Joulusta olisi paljonkin sanottavaa.
Muistoja on paljon vuosilta ennen lasta.
Jotkut ihan mukavia.
Todella monet pohjattoman surullisia.
Koko oma tarinani lapsettomuudestahan lähti liikkeelle eräänä tapaninpäivänä.
Jo siksikin jouluun on takertunut pysyvästi painolastia lapsettomuuden näkökulmasta.
Hyvä ystäväni kärsii tällä hetkellä tahattomasta lapsettomuudesta.
Häntä pelottavat tulevat sukujuhlat. Mahdolliset isän huolettomat heitot lapsenlapsista, mummon merkitsevät katseet ja myhäilyt siitä, ovatko koirat tosiaan kaikki, mitä ihminen tarvitsee.
Häntä pelottaa, miten hän jaksaa aaton toisten pientä vauvaa katsellen.
Tiedän täsmälleen, mistä hän puhuu. Jo puolesta sanasta.
Ja tiedän yhtä hyvin myös sen, että sanat eivät auta.
Toivon silti, että hän saa edes tuhannesosan lohtua siitä, että välillämme vallitsee ymmärys.
Jouluisin tämä blogi oli pitkään ainoa asia, mikä itseäni lohdutti.
Enhän tuntenut henkilökohtaisesti ketään muuta, joka olisi kärsinyt lapsettomuudesta.
On ollut muitakin vaikeita päiviä, tietysti isoimpana äitienpäivä.
Sehän on äitien juhla.
Mutta joulu on juuri lasten juhla.
Ja siihen valmistaudutaan piinallisen kauan.
Sitä vyöryy kaikkialta päin kasvoja kuukausitolkulla etukäteen.
Sitä on musertavaa viettää, jos lasta ei toiveista huolimatta ole.
Mahdollisimman siedettävää joulua kaikille, joita tahaton lapsettomuus koskettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti