Niin uskomattoman kliseistä.
Työkaverini on tullut toimistolle näyttämään vauvaansa ensimmäistä kertaa.
Ihmiset ovat kerääntyneet hänen ja turvakaukalon ympärille.
Kuulen hänen pehmeän puheensa, hymyilevät sanansa.
Esikoislapsen ylpeän, vielä hiukan uuteen totuttelevan äidin ääneen.
Ymmyrkäisenä siitä, mitä kaikkea on hiljattain tapahtunut.
Siitä, millaista elämä nykyään on, niin kovin erilaista kuin oli ennen.
Minä istun täällä, ja kirjoitan tätä tekstiä.
Mikä olisi stereotyyppisempi kuva tahattomasta lapsettomuudesta, kuin nainen itkemässä salaa omassa harmaassa työhuoneessaan, paossa lässytykseltä, joka kuuluu helposti paperinohuiden viraston seinien läpi?
Olen laittanut huoneeni oven kiinni niin, että muut luulevat, että teen jotain tärkeää, eikä minua saa häiritä. Yritän kerätä itseäni, jotta pystyisin menemään tervehtimään.
Ennen kuin he ovat poissa, yhtä nopeasti kuin tulevatkin.
Katoavat omaan kuplaansa. Siihen, josta muistan enää vain häivähdyksiä.
En vain jaksa nyt.
En jaksa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti