En surullinen

On ollut aikoja, kun blogi ei ole viikkokausiin käynyt edes mielessäkään.
Jolloin kaikki ylimääräinen on tuntunut sietämättömältä kuormalta, täysin ylitsepääsemättömältä.

On ollut myös aikoja, kun olen miettinyt blogia päivittäin.
Sitä, että on niin monia asioista, joista haluaisin jaksaa kirjoittaa.

Viime aikoina blogi on käynyt mielessä yhä useammin.
Se, haluaisin sanoa edes jotakin.

Vaikka edes vähän, jostakin.

Tiedän, että kuukausien hiljaiselosta huolimatta täällä käy päivittäin hämmentävä määrä ihmisiä kurkkaamassa, onko tullut mitään uutta. Kenties joku vasta tutustuu juuri löytämiinsä teksteihin.

Lapsemme oppi nukkumaan öitä vajaan vuoden ikäisenä.

Sitä ennen olin herännyt keskimäärin noin kahden tunnin välein, jokaikinen yö. Kuukausi toisensa jälkeen, kuunnellen milloin keneltäkin milloin mitäkin, minkä jälkeen aivan varmasti helpottaa.

Kun saa aloittaa kiinteät ruoat, niin varmasti helpottaa.
Ei helpottanut.

Kun lapsi lähtee enemmän liikkumaan, niin varmasti helpottaa, kun hän väsyy enemmän.
Ei helpottanut.

Kun lopettaa yöimetykset, niin varmasti helpottaa.
Helpotti hetkeksi, kunnes tuli eroahdistuskausi numero 29.

Viimeisen vuoden aikana olen oppinut monenlaista väsymyksestä.
Kuten esimerkiksi sen, että aiemmin en tiennyt siitä yhtikäs mitään.

Maanantaiaamut töissä pitkäksi venähtäneen sarjamaratonin jälkeen.
Töihin paluu kesäloman jälkeen, kun lomaunirytmi vielä väittää, että klo 22 on hyvä aika lähteä lenkille.

Ne tuntuvat toki hetkellisesti ikävältä ja raskaalta, mutta krooninen, massiivinen unenpuute on eri asia.

Kun väsymys saavuttaa tietyn pisteen, on hyvin vaikeaa olla enää ajattelematta mitään muuta, kuin sitä, miten väsynyt juuri sillä hetkellä on.

Silloin elämästä tulee pelkkää hetki kerrallaan selviytymistä.
Minuutista toiseen, tunnista toiseen, päiväunista toisiin.

Muistan edelleen poikani ensimmäiset pitemmät unipätkät.
Oma viiden tunnin yhtenäinen unipätkä tuntui uskomattomalta.

Kävin katsomassa klo 04.00, onko hän vielä elossa pinnasängyssään, omassa huoneessaan.

Muistan ensimmäiset kokonaiset yöt.
Ne olivat pelkkää euforiaa.

Voiko ihmisestä todella tuntua tältä? toistelin sekä mielessäni että ääneen.
Onko minusta tosiaan joskus aiemminkin tuntunut tältä? Jos on, niin en muista sellaista enää?

Olo oli äärettömän helpottunut.

Mieliala koheni huimasti. Suurin ahdistuksen terä taittui nopeasti.
Jaksoin tehdä päiväunien aikana muutakin, kuin vain kerätä itseäni tai sitä, mitä siitä oli jäljellä.

Toki niin kuin aina kun on kysymys pienestä lapsesta, kaikki on jatkuvassa muutoksessa.

Useita viikkoja jatkuneen loistokkuuden jälkeen meillä on nukuttu välillä hyvin, välillä huonosti ja välillä todella huonosti. Ei kuitenkaan enää samalla tavalla huonosti, kuin ennen.

Olemme lapsen kanssa olleet molemmat koko alkuvuoden ärsyttävästi on-off-kipeinä, ja se on tietenkin vaikuttanut uniin. Kuitenkin pohjavire öissä on ollut toiveikas. Taito nukkua ei ole kadonnut mihinkään.

Pitkään vastasin kaikille kysyjille, että meille kuuluu hyvää, niin paljon parempaa, kuin ennen.
Jaksan päivät paljon paremmin. Tunnen, kuinka kehoni elpyy, toipuu kokemastaan.

Minä olin vain niin väsynyt, totesin tuntien salaa selittämätöntä helpotusta.
Ei minussa olekaan mitään sen enempää vialla. Se oli vain väsymystä.

Noh.

Nyt tiedän, ettei se ihan niin ollutkaan.

Tämä ei ole pelkkää väsymystä, olen siitä varma.

Mitä tämä tuntemani ahdistus tarkalleen ottaen on, sitä en vielä tiedä.
Mutta se on olemassa, edelleen. Huolimatta siitä, että nukun nykyään tuhat kertaa paremmin.

Minulta on kerran kysytty suoraan vauvavuoden aikana kysymys, joka on epäilemättä ollut äänettömänä useampien huulilla, heidän kuunnellessaan meidän kuulumisiamme.

"Kaduttaako?"

En voi väittää, etteikö joinain yön pimeinä tunteina olisi tullut mieleen, että oliko missään tässä mitään järkeä. Helpommallakin elämässään olisi voinut päästä, ja ihan omilla toisenlaisilla valinnoilla.

Mutta vastaukseni on silti sama:
Ei kaduta.

Olen ahdistunut, ylikierroksilla ja erinäisiä ristiriitaisia syyllisyydentuntemuksia täynnä.
Lisäksi olen elänyt viimeisen vuoden tavoistani poiketen hyvin vahvasti hetkessä, päivästä toiseen.

Mutta (ensin sosiaalisesti ja sitten) tahattomasti lapsettomana olin kertakaikkisen, pohjattoman surullinen. Kokoajan. Elin elämääni kaiken aikaa menneessä tai vaihtoehtoisesti kaukana tulevassa, pysähtyen äärimmäisen harvoin juuri meneillään olevaan hetkeen.

Halusin lasta niin kovasti, etten usko, että mikään muu olisi saanut sitä surua sammumaan.
Sitä surua, elämäni suurinta, ei enää ole.

Tänään en ole surullinen.
Enkä enää pelkää.

Enemmän kuin tuhat sanaa

Pää on väsymyksestä pehmeä.

Yöt sujuivat jo paremmin, muutamia kertoja suorastaan loistavasti. 

Se järjetön euforia, jonka 6-7 tunnin yhtenäisestä unipätkästä voi saada.
(Toki havahduin pari kertaa siihen, miksei kuulu mitään. Kerran kävin katsomassa, hengitetäänkö pinnasängyssä vielä.)

Se sai pohtimaan, millainen oloni mahtaisi olla, jos olisin nukkunut jo pitempään paremmin.

Jos näitä öitä olisi takana jo viikkoja, ehkä kuukausia.
Miten voisin fyysisesti? Entä henkisesti?

Jo yhden hyvin nukutun yön jälkeen oli kuin joku olisi vihdoin sytyttänyt valot päälle. Tällaiseltäkö elämä voi tuntua, ihmettelin ääneen. Olin jo ehtinyt unohtaa, millaista sen on mahdollista olla.

Sitten tapahtui sitä kuuluisaa Jotain.
Ja sitten saimme vielä päälle flunssan.

Nyt olemme luisuneet takaisin alkutekijöihin.

Takaisin siihen samaan kierteeseen, jossa pitäisi jaksaa tehdä asioille jotain, jotta yöt sujuisivat paremmin. Pitäisi jaksaa tehdä muutoksia, jotka ehkä auttavat, ehkä eivät.

Mutta kun ei vain jaksa.

Kaikki voimat ovat jo tällä hetkellä käytössä, eikä niitä ole yhtään ylimääräistä.
Myös vara-akut huutavat tyhjyyttään.

Neuvolan mukaan vauvamme on eroahdistunut, eikä siksi hyväksy isäänsä esimerkiksi öisin lohduttamaan. "Sekin on vaihe", neuvolasta kerrottiin. "Hyvä uutinen on, että se menee ohi".

Kukaan ei vain tiedä, milloin.
Tunnin vai kahden kuukauden päästä.

Jos rehellisiä ollaan, välillä iltaisin tuntuu siltä, kuin olisin hukkumassa.
Etten jaksaisi enää yhtään, kun ei ole enää mitään, mitä antaa.

Uin mustassa, tahmeassa mönjässä. Se ympäröi minut kokonaan, ulospääsyä ei ole.
Pyristelen itseni tainnoksiin, haukon happea, kauhon kaikin voimin pysyäkseni pinnalla.

Mutta ei auta. Vauvalle on tehtävä jatkuvasti monenlaisia asioita, joihin kelpaan vain minä.
Hänet on laitettava illalla nukkumaan. Kun hän havahtuu, häntä on yritettävä tyynnyttää, saada jatkamaan unta.

Jotkut sanovat, että häntä pitäisi vain "koulia" uudelleen sietämään Miestä öisin.
Kuten teimme jo kerran viime vuoden puolella, tuloksenamme parempia öitä.

Sen lisäksi, ettei kumpikaan meistä - en minä eikä Mies - meinaa fyysisesti jaksaa tehdä sitä uudestaan, minun on äärimmäisen vaikea sietää vauvan itkua.

Se saa etenkin pitempään jatkuessaan minut sellaisen ahdistuksen valtaan, että jokin särkyy sisälläni.
Hätäännyn, alan voida pahoin, olemassaolosta tulee sietämätöntä.

Taannoin etsin tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Minulla ei ole (ainakaan vielä) diagnosoitu sellaista. Nämä ovat veteen piirrettyjä viivoja, neuvolapsykologini sanoi tarkoittaen rajaa pitkään jatkuneesta kuormituksesta (väsymyksestä, hormoneista sekä yleisestä mullistavasta elämänmuutoksesta) johtuvan mielialaoireilun ja diagnosoitavissa olevan synnytyksen jälkeisen masennuksen välillä.

Mutta olen melko varma, että jotain sellaista tässä on.

Törmäsin englanninkieliseen aiheesta kertovaan sarjakuvakirjaan nimeltä "Dear Scarlet - The Story of My Postpartum Depression" , jonka on tehnyt kiinalais-kanadalainen Teresa Wong.

Googletin ahnaasti kaikkia kirjan sisällöstä saatavilla olevia kuvia, sillä harmikseni sitä ei löydy kirjastosta. Harkitsen ostavani sen e-kirjana Amazonista, jotta pääsisin lukemaan kokonaisuuden.

Kuvat nimittäin puhuttelivat paljon. Tämä kuva on Google-haun tulos kyseisen kirjan yhdestä sivusta.

Se on kuva, joka puhutteli kaikista eniten.
Vihdoin jotain, mikä kuvastaa sitä kaaosta, mitä päivittäin tunnen.

Enemmän kuin tuhat sanaa, sen kuva todella kertoo.

 

Kohta on joulu

 
Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt kuukausia.
Kohta on jo joulu.

Muutamia kyselyitäkin on tullut blogiin, miten meillä menee.
Se on lämmittänyt mieltä kovasti.

Syy, miksi en ole kirjoittanut, ei ole se, että aika olisi vain lentänyt vauhdilla eteenpäin.
Että päivät olisivat vain vierähtäneet ohi huomaamatta.

Oikeastaan päinvastoin.
Välillä päivät ovat kulkeneet niin hitaasti, että sitä on vaikea kuvailla.

Viime kuukaudet ovat olleet itselleni vaikeita.
Voisi kai sanoa, että vaikeimpia koko vauvavuodesta.

Olen kamppaillut hyvin ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten aallokossa.

Olen miettinyt monesti, mitä vastata, jos kysytään, mitä kuuluu.
Mitä sanoa, miten kuvailla tätä, millaista elämäni tällä hetkellä on, mitä sisälläni tunnen.

Olen miettinyt, mitä tänne kirjoittaisin, jos joskus päiväuniaikaan mahdollisesti jaksaisin.

OIen halunnut olla rehellinen, se on selvää.
Ehkä juuri siksikin lauseita on ollut vaikea aloittaa, valikoida ensimmäisiä kirjaimia.

Ehkä minua myös jollain tavalla hävettää.

En tiedä, onko se juuri oikea sana, mutta tuntuu, ettei minulla olisi oikeutta tuntea näin.
Kokea asioita, niin kuin koen.

Olin valmis tekemään melkein mitä tahansa saadakseni hänet.
Ja nyt hän on siinä.

On vain ollut vaikeaa.

En voi sanoa, että elämäni raskainta aikaa, koska tahaton lapsettomuus ja sitä edeltävät vuodet olivat ihan eri tasolla kuormittavia, nimenomaan henkisesti.

Mutta vaikeaa siitä huolimatta.
Viime aikoina olen yrittänyt uskaltaa sanoa sitä myös ääneen, esimerkiksi kuulumistenkyselijöille. 

Sanomattakin selvää, etten koskaan ole tuntenut tämäntasoista väsymystä.

Sellaista, mikä ei lähtisi pois, vaikka saisin nukkua läpi kokonaisen yön, kaksi, kolme tai seitsemän.
Sellaista, joka lävistää tajunnan, hajauttaen kaikki ajatukset omituiseksi sekavaksi puuroksi.

Joka saa istumaan sohvalla päiväuniaikaan niin lamaantuneena, ettei kykene tekemään mitään.

Ei nukkumaan, syömään, lepäämään, rentoutumaan, lukemaan, kirjoittamaan, katsomaan sarjaa.
Kun pelkkä paikallaan oleminen ja istuminen on jo suorituksena melkein liikaa, kykyjen ja pystyvyyden äärirajoilla, rimaa hipoen.

Vauvavuosi on ollut raskaampi, kuin mitä olin odottanut.
Enkä mielestäni rakennellut erityisen ruusunpunaisia, epärealistisia kuvitelmia siitä.

Silti olen jaksanut huonommin, kuin olin kuvitellut.
Olo on tähän liittyen epämääräisen pettynyt, ja samalla syyllinen.

Olen jaksanut huonommin, vaikka olen saanut esimerkiksi Mieheltä enemmän tukea, kuin koskaan uskalsin toivoa. Niin, toisaalta enhän uskaltanut toivoa oikeastaan mitään.

Mutta en ole saanut sitä niin paljon, kuin olisin näköjään tarvinnut.
Mikä olisi ollut paljon, epärealistisen paljon.

”Miksi tehdä lapsia, jos niitä ei jaksa hoitaa”, luki kommentti jossain keskustelupalstalla vauvavuoden kuormittavuutta koskevassa uutisartikkelissa. Se jäi mieleen pyörimään moneksi päiväksi.

Asioita, jotka ovat vaikuttaneet meidän kokonaistilanteeseen, on varmasti monia.

Mies on joutunut tekemään pitkiä työpäiviä, vaikka pitää nykyään jopa viikonloput vapaata.
Arjessa ei ole erityisen vahvaa, jatkuvasti saatavilla olevaa läheisten turvaverkkoa.

Se, että nämä asiat olivat sinänsä jo tiedossa ennen raskautta, lisää syyllisyyttäni entisestään.

Väsymys värittää mieliala vahvasti, ja sitä kautta myös päiviä.
Sillä on valtava merkitys, sekä hyvässä että pahassa.

On päiviä, jotka ovat helpompia.
Silloin yleensä näemme ihmisiä, käymme jossain, joku käy meillä.

Tapaamme äitikavereita kahvilassa, sovimme leikkitreffejä samanikäisten kanssa, käymme perhekerhossa, muskarissa, kirjastossa, kaupassa tai naapurin kanssa lenkillä.

On päiviä, jotka ovat pelkkää selviytymistaistelua. Olemme esimerkiksi olleet vauvan kanssa vuorotellen kipeinä, ja silloin olemme pakotettuina pysymään kotona keskenämme, omissa oloissamme.

Välillä on ollut vaikeaa erottaa, miten paljon harmautta arjessa on normaalia, väsymykseen ja uuteen elämäntilanteeseen kuuluvaa.

Miten normaalia on, että tunteet ailahtelevat puolen tunnin aikana niin voimakkaasti, mukavasta lukuhetkestä silmittömään turhautumiseen, kun vauva ei suostukaan syömään tarjoamaani sosetta? Välillä en itsekään kestä perässä, olenko häneen ihastunut vai ärsyyntynyt.

Huonoimpina hetkinä olen jopa miettinyt, voisiko minulla olla synnytyksen jälkeistä masennusta.

Samaan aikaan on tuntunut vahvasti siltä, etten saisi ”valittaa”.
Sillä tämähän on juuri sitä mitä halusin, ja nyt vihdoin olen saanut sen.

Nämä asiat tuntuvat tietyssä mittapuussa niin mitättömiltä.
Se matka, minkä mekin olemme tulleet, ei ole vaipunut unholaan.

Mitä väliä, vaikka olisin väsynyt ja puutunut arkeemme, sentään minulla on terve vauva.

Minulla on hänen hymynsä, jota joka päivä katsoa.
Pienet jalat, joihin laittaa villasukat.

Sentään minulla on elettävänä se lapsiperhearki, jota niin monta vuotta halusin elää.

Olen kuitenkin huomannut, että on mahdollista tuntea samaan aikaa valtavaa kiitollisuutta, iloa ja rakkautta, mutta myös puuduttavaa tuskastumista, uupumusta ja suurta kaipuuta aikuista seuraa kohtaan.

Koska vaikka arki vauvan kanssa on ainutlaatuista kehitysaskelien seuraamista, se on samalla melkoisen monotonista, turhauttavaa ja myös yksinäistä. Sen intensiivisyys on välillä läkähdyttävällä tavalla liikaa. Sitä puolta vain harvemmin löytää esimerkiksi somesta. 

Somesta puheenollen. Vaikken onneksi juuri sitä selaa, välillä on tuntunut oman kasvaneen tuttavapiirini sisällä siltä, että kaikki muut samanikäisten äidit viettävät ihanaa, pumpulinhöttöistä vauvavuotta. Heidän vauvansa nukkuvat jo ihan mukavasti, syövät pohjattomasti ja viihtyvät jo kivasti itsekseen touhuten.

Ja samaan aikaan itse ihmettelen, miksei vauvani edelleenkään nuku tai syö kunnolla, ja viihdytän häntä viihdyttämästäni päästyäni, koska häntä ei kiinnosta leikkiä yksin, hän haluaa olla seurassa.

Herään eloon, kun saan rehellistä vertaistukea lähimmiltä äitiystäviltä. Heidän kanssaan on tilaa ja lupa sanoa, että tänään on ollut huono päivä, mikään ei oikein ole onnistunut, mikä on ottanut päähän.

He tietävät tismalleen, mitä tarkoitan.
He tavoittavat tunteen hyvin, koska tunsivat itsekin samoin viimeksi eilen tai ehkä tänä aamuna.

Olen tuntenut syyllisyyttä myös vauvan takia.
Joinain päivinä nimittäin tuntuu, ettei minulla ole mitään annettavaa kenellekään, vähiten hänelle.

Eihän hän ole tehnyt mitään väärää. Hän ylipäänsä on tässä maailmassa sen takia, että niin kovasti häntä halusin, ja minulla oli roppakaupalla hyvää tuuria, koska toiveeni toteutui.

Olen hakenut neuvolan kautta keskusteluapua.
Lastenhoitoapuakin olen vähitellen opetellut ottamaan vastaan enemmän.

Olen myös muutamia kertoja nähnyt ystäviä, kun Mies on ollut kotona vauvan kanssa.
Käynyt ravintolassa syömässä, kaupoilla, pikkujouluissa.

Se on tuntunut oikealta ja hyvältä. Olemme olleet vauvan kanssa symbioottisen tiivis kaksikko ihan tarpeeksi kauan, liiankin kauan. Ajoittaiset tauot tähän tuntuvat hyvin tervetulleilta. 

Olen varovaisen toiveikas, että myös yöunet olisivat pidentymään ja helpottumaan päin, pieniä hentoisia viitteitä tästä on jo saatu. Myös lyhyitä hetkiä itsekseen leikkiminen on mennyt hiljalleen eteenpäin.

Uskon, että edessä on parempia aikoja.

”Päivääkään en vaihtaisi pois”, saattaa joku luonnehtia aikaa vauvan kanssa.
Minä vaihtaisin montakin päivää.

Samaan aikaan on hetkiä, joita en ikimaailmassa vaihtaisi mihinkään, en mistään hinnasta.

Niitä hetkiä, kun olemme kolmestaan kotona ja höperöimme keskenämme. Vauva nauraa ja myös me Miehen kanssa nauramme, ihmettelemme häntä, joka on niin selvästi jo oma persoonansa, jolla on oma viihdyttävä huumorintajunsa. Tai kun ihmettelemme uutta taitoa, jonka hän vain yhtäkkiä osaa, tuosta noin vain.

Tuntuu kliseiseltä sanoa, että ne hetket tekevät huonoistakin hetkistä rämpimisen arvoisia, mutta niin se vain on.

Haluan toivottaa kaikille rauhallista, omannäköistä joulunaikaa.

Erityisen paljon haluan toivottaa sitä heille, joille tämä joulu on tyhjän sylin vuoksi vaikea ja kyynelien täyttämä. En ole unohtanut niitä jouluja, enkä koskaan tule unohtamaan.

 

Vedestä kiinni

On niin paljon, mitä haluaisin sanoa.
Kaikenlaista, mistä haluaisin kirjoittaa.

Ja kliseistä mutta totta, niin vähän aikaa.
Sitäkin vielä vähemmän käytettävissä olevaa aivokapasiteettia.

Haluaisin kertoa täällä monista eri asioista.
Sekä hyvistä, että huonoista.

Kuten vaikka siitä, kuinka joinain päivinä hän on hiljaa ainoastaan nukkuessaan, jos silloinkaan.

Hereillä ollessa jokainen hetki on täynnä ääntä, usein hyvin kuuluvaa sellaista. Hyväntuulista jokeltelua, mölinää, puhinaa, joikaamista, huokauksia, aivastuksia, naurua, komentamista. Testailua, millaisia eri kiljahduksia voikaan saada itse aikaan.

Tietysti myös erilaista tyytymätöntä käninää ja kitinää, itkuakin. Viime aikoina erityisesti turhautunutta ähinää ja kivahtelua, kun hän ei omasta mielestään etene haluamallaan tavalla.

Sillä hän tosiaan olisi menossa, aivan kaikkialle.
Jos hän itse saisi päättää, en ole varma olisiko hän edes Suomen rajojen sisäpuolella enää.

Hän haluaa nähdä kaiken ja koskettaa kaikkea näkemäänsä.
Hän haluaa sen itselleen, omaan käteen ja siitä suuhun.

Hänen mielestään kaikki olemassaoleva on lähtökohtaisesti hänen, ja hänen käsiinsä tutkittavaksi tarkoitettu. Hänellä on rajaton luottamus omaan suuhunsa eikä pienintäkään epäilystä, etteivätkö esimerkiksi hänen itsensä kokoinen tyyny tai minun kyynärpääni mahtuisi sinne.

Miehen nähdessään hänen kasvonsa silmiä myöten loistavat, suu muikistuu vallattomaan virnistykseen. Jälleennäkemisen riemu on yhteinen.

Ylipäänsä hän vaikuttaa usein virkistyvän muista ihmisistä.

Vieraista, tai vieraana kylässä olosta.
Siitä, että pääsee näkemään jonkun muun naamaa, kuin minun.

Toisinaan kaverin tai sukulaisen tullessa kylään hän suorastaan villiintyy.
Eräänäkin kertana hän nauraa tikahtuakseen, kun perheystävä näyttää hänelle leluja.

Ei tee mitään muuta, kuin näyttää hänelle yksitellen leluja.
Niitä samoja, jotka hän on nähnyt noin tuhat kertaa aiemminkin.

Olen käyttänyt tilaisuutta hyväkseni ja vetäytynyt lajittelemaan pojan vaatteita, vaihtamaan isompaa kokoa käyttöön. Pakko saada tehtyä. Hihat ovat jälleen kerran jäämässä lyhyiksi, housut kiristävät vyötäröltä.

Hyvin monia asioita on nykyään vaikeaa aloittaa, saada aikaiseksi.
Väsymys painaa silmiä, vaatii oman päivittäisen veronsa.

Poika vaatii hereillä ollessaan eri tavalla huomiota, kuin nuorempana.
Hänen nukkuessaan on usein pakko saada hengähtää, levätä.

Siksi on käytettävä tarkkaan ne hetket, jotka vaativat minkäänlaista isompaa ajatustyötä.
Ja etenkin ne hetket, kun kokee pystyvänsä sellaiseen.

Ylipäänsä hetket, kun

a) jaksan ja
b) voin

hyvällä omallatunnolla keskittyä jonkin asian tekemiseen, ovat ymmärrettävästi tiukassa.
Niistä on tullut harvinaista herkkua. Lähestulkoon valuutaksi kelpaavaa, kuten myös unesta.

Muistan yllättyneeni, kun ensimmäisten huumaavien päivien ja viikkojen jälkeen en enää halunnutkaan tuijottaa häntä kaiken aikaa. Halusin, suorastaan janosin kiperästi aivoilleni jotain muuta ajateltavaa.

Hän on arvokkainta, mitä on.

Mutta minulla on oltava myös jotain omaa.
Jotain, mikä ei koske häntä, mikä ei liity häneen millään tavalla.

Muistan ajatelleeni, että antakaa minulle mitä vain. Siilien sielunelämää koskeva luontodokumentti, betonielementeistä kertova tiedeartikkeli, puunrunkoja ylistävä runokokoelma, podcast unitulkinnasta.

Minä luen, katson ja kuuntelen ne ahmien (jos saan jostain aikaa tehdä niin).

Olen aina ollut kiinnostunut monenlaisista asioista. En halua menettää, unohtaa sitä.
Se tuntui yhtäkkiä tärkeältä silloin. Tuntuu edelleen.

Hän on niin kiinteä osa minua. Hän on aivan kaikessa, kaikkialla. Sekä mielessä että konkreettisesti.
Kaikki pyörii hänen ja vain hänen ympärillään.

Juuri siksi tarvitsen myös pieniä hetkiä, kun ajattelen muuta.
Vaikkapa samalla, kun viikkaan hänen pieniä vaatteitaan pois.

Pojan kikatus kaikuu korvissani jatkuvana virtana.
Kun hän nauraa, maailmassa on kaikki paikoillaan ja hyvin.

Lopulta on mentävä olohuoneeseen katsomaan, kun olen aikani kuulostellut menon yltyvän yhä vain hervottomammaksi.

Siellä he nauravat kaikki kolme katketakseen lattialla. Poika, Mies ja ystävämme.
Pojan nauru, se tarttuu holtittomasti muihin hänen ympärillään.

En ole koskaan nähnyt Miehen nauravan noin.
Hän pyyhkii vettä silmistään yhä uudestaan ja uudestaan, samoin kuin ystävämme.

Sisälleni syttyy pari uutta tähteä.
Vain itse tiedän sen, mutta ne ovat siellä yhtä kaikki.

Haluaisin sanoa:

"Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitin?
Tätä halusin elämäämme lisää. Iloa, naurua, no, elämää.

Tiedän, että sen hinta on ollut kova.
Mutta se tuntuu myös hyvältä, eikö tunnukin?" 

En sano mitään.

Liityn mukaan nauramaan.
Kuvaan puhelimella videon muistoksi.

Tämän hetken haluan muistaa.
Tiedän muistavani ilmankin.

Iltaisin suihkussa hän yrittää ottaa kädellä vedestä kiinni.

Tottakai, onhan kaikki muu hänen näkemänsä ollut käsin tavoitettavaa, ja kaikkein mieluiten vieläpä suuhun laitettavaa.

Ihmetys on kova, kun veden kanssa se ei jostain syystä onnistu, vaikka kuinka yrittää.
Kerta toisensa jälkeen se pakenee pieniä sormia ja niiden voimakasta tarttumisotetta.

Edelleen pysähdyn ihmettelemään sitä, että tällä hetkellä elämäni keskiössä on ihminen, jolle sellainen asia kuin veden olomuoto ja ylipäänsä olemassaolo on uusi, ihmeellinen asia.

 

Täyttä

"No, miltä tuntuu olla pienen vauvan äiti? " kysyy sukulaisnainen yllättäen kesäjuhlissa.

Vastaan rehellisesti, että se riippuu paljon valloillaan olevasta hetkestä.
Tilanteesta, jossa asiaa tiedustellaan.

"Juuri nyt."

"Se tuntuu hyvältä", totean.

Aurinko paistaa hattarapilvien lomasta. Lautasella on mansikkakakkua, ja poikani kiertää sylistä syliin jokeltaen innoissaan kaikille. Hänen kikatuksensa saa jokaisen vastaantulevan sydämen sulamaan.

Kaikkein eniten omani.

Kohta on aika nukuttaa hänet vaunuihin ja jättää isälleen siksi aikaa, kun menemme saunaan naisten kesken.

Aina en kuitenkaan vastaisi yhtä rennon yksioikoisesti tämän tuntuvan hyvältä.
Mutta vaikkei se tunnu aina pelkästään hyvältä, joka kerta se tuntuu oikealta.

Olemme olleet vauvan kanssa Miehen töiden takia paljon kahdestaan. Vaikka Mies auttaa kotona ollessaan kaikessa mahdollisessa, hän on tällä hetkellä kotona hyvin vähän.

Yhtälö on hankala. Yritämme tavata lähes päivittäin jotakuta sukulaista tai ystävää.
Muuten tästä ei tulisi mitään, sillä aikuisten ihmisten näkeminen pitää minut järjissäni.

Elämä on hyvin täyttä.
Aamut, päivät, illat ja yöt ovat kaikki täynnä häntä.

Päiväuniaikaan olen usein niin väsynyt, etten jaksa kuin hengittää.
Kotityöt jäävät, annan niiden olla päiväkausia ilman omatunnontuskia.

Hän imee minusta maidon lisäksi kaiken muunkin, minkä irti saa.
Välillä tuntuu, että hän tyhjentää minut kuin ilmapallon, imee kuiviin.

Niin, ettei mitään jää jäljelle, kukaan muu ei saa minusta irti mitään.
Ei ole mitään, mistä antaa.

Pinnistelen päivät, venyn, kestän, puren hammasta.
Taistelen ristiriitaisina poukkoilevien, jatkuvasti yli ryöpsähtelevien tunteiden aallokossa.

Olemme saaneet viime aikoina huomata, ettei meillä ole enää ameebamaista vastasyntynyttä.

Meillä on ponteva ja jäntevä, joka suuntaan kurkottava pöllönpoikanen, joka ei olisi hetkeäkään aloillaan, jos itse saisi päättää. Joka haluaisi itselleen ei enempää eikä vähempää kuin kaiken, minkä näkee.

Erityisesti minut.

Hänen pulleat käsivartensa huitovat jatkuvasti joka ilmansuuntaan ja ojentautuvat kaikkialle.
Hänen hämmentävän vahvat sormensa hakevat jatkuvasti jotain, mihin tarttua, mitä vetää suuhun.

Hänen iso päänsä nousee jo korkealle tähystysasentoon mahallaan ollessa, tarkat silmänsä pitävät kirjaa kaikesta, mitä ympärillä tapahtuu, kuka menee mihinkin, tekee mitäkin.

Ja ennen kaikkea, missä minä olen.

Hän ei enää nukahda mihin sattuu, milloin sattuu.
Hänet pitää nukuttaa.

Ja siinä piilee heikkouteni.
Kaiken muun kestän joten kuten, mutta jostain syystä en sitä, jos en saa häntä nukkumaan.

Saatoin aavistaa, että vauvan myötä täyttä tulisi olemaan päivien lisäksi myös pään sisällä.

Osasin jokseenkin ennustaa, että elämään tulee astumaan moninaisten, läkähdyttävän voimakkaiden onnen tunteiden lisäksi myös moninaisia toisenlaisia tunteita, voimakkaita nekin.

En tietenkään silti osannut täysin kuvitella, millaista se on.

Tuntea valtavaa, vavisuttavaa ihmetystä ja iloa siitä, että hän on ylipäänsä olemassa.
Nauraa suoraan sydämen pohjasta tulevaa naurua hänen suloisille kujeiluilleen.

Ja viiden minuutin päästä hukkua raastavaan turhautumiseen ja epätoivoon, kun hän ei nuku, vaikka mitä tekisin. Neuvottomuuteen, kun en enää tiedä, miten jaksaisin kaivaa jostain voimaa yrittää jotain muuta.

Sillä jos hän ei nuku, hän on pian sietämätöntä seuraa.

Olen viime aikoina oppinut, ettei kaikkien aamujen, päivien ja iltojen viettäminen yksin muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa viikkokausia ole mitään verrattuna siihen, millaista on viettää aamut, päivät ja illat yksin muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa, joka ei ole nukkunut, ja on siksi kiukkuinen kuin ampiainen.

Olen aina pitänyt itseäni melko voimakkaasti tuntevana ihmisenä, mutta hänen tulonsa jälkeen ollaan siirrytty toisille leveleille.

Eräänä iltana Mies tulee kotiin myöhään, kuten tavallista.
Työt täytyy saada tehtyä, isyyslomaa ei ole samalla lailla mahdollista pitää, kuin monilla muilla.

Ymmärrän sen, ja samalla en ymmärrä lainkaan.

Hän on usein aluksi hieman hukassa, etsii paikkaansa suhteessa meihin.
Meistä on tullut niin tiivis kaksikko, ettei väliin meinaa mahtua.

Miehen ollessa suihkussa nukutan poikaa.
Hän ei halua nukkua, häntä kiinnostaa kaikki muu enemmän.

Oma käsi, jalka, lelu. Koristetyyny, seinä.
Oma sormi ja ääni, kattolamppu. Minä.

Ja tässä sitä taas ollaan. Me kaksi, pimeässä huoneessa.
Jälkeen kerran olen yksin ja pitäisi jaksaa, aina vain.

Väsymys laittaa värikynää joka asiaan.

Vaikka se on totta, että näin on ollut viime aikoina usein.
Vähän liian usein.

Hän on Miehen kanssa parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut.
Ja samaan aikaan välillä hän ajaa minut järjiltäni.

Vaunujen heijaaminen muuttuu turhan tiivistahtiseksi, otteet hieman kovakouraisemmiksi.

Lopulta nostan hänet vaunuista. Teen sen yllättäen, varoittamatta.
Hän säikähtää liikkeen nopeutta ja ennustamattomuutta, ei ole tottunut siihen.

Hän alkaa itkeä.

Mies kuulee ja tulee katsomaan.

Sanat halkovat ilmaa kuin veitset.
Ne ovat yhtä teräviä, kärkkäitä, pistäviä.

Tulevatko ne tosiaan omasta suustani?
Ennen en olisi sanonut näin, siitä olen varma.

Sähisen karvat pystyssä kuin häkkiin ahdistettu turkiseläin.
Olen väsynyt, auta minua, minun pitäisi sanoa, mutta sanon jotain aivan muuta.

Mies ei lähde mukaan riitaan, ottaa vain vaitonaisena pojan syliinsä ja menee nukuttamaan häntä.

Ensin tulee totaalinen turtumus.

Pitkään en tee muuta kuin istun paikoillani, hämmentyneenä siitä, ettei minun kai tarvitse tehdä juuri nyt mitään. Ei yrittää viihdyttää, lohduttaa, ilahduttaa tai tyynnyttää.

Se tuntuu oudolta. Jostain syystä se muistuttaa minua ajoista heti pojan syntymän jälkeen, kun olisin voinut vannoa tuntevani hänen liikkeensä edelleen kohdussa, sisälläni.

Ja niistä ajoista, kun en herättyäni muutamaan ensimmäiseen sekuntiin muistanut, että minulla on lapsi. Kun hetken löi tyhjää, ennen kuin muistin ja yhdistin, että tuo ääni, jonka kuulen, on lapsen itkua.

Lapsen, minun lapseni.

Pojan huoneesta kuuluu enää vaimeita inahduksia ja kuiskauksia, kunnes ne vähenevät, loppuvat kokonaan. Pian sen jälkeen tulevat kyyneleet, itsesyytökset.

Miten saatoin kohdella häntä niin, tiedostaen aivan hyvin, että hän todennäköisesti pelästyy?

Eihän hänellä tällä hetkellä ole maailmassaan juuri muuta kuin minut.
Sitä suuremmalla syyllä en voi olla tällainen, näin epävakaa, yksi surkea, märkä rätti.

Halusin niin kovasti saada hänet.
Minun pitäisi jaksaa paremmin.

Jonkun oma

Vuosia kirjahyllyn päällä istunut Pupu on iloinen.

Se ehti odottaa toimettomana kauan.
Ensin viattomana heräteostoksena, myöhemmin totaalisen epäonnistumisen surkeana merkkinä.

Välillä meni kuukausia, ettei kukaan vilkaissutkaan sitä päin. Se olisi sattunut liikaa.
Senkin mielestä joulut olivat aina juhlista pahimpia.

Pitkään se toivoi saavansa joskus omistajan.
Jonkin muun tarkoituksen, kuin söpönä koristeena olemisen.

Nyt sillä on sellainen.

Uniaikaan pienet sormet hivelevät sen silkkisiä korvia.
Tunnustelevat pehmeitä tassuja, painavat pään poskeaan vasten.

Voisin vaikka vannoa, että sen perusilme näyttää erilaiselta nykyään.
Se on onnellinen.

Se on viimeinkin jonkun oma.

Siinä

Väsymys. Toisina hetkinä se tuntuu enemmän, kuin toisina.

Tänä iltapäivänä se pakottaa silmien takana, jyskyttää päätä.
Saa ajatukset tahmeiksi, muistin pätkimään.

Se saa mielessä pyörimään ristiriitaisia ajatuksia.
Onko minulla lupa olla poikki huonosti nukutun yön jälkeen?

Saanko sanoa, että olen väsynyt, kun samaan aikaan tämä on juuri sitä, mitä niin kauan halusin?
Olenko kiittämätön, jos haaveilen kolmen tai edes kahden tunnin yhtenäisestä unipätkästä?

Tänään olen joutunut pinnistelemään Miehen työpäivän ajan.
Enemmän kuin haluaisin myöntää. Välillä — hyvä on, tosi usein — tunnen siitä syyllisyyttä.

Haluaisin olla vauvalle paras versio itsestäni, aina.
Jaksaa leikkiä, puuhata, ilmeillä, hymyillä loputtomiin.

Samaan aikaan tiedän sen olevan mahdotonta.

Myöhään iltapäivästä olen juuri imettänyt vauvan, ja hän makaa kainalossani sängyllä.
Kaiken järjen mukaan seuraavaksi olisi päiväunien aika.

Vauva on rauhallinen, väsyneen oloinen.
Luulen hänen olevan nukahtamisen kynnyksellä, kun hän yhtäkkiä virkistyy ja alkaa hymyillä.

Hän katsoo minuun ja hymyilee kasvot loistaen, omaa kujeilevaa, hassua hymyään.
Ihan kuin aavistaisi tämän olevan yllättävä veto.

Tiedustellessani, mitäs ihmettä hän nyt meinaa, hymy levenee entisestään.
Täyttää pienet kasvot kokonaan niin, ettei milliäkään jää sen ulkopuolelle.

Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Hän vain vaikuttaa olevan liikuttavan tyytyväinen siinä, missä on, minussa kiinni.

Hymyilen hänelle takaisin.
Samalla huomaan itkeväni.

Olen järisyttävän onnellinen.

Väsymyksellä ei ole enää painoarvoa, se on toissijaista. 
Kaikkein onnellisimmaksi tulen, kun näen hänen olevan iloinen.

Tiedän, että niin se on, ja niin tulee aina olemaan, tästä eteenpäin.

Mitään muuta en toivo niin paljon, kuin hänelle elämää, johon hän voi olla tyytyväinen.
Kokea ilon hetkiä, terveyttä, onnistumisia, välittämistä. Mitä ikinä ne hänelle tarkoittavatkaan.

Kuluu muutama päivä.

Harvinaisen yleistyytymättömän, itkuisen illan päätteeksi otan vauvan viereeni sängylle.
Hän imee hetken, muttei halua enempää, minkä ilmoittaa hyvin kuuluvasti.

Hän vääntelehtii levottomana. En tiedä, mikä hänellä on, vaivaako vatsa.
Silitän hänen silkinpehmeää otsaansa, yrittäen saada häntä rauhoittumaan unille.

Sitten hän hiljenee.

Katsoo suurilla suoraan minuun, lukitsee silmänsä omiini.
Se katse lävistää, riisuu täysin paljaaksi.

Hän vain makaa siinä kaikessa rauhassa, ja katsoo minuun vakavana.
Tyynesti, tarkkaan, koko elämänsä minuun luottaen.

Sen asian äärellä tuntee itsensä niin pieneksi.
Ei auta muu, kuin toivoa olevansa luottamuksen arvoinen.

Tunnen, kuinka kyyneleet valuvat valtoimenaan pitkin poskia.

Hän on niin puhdas, niin viaton, niin alussa vasta.
Ja hän luottaa minuun, meihin, koska hänen täytyy, koska se on hänellä soluissa.

Miten uskomatonta on, että hän on nyt siinä.
Että olen saanut hänet, näin valtavan onnen.

Se kaikki saa minut hiljaiseksi.
Tuntemaan asioita, joille ei ole sanoja.

Tyyny kastuu kyynelistä. Vauva ei irrota katsettaan kasvoistani. Nuku vaan, nuku, kuiskailen, en halua hänen hämmentyvän oudosta näystä, vaikka ei se näytä häntä haittaavan.

Ja niin me katselemme toisiamme hämärässä makuuhuoneessa.
Minä sumeita silmiäni pyyhkien, hänen silmänsä kirkkaina kuin talvinen tähtitaivas.

Kunnes pian hänen raajansa rentoutuvat, silmäluomet alkavat lupsua.
Hän vilkaisee minuun vielä kerran, ennen kuin unen maailma vie voiton, kutsuu mukaansa.

Opin, ettei onni ole aina kevyen ilmavana sisällä leijaileva tunne.
Ettei onni oikeastaan tarkoita sitä, että olisi huolista vapaa.

Tässä onnessa ei ole mitään kepeää.

Tämä onni on jykevää, puristavaa, rusentavaa.
Kuin se sukulaisnainen, jonka halauksessa pelkäät joka kerta kylkiluidesi puolesta.

Tämä on painossaan, väkevyydessään vertaansa vailla.

Hän on siinä, vihdoinkin.