen.

Mutta pystynkö?

Voinko?
Uskallanko?
Osaanko?
Pärjäänkö?
Jaksanko?

Ja Mies, tiedän hänen mielipiteensä.
Mitä se tekisi meille, jos saisimme toisen lapsen?

Miten meille sitten kävisi?
Miten meille tähän mennessä on käynyt?

Kerron Miehelle haluavani jättää hormonaalisen ehkäisyn pois.
Sitten jätät sen, hän toteaa.

Haaveilen palaavani takaisin hoitoihin.
Kokevani uudelleen raskauden.

Onko toiveeni itsekäs?
Asetanko sillä koko tämänhetkisen perheeni, myös lapseni, tulevaisuuden vaaraan?

Olenhan joskus vannonut mielessäni, että jos saan edes yhden lapsen, se riittää.

Lapseni saisi elämäänsä ihmisen, jonka arvo on mittaamaton.
Sisaruksen. Tiedän, että hänestä tulisi mahtava isoveli.

Mutta millä hinnalla?

Voin koko vauvavuoden niin huonosti.
Entä jos se kaikki palaisi takaisin?

Entä jos voin yhtä huonosti?
Tai huonommin?

Entä jos palaisimme hoitoihin, ja ne epäonnistuisivat?
Kestäisinkö sen?

Kyllä minä selviäisin, jos en saisi toista lasta.
Uskoisin niin.

Siitä en olisi selvinnyt, jos en olisi saanut tätä ensimmäistä, ainoaa.

Paljonko liikaa pitää pyytää, ennen kuin tajuaa pyytävänsä liikaa?

Voikukkia

Edellisessä tekstissä kerroin ajatelleeni paljon kuolemaa viime kesänä.

Se on totta. Ajattelin kuolemaa.
En kuitenkaan pelkästään ajatellut, vaan haaveilin siitä.

Paradoksista oli se, etten halunnut kuolla.
En kuolla-kuolla, päättää elämääni, olla heräämättä huomenna, tai oikeastaan koskaan enää.

Halusin levätä siltä tuskalta, jota tunsin.
Ahdistukselta, joka piti minua kuristusotteessaan.

Hellittäen korkeintaan siksi aikaa, että ehdin pelätä sen seuraavaa paluuta.

Miten kertakaikkisen ihanaa olisi olla ei-mitään, ei-missään.

Tuntea ei-mitään.
Pelkkää tyhjää, olematonta.

Vuosia sitten vietin muutamia tunteja akuuttia itsemurhaa hautovan ihmisen seurassa.
Hän oli äiti.

Muistan ihmetelleeni silloin, miten kukaan, jolla on lapsia - etenkään pieniä lapsia - voi haluta kuolla? 

Eivätkö lapset ole syy jaksaa, vaikka olisi mitä vaikeuksia?
Eikö heidän takiaan halua taistella, kaikesta huolimatta?

Ja entä se suru, minkä jättää jälkeensä?
Se valtava loppuelämän taakka, jonka jättää omille lapsilleen kannettavaksi?

Miksi ihmeessä kukaan haluaisi sellaista?
Eikö vanhemman kuulu asettaa lapsensa aina etusijalle, toivoa heille hyvää?

Nyt ymmärrän.

Kun on tarpeeksi väsynyt tuskaan, ja uskoo tarpeeksi paljon siihen, ettei se tule koskaan hellittämään, millään muulla ei ole enää väliä.

Ei edes lapsilla.

Kun yrität ja yrität, muttei se johda mihinkään.
Kun toivot parempaa, kunnes pelkäät, ettei ole enää mitään jäljellä.

Ei toivosta, eikä sinusta.

Minä selvisin.
Siitäkin.

Niin, että olen edelleen täällä.
Minulla on lapsi, ja lapsella on äiti.

Miten kauan pelkäsin, että menetän hänet.

Kun odotin häntä, olin pitkään jokaikinen sekunti varma, etten kuitenkaan saa häntä syliin.
En lopulta, en oikeasti.

Hänet tullaan viemään minulta, koska tämä ei ollut vielä tässä.

Tunsin, että minulle on vielä lisää kärsimystä tulossa.
Jotain pahaa on luvassa.

Kaikesta siitä, mitä itse olen tehnyt.

Joutuisin vielä maksamaan siitä, millä tavalla olin kohdellut Miestä.
Mihin tilanteeseen olin hänet ja lapsemme järjestänyt.

Valitettavasti olin oikeassa siinä, että vaikka sain lapsen syliin asti, happily ever after ei alkanut siitä.

Oli edessä vielä kaikenlaista, minkä läpi oli rämmittävä.
Se rämpiminen jatkuu osittain edelleen.

Nyt on kesä taas.

Voin aukaista kämmenen, johon lapseni ylpeästi ojentaa keräämiään kukkia.

Hän kerää kukkia niin kuin pienet lapset keräävät, pelkän kukinnon ilman vartta.
Ei hahmota, miten varsi liittyy kukkaan, miksi se olisi mitenkään olennaista.

Alkukesästä hän oppi puhaltamaan voikukkia.
Hän ei taida vielä tietää, että silloin kuuluisi myös toivoa.

Mutta toisaalta, mitä hän edes toivoisi.

Ehkä iltapalaksi jäätelöä. Oman aidonkokoisen paloauton.
Päivisin hän toivoo eniten sitä, että hänen suurin sankarinsa palaisi töistä kotiin.

Minä toivon, että hän on tyytyväinen elämäänsä, nyt ja jatkossa.

 

Hämähäkki

Mieleeni tulvahtaa muisto viime vuodelta, eräästä lasten musiikkitapahtumasta.

On alkusyksy. Istun ison salin lattialla lapsi sylissä.
Lastenlaulut soivat ympärillämme.

Joka puolella on ilosta kiljahtelevia, tanssivia pieniä.
Minun lapseni ei tanssi, vaan kyyhöttää vakavana kylkeeni painautuneena, kuten tyypillistä.

Katseeni osuu naiseen, jolla on käsivarsillaan muutaman kuukauden ikäinen vauva.
Hän tanssittaa vauvaa puolelta toiselle keinahdellen.

En voi lakata tuijottamasta häntä.
Hänen liikkeensä ovat rauhallisia, osaavia ja tottuneita.

Hän nostaa vauvaa ilmaan yhä uudelleen ja uudelleen.
Kevyesti, kuin se ei painaisi mitään, vaikka tiedän, että painaa.

Ihmisjoukosta hänen luokseen pelmahtaa pieni tyttö prinsessamekossaan.
Tarttuu hihkuen äitiään mekonhelmasta ja pyörähtelee villisti ympäriinsä.

Nainen ei häkelly, vaan ottaa tytön vastaan, pyöräyttää tätä yhdellä kädellä ympäri.
Kyykistyy vauva sylissään, ja niin he huojuvat toisiinsa nojaten musiikin tahdissa puolelta toiselle.

Nainen katsoo lapsiaan. Silmät sädehtivät lämpöä, onnea.
Kuin maailmassa ei olisi ketään muita. Kuin he olisivat salissa kolmisin.

Hän on lumoava.

Hän näyttää siltä, kuin ei haluaisi olla missään muualla mieluummin. Siltä, että hänelle on uskomattoman helppoa nauttia näistä pienistä ohikiitävistä hetkistä, kun kaikki on hyvin ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Hänestä huokuu rauha.

Siinä minä istun, ja katson häntä.
Olen hädin tuskin selvinnyt hengissä kesästä.

Ajatuksista, joissa yhä enenevässä määrin on alkanut vierailla kuolema.
Ennen kaikkea kuoleman helpottavuus, lohdullisuus, yksinkertaisuus.

En ole aktiivisesti halunnut kuolla, mutta oloni on ollut niin ahdistunut, että olen monta kertaa todennut sen: Jos olisin kuollut, minun ei olisi näin paha olla kokoajan, ihan kokoajan.

Paniikkikohtauksista, joita olen pahimmillaan saanut viisi, kuusikin kertaa päivässä.
Jotka ovat heitelleet minua pitkin poikin, kuin yrittäisin pysyä hurjistuneen hevosen selässä.

Kaikesta siitä, joka lopulta sai minut myöntämään, että tarvitsen apua.
Nyt.

Mielialalääkityksen aloittamisen myötä paniikkikohtaukset ovat jääneet.
Olen saanut diagnoosin ja päässyt asioissa eteenpäin, kohti terapian aloittamista.

Seuraava lastenlaulu alkaa.
Se on Hämä-hämä-häkki.

Nainen laulaa hennolla, pehmeällä äänellä, poski vauvansa poskea vasten.
Sulkee silmät, pysähtyy, nauttii.

Meillä ei ole muuta yhteistä, kuin että olemme molemmat äitejä.
Hän on syntynyt olemaan äiti, ja niin luulin itsekin olevani.

Saatuani lapsen aloin vahvasti epäillä sitä.
Niiden epäilysten kanssa olen kamppaillut saaden itseni vereslihalle.

Mutta ehkä minusta sittenkin on tähän.
Ei ehkä samalla tavalla, kuin hänestä, mutta kuitenkin.

Hämä-hämä-häkki kiipes uudelleen.

Joku päivä minusta on tähän.

Noin vain

 

Kevätmarkkinoilla eräs etäinen äitituttava tulee tervehtimään.
Lapsemme ovat suunnilleen samanikäiset.

Sitten katseeni kääntyy hänen mahaansa.

”Mulla on tässä tällainen rantapallo”, hän hymyilee.
”Joo.”

Tämä tuli liian yllättäen.
En ole varautunut yhtään, kuten yleensä aina olen.

”Jäin pari viikkoa sitten äippälomalle.”
”Okei.”

Tuijotan häntä hölmönä löytämättä sanoja.
Yritän hymyillä, jos se vaikka korvaisi puheen.

”Vähän ois semmonen tunne, että sais jo kohta tulla.”
”Niin.”

En vain pysty onnittelemaan.
En saa sitä sanaa tulemaan suustani ulos.

Mies ja lapsi ovat hävinneet ihmisvilinään kohti metrilakuja, rattaissa kiinni oleva ilmapallo mukana leijuen. Liukenen heidän peräänsä niin nopeasti kuin vain voin, enkä edes kovin sulavasti tai luontevasti.

Keskustelu jää kiusallisesti kesken.

En kysy, miten hän on voinut. En toivota tsemppiä viimeisiin viikkoihin, en hyvää jatkoa.
En sano edes, että nähdään taas.

Lähden vain raukkamaisesti karkuun.

Muistan, että hän oli pitkään todella, todella väsynyt.

Ja nyt hän on siinä, noin vain.

Lapsettomien lauantai

En ole unohtanut

En unohda ikinä.