lauantai 25. kesäkuuta 2022

Raskaita

Äitiyslomalla oleva työkaveri tulee esittelemään vauvaansa.

Olen aina pitänyt hänestä.
Siis tarkoitan, todella pitänyt.

Hän on ehdottomasti yksi lempihenkilöitäni koko toimistolla, aina ollut.

Ja siinä hän seisoo, yhtä luonnonkauniina kuin ennenkin. Hyvin istuvissa shortseissa, niitä korostavassa löysässä t-paidassa, hiukset vaivattoman näköisillä laineilla.

Hän näyttää hehkeämmältä, kuin minä koskaan.
Rennolta ja onnelliselta.

Juttelemme niitä näitä, käymme läpi työpaikan kuulumisia. Hän tietää niistä jo suurimman osan.
Yhtäkkiä tiedostan kiusallisen selvästi, miten väsyneeltä varmasti näytän.

Jos näytän edes puoletkaan niin väsyneeltä, kuin tunnen, muistutan habitukseltani todennäköisesti enemmän sillanalusjuoppoa, kuin alipalkattua, mutta skarppia virastotyöntekijää.

Jossain vaiheessa tajuan, että minun pitäisi kai osoittaa jonkinlaista kiinnostusta vauvaa kohtaan.

Nousen ylös työpöytäni takaa ja kurkistan vaunuihin.
"No voi että", sanon. Olen oppinut, että se on hyvä yleislause, joka todeta vauvoista.

Pakotan itseni kysymään, miten heillä on mennyt.
Hyvin heillä on mennyt, arki sujuu kivasti kahdenkin lapsen kanssa.

Kysyn, milloin hän aikoo palata takaisin.
"En mä varmaan oo tulossa vasta kun vuoden päästä", hän huikkaa huolettomasti, kun muut jo passittavat häntä kahvipöytään.

Joo, tervetuloa vaan.
Minä olen täällä silloinkin.


Teeskentelen olevani niin kiireinen, etten ehdi liittyä kahvipöytäseuraan. Kuulen, kun hän jatkaa käytävän päähän ympärillään loppua kohti kohoavian kiljahdusten kakofonia, joka kaikuu masentavan harmailla lattialla ja seinillä rakennuksen toiseen päätyyn asti.

"Mihin Jaana meni?"

"Missä vauva on, missä vauva, näitkö sen jo?!"

"Heti kun kuulin että ovat tulossa käymään niin - NO OI SIELLÄHÄN HÄN ON, VOI ETTÄ!"

Suunnittelemme kaveriporukan kesken whatsapp-ryhmässä perinteistä kesäkokoontumista saunan ja hyvän ruoan merkeissä. Yhtäkkiä ryhmään ilmestyy sydämentäyteinen viesti. Yksi kavereista kertoo, ettei varmaan ole kaikille vielä kertonut, mutta hän saa syksyllä toisen lapsen miehensä kanssa.

Tottakai hän saa.

Ärsyyntymistäni ei lievitä edes tieto siitä, että hän sai keskenmenon viime vuonna.
Juuri nyt sillä ei ole väliä. Koska hän tulee suhteellisen helposti raskaaksi.

Seuraavaksi ahdistun, kun tajuan, että minun täytyy siis kohdata hänet tänä kesänä.

En tiedä, kuinka montaa "Millainen vointi sulla on ollut, miten oot jaksellut?"-keskustelua haluan enää tulevina kuukausina kuunnella sivusta, tai mikä pahempaa, käydä itse raskaana olevan kanssa.

Kaikkein eniten vihaan sitä hetkeä, kun lopulta minulta kysytään, että no mutta mitäs minulle kuuluu?
Se kiusallinen tauko, kun ei oikein tiedä, mitä sanoa. Kun minullehan kuuluu aina vain sitä samaa.

Inhoan sitä, ettei oikeastaan ole yhtään mitään kertomisen arvoista. Mitään, mistä voisi puhua edes samana päivänä uuden ihmiselämän luomisen, kantamisen, synnyttämisen ja syliin saamisen kanssa.

"No, eihän tässä mitään erityistä, töitä vaan ollut paljon, loma tuli kyllä tarpeeseen."

Mitä muuta siihen voi sanoa, ettei kuulosta täysin säälittävältä surkimukselta, jolle ei koskaan tapahdu mitään?

Niin ja löysin muuten toissaviikolla tosi hyvän Netflix-sarjan aitojen esineiden näköisistä kakuista?

Kävin tuossa viikonloppuna uudessa kahvilassa, siellä oli kiva brunssi?

Ja sain eilen auton imuroitua?

Sentään voin kertoa talonetsimisprojektistamme. Luojan kiitos.
Se nouseekin tulevana kesänä keskustelunaiheena arvoon arvaamattomaan.

Istuessani työpäivän jälkeen sohvalle huomaan, että jopa sääkartan lukija on raskaana.

Hän esiintyy päivästä toiseen kauniin kirjavissa mekoissa ja huitoo sadepilven kuvia kohti, välillä lepuuttaen molempia käsiään vatsansa ympärillä sitä korostaen, niin kuin raskaana olevat usein vaikuttavat tekevän.

Minua kiinnosta enää yhtään, millainen sää huomenna tai loppuviikosta on.

Illalla kaupan ovella meinaan törmätä viimeisillään raskaana olevaan naiseen. Hän on ostanut oranssin terttuneilikkakimpun ja perinteisen pakaste-prinsessakakun, vihreällä marsipaanikuorrutuksella, jollaista en voi sietää. Mihin hän mahtaa sitä tarvita, hätävaraksi esikoisen syntymäpäiväjuhliin?

Tarvitsisin kaupasta sata muutakin asiaa, mutten yksinkertaisesti pysty keskittymään muuhun kuin siihen, mitä täytyy seuraavaksi tehdä: Napata testi ja syöksyä kassoille toivoen, ettei kukaan tuttu tule vastaan.

Menen oikealle hyllylle, osaan reitin sinne ulkoa.
En kuitenkaan varsinaisesti raskaustestien, vaan ovulaatiotestien takia.

Jostain syystä seitsemän euron digitaalisen testin ostaminen kirpaisee.
Tunnen houkutusta kapinoida ja ostaa normaali parin kolmen euron liuskatesti.

En edes uskalla ajatella, miten paljon rahaa käytin yksityisellä puolella erilaisiin käynteihin ja tutkimuksiin. Olen maksanut helvetillisestä aukiolotutkimuksesta yli kaksisataa euroa.

Ja nyt katson seitsemän euroa maksavaa raskaustestiä inhoten.

Minkäänlaisia oireita ei ole. Ei edes pienenpieniä. Hädin tuskin tunnen yhtään mitään.
Ruskea vuoto kesti yhden päivän, eikä ole palannut. Ei vielä pitäisikään, kuukautisiin on aikaa.

Jätän liuskatestit haluttomasti kauppaan, ja maksan Clearbluen, tungen sen syvälle käsilaukkuun.

Aukiolotutkimuksesta oli sentään jotain hyötyä.
En usko, että tästä on.

En usko tämän antavan minulle sellaista informaatiota, mitä en jo tietäisi.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Vuoto

Viidentenä aamuna siirrosta huomaan aamupäivällä pyyhkiessä jotain vessapaperissa.
Olenhan jo aikoja sitten ehdollistunut siihen, että joka kerta tarkistetaan, mitä pyyhkiessä tapahtuu.

Se on hyvin hailakkaa, lähes huomaamatonta, ruskeaa..
Se on on pakko olla verta.

Sitä hädin tuskin erottaa. Jos en olisi näin maanisen tarkka, tuskin edes huomaisin. Joudun nostamaan vessapaperin valoa kohti varmistaakseni, että näen jotain muutakin, kuin paperin läpi kuultavat sormeni.

Siinä on jotain.
Olen siitä varma.

Illalla touhuamme Miehen kanssa takapihalla kesäkukkien parissa.
Sen jälkeen alushousuihin on tullut pieni, ruskea pisara verta, joka on ilmiselvästi vanhaa, ei tuoretta.

Minulla on tullut kerran aikaisemminkin verta näin aikaisessa vaiheessa kiertoa, yrityksen alkuaikoina.

Se jäi mieleen koska, olin juuri lukenut ensimmäistä kertaa netistä tietoa kiinnittymisverestä, kun hetken päästä tuijotin vessapaperissa pientä pistettä verta, jonka ei ollut mahdollista tulla yhdynnästä.

Kuten ei tämänkään ole. For obvious reasons.

Hetki oli maaginen. Olin jo alkanut enenevässä määrin pyöritellä päässäni ajatusta, että jokin kehossani on ilmeisesti pielessä. Olin juuri lukenut, mitä pitäisi tapahtua, jos kaikki menisi oppikirjan mukaan.

Ja sitten juuri se vaikutti tapahtuvan silmieni edessä, menevän ihan oikein.

Niin, ja se oli punaista, ei ruskeaa. Yksi pieni, mutta ilmiselvä pisara kirkkaanpunaista verta.
Tämä ei ole sellaista.

Voisiko se olla kiinnittymisverta?


Mutta eikö se tulisi liian myöhään siihen nähden, että kyseessä on blasto, joka siirrettiin?
Toisaalta ei ole tietoa, miten vanhaa veri on, muuta kuin ettei se ole tuoretta?

Ei.

Ei saa ajatella.

Ehkä se on vanhaa verta tuoresiirrosta?

Ehkä veri on tullut siitä, kun kehoni on kyseenalaisen rajuilla menetelmillä päättänyt hankkiutua sisäänsä tungetusta omituisesta muukalaisesta ensitilassa eroon?

Ehkä se on tiputteluvuotoa, joka enteilee poikkeuksellisen aikaisin alkavia kuukautisia?

Voi hyvin olla.

Huomaan kuitenkin aidosti ilahtuvani siitä, että jotain erilaista tapahtuu.
Jotain, mikä ei ole aivan tyypillistä.

Se on ihan mukavaa vaihtelua, vaikkei edes tarkoittaisi mitään erilaista lopputuloksen kannalta.
Sentään voisin ajatella, että ehkä jotain toivottua yritti tapahtua.

Että jokin meinasi olla toisin kuin ennen.

Olisi sekin yllättävän paljon, jos on viimeiset yli puolitoista vuotta lähinnä tuntenut, ettei mitään tapahdu eikä se siitä muuksi muutu.

Kun asetun sohvalle, alkavat yllättävän kovat vatsakrampit, jotka jatkuvat koko loppuillan.
"Pitäiskö sinne klinikalle huomenna soittaa ja kysyä, mistä se vois johtua?" Mies pohtii.

Reppana on vielä siinä hattaraisessa käsityksessä, että nämä olisivat kysymyksiä, joihin olisi olemassa jotain selkeitä vastauksia.

Hän ei ymmärrä, ettei sinne ole mitään järkeä soittaa.
Eivät he voi sanoa yhtään mitään näkemättä minua, tuskin edes näkemälläkään.

Voi olla alkavat kuukautiset.

Voi olla raskaus.

Voi olla ihan mitä vain, tai ei yhtään mitään merkityksellistä.


maanantai 20. kesäkuuta 2022

IVF-logiikka

Olen löytänyt yksinkertaisen logiikan ajatuksistani IVF-hoidoista ja niiden lopputuloksesta. Itse asiassa olen soveltanut vaihtelevalla menestyksellä samaa mantraa jo pitkään, lähes koko viime vuoden ajan käydessämme läpi kevyempiä hoitoja.

Se kuuluu näin:

Mitä vähemmän ajattelen onnistumista, sitä vähemmän epäonnistuminen sattuu.

Mitä enemmän ajattelen epäonnistumista, sitä vähemmän se sattuu.


Logiikka tässä ei liene mitenkään erityisen aukoton, myönnän.

Kun sattuu joka tapauksessa, onko sillä jotenkin erityisesti väliä, sattuuko vaikkapa 29 prosenttia vähemmän, kuin teoriassa enimmillään voisi sattua?

Tiedän, että jotkut kykenevät olemaan odottavammalla, positiivisemmalla mielellä tässä vaiheessa IVF-hoitoja. Niin itse asiassa itsekin kuvittelin etukäteen voivani olla.

Mutta en näköjään vain yksinkertaisesti voi.

Siis en uskalla, toisin sanoen.

Ajatukseni ovat kohmeisia pitkän talven ja kevään jäljiltä.
Kalseita ja kolkkoja. Tönköiksi paikoilleen jähmettyneitä.

Ne asettuvat kuin itsestään tismalleen samoille urille, kuin ennenkin.
Puolustautumaan, suojelemaan itseä.

Jos ajattelen jotain muuta lopputulemaa kuin epäonnistumista, koko maailma nitkahtaa pois radaltaan.

Alan nähdä olkani yli kaikkialla utuisia kasvoja, tuntea kaiken aikaa jonkin varjon kulkevan takanani, häilyvän pahaenteisesti ylläni, kurottuvan kohti.

Alan hengittää raskaammin, kuunnella yön ääniä loputtomiin, kuvitella asioita.
Ja kun alan kuvitella asioita, alan nähdä sellaista, josta on jälkikäteen tuskallista luopua.

Tuntuu samalta, kuin menisin junaraiteelle makaamaan ja odottamaan yliajoa.
Kuin lähtisin Kehä I:lle autojen sekaan ilman turvallista metallikuorta, vain oma iho turvanani.

Se tuntuu niin paljaalta, alastomalta.

Se vain tuntuu liikaa, piste.

Maailmasta tulee paikka, jossa jokin on vain kertakaikkisen väärin, huonolla tavalla vinksallaan.
Siitä tulee niin pelottava paikka, etten kestä olla täällä.

En tiedä, mitä toivolla tulisi tehdä.
Pelon kanssa osaan toimia paremmin. Tiedän oikein hyvin, miten sitä käytetään.

Se otetaan tiukasti viereen, rutistetaan kovaa, käperrytään sen kanssa lähekkäin.
Niin, ettei lopulta erota, kumpi syleilee kumpaa, kumpaa tässä hoidetaan.

Ja kun se on tarpeeksi kiinni ihossa ja ihon alla, on vaikeaa nähdä muuanne.
On vaikeaa muistaa, että ylipäänsä oli jotain muuta, mitä nähdä.

Ja silloin voi tuntea olevansa ainakin jossain määrin turvassa.
Sillä tavalla, kuin se ylipäänsä on enää mahdollista.

Kun kaikki on tavallisessa järjestyksessä. Kaikki sujuu niin kuin ennenkin, tutulla tavalla.
Ei yllätyksiä, jotka voivat suistaa kaiken raiteiltaan.

Tai ehkä pikemminkin raitelleen, koska siihen en ole tottunut.
Raiteiltaanhan tämä kaikki, koko elämä on ollut jo pitkään.

Mietin poliklinikalta saatua suunnitelmalappua. Kohtaa, jossa luki "rt" eli raskaustesti.
Kahdentenatoista päivänä siirrosta.

Tällä kertaa huijaaminen ei auta, vaan testi on oikeasti tehtävä.
Tiedän sen, vaikka tunnetusti koen pyhää vihaa raskaustestejä kohtaan.

Yritän jo henkisesti valmistautua siihen.
Nimenomaan siihen ainoaan tulokseen, jota saan ajatella.

Saamissani ohjeissa korostetaan, että on äärimmäisen tärkeää tehdä raskaustesti ennalta määriteltynä päivänä joka tapauksessa, oli tilanne mikä tahansa siinä vaiheessa, oli jonkinlainen verenvuoto alkanut tai ei. Näin saadaan varmuus asiasta, ja esimerkiksi tukilääkityksiä voidaan varmuudella lopettaa tietäen, ettei niitä tarvita.

IVF-hoidoissa tulee tehdä digitaalinen raskaustesti, jossa on vähemmän tulkinnanvaraa.
Kiva, sellaista en ole vielä ennen tuijottanutkaan tyhjin silmin.

Kalenteroin luontevasti mielessäni aikataulun tulevista päivistä raskaustestiin asti ja vähän sen jälkeen:

Tiistai: Lounastreffit entisen työkaverin kanssa.

Keskiviikko: Pitempi päivä töissä, eli ilta pelkkää kotona lojumista. 

Torstai: Ehkä lenkille ystävän kanssa.

Perjantai: Mökille?

Lauantai:
Todennäköisesti ruokakauppapäivä.

Sunnuntai: Voisi hakea noutoruokaa.

Maanantai:
Itkemistä.

Tiistai: Auto korjaamolle.

Kas noin.
Sinne testin tekeminen sulautuu näppärästi omalle päivälleen, muiden sekaan.

Teen sen, itken, ja jatkan kesää eteenpäin.
Pääsen yli, koska ylihän siitä täytyy päästä, miten muutenkaan voisi jatkaa uutta kohti.

Pian siitä jään lomalle, jonka aikana yritän rentoutua ja nauttia, niin kuin yritin viime kesänäkin.

Niin, ja tällä kertaa yritän myös valmistautua syksyn pakastealkionsiirtoon.

lauantai 18. kesäkuuta 2022

PUPO



Olen näiden vuosien aikana ehtinyt miettiä etukäteen pääni puhki, miltä tuntuisi olla IVF-kierroksen seurauksena PUPO, eli pregnant until proven otherwise?

Olen haaveillut siitä, unelmoinut sitä.

Se pieni osa, minkä annan itseni siitä tuntea, tuntuu hyvältä, ihanalta.

Aivojeni komentokeskuksessa töissä olevilla pikku-ukoilla vaikuttaa kuitenkin olevan tällä hetkellä enää yksi olennainen työtehtävä: Suojelkaa nyt tätä tolloa.

Kaikki muu on jäänyt toissijaisena hoitamatta.

Tunnustan ystävälle, että oikeastihan ajattelen kokoajan jo syksyä.
Aikaa kesäloman jälkeen, elo- tai syyskuuta. Tulevia pakastealkionsiirtoja.

Tämä on vain jokin vuoden valoisimpaan aikaan sijoittuva hämärä vaihe tässä välissä, ennen niitä.

Kun lääkäri kertoi saatujen munasolujen tuloksista, keskityin siinäkin kuuntelemaan, mitä saatiin tai mahdollisesti saadaan pakkaseen.

Jostain syystä ajattelen, että ne ovat Se Oikea Tilaisuus.

Herää kysymys, ajattelenkohan syksyllä pakastealkionsiirroissa seuraavan IVF-kierroksen olevan Se Oikea Tilaisuus?

Minä voin olla raskaana.


Neljä peräkkäistä sanaa, jotka voisivat yhtä hyvin olla ikea lehmä kiva hauki.
En käsitä niitä, enkä ymmärrä, mitä ne yhdistettynä tarkoittavat.

En oikeastaan edes halua kunnolla käsittää tai ymmärtää, koska..
No, kyllähän te varmaan tiedätte.

Välillä, mutta vain välillä, annan itselleni luvan ohikiitävän lyhyen hetken ajatella sitä, mikä sisälleni laitettiin.

Onko se siellä vielä?
Viihtyykö, vai tekeekö kuolemaa?

Ystävä kutsuu syömään juustokakkua. Sovimme tapaavamme sen jälkeen, kun hän on tullut ruokakaupasta.

Saavun ystävän pihaan ennen häntä.

Hän on kesäkukkien hoitajana melko toivoton. Multa on kuivaa ja kukat nuupahtaneet. Kastelen ne, nypin samalla muutaman kuihtuneen pois. Koetan ulko-ovea, vaikka tiedän sen olevan tietysti lukossa, koska ketään ei ole kotona.

Naapurin vanha rouva ulkoiluttaa pihatiellä kissaansa talutushihnassa. Kissa kulkee sulavaliikkeisesti kyyryssä, melkein maata myöten. Toivon, ettei rouva luule minua murtovarkaaksi.

Asetun puutarhakeinuun odottamaan, työnnän keinun pieneen liikkeeseen.
Aurinko paistaa, on lämmin.

Taivas on todella sininen.

Ei valkoinen, hailakan vaaleansininen tai epämääräisen siniharmaa, vaan kauniin puhtaan sininen.
Mitä kauemmaksi auringosta mennään, sitä syvemmäksi ja kutsuvammaksi sinisen sävy muuttuu.

Kuin joku lapsi olisi maalannut taivaan, ja unohtanut piirtää sinne pilvet.
Väri on selkeydessään ehkä sellainen, joka vetäisi puoleensa lapsia siveltimineen.

Se on varmasti ollut sellainen joskus aikaisemminkin, monta kertaa.
En ole vain aiemmin havainnut moista, kiinnittänyt samalla tavalla huomiota.

Uskon, että tämän kerran minä muistan.

Jokin on eri tavalla.

En minä, mutta jokin.

torstai 16. kesäkuuta 2022

Täynnä

Oli kaikkea muuta kuin hyvä idea juoda vielä varmuuden vuoksi vettä ennen lähtöä.
Nyt rakko on niin täynnä, että se kohta poksahtaa.

Tämä on varmaan vähän liioiteltua, tuskin sen näin täynnä tarvitsisi olla.
Kaiken lisäksi alkionsiirtoajat ovat kuulemma jonkin verran myöhässä.

Mies on töissä. Hän kysyi eilen, pärjäisinkö yksin tänään. Sitä hän ei aiemmin ole kysynyt. Hän on osallistunut tasan niihin kahteen tapaamiseen, johon on ollut pakko. Ensikäynnille ja punktioon.

Tuntui hassulta vastata hänelle, että kyllä pärjään, ei siinä kauan mene eikä se käsittääkseni satu.
Tuntui hassulta siksi, että aiemmin hänelle on vaikuttanut olevan ihan sama, pärjäänkö yksin vai en.

Jos puolison ei ole ollut pakollista osallistua, olen saanut mennä joka tapauksessa yksin.

Selaan puhelimestani kaikki mahdolliset ja mahdottomat uutiset iloisesta saukosta Elon Muskiin.
Lopulta en kykene enää siihenkään, on liian tuskallista liikkua senkään vertaa. On pakko istua huonossa ryhdissä, lähestulkoon lojua penkilä.

Yhtäkkiä tajuan, etten ole ihan varma, haluanko kohtuuni mitään vaivalla aikaansaatua alkiota, jos sellainen on tarjolla.

Tarkoitan, että eikö sen voisi laittaa jonkun muun kohtuun, kuin minun?

Ihan vain varmuuden vuoksi?
Jos jonkun toisen keho osaisi tehdä sille, mitä kuuluu, vaikkapa nyt ihan alkuun ei tappaa sitä.

Nimittäin onko se kovin järkevää? Istuttaa se takaisin minuun, takaisin tähän kehoon, joka on niin monta kertaa tuottanut pettymyksen. Jos sitä niin ajattelee, se on oikeastaan mielipuolista.

Seitsemältä nälkävuodelta tuntuneen ajan jälkeen minut vihdoin kutsutaan sisään hoitohuoneeseen.
Matka on tuskainen, jokaisella askeleella koskee. Kun näytetään tuolia, mille istua, kerron mieluummin seisovani. En uskalla ajatella, pääsisinkö enää toista kertaa istuma-asennosta kunnialla ylös.

"Hei, nimeni on Sari, olen lääkärinä tässä ja teen sinulle tämän alkionsiirron.", lääkäri esittäytyy.
"Joo", sanon. Se töksähtää aika ikävästi.

Hienoa. Hyvin menee, way to girl!

Lääkäri kysyy punktionjälkeistä vointiani. Tällä kertaa olen vointikysymyksiin vähän paremmin valmistautunut.

Kerron, että olen voinut viime päivät ihan hyvin. Punktiopäivä ja sitä seuraava päivä olivat hyvin kivuliaita, siitä eteenpäin kivut alkoivat melko nopeasti lieventyä. Viimeiseen pariin päivään ei ole tuntunut juuri mitään enää, pientä painetta vain. Lääkäri nyökkään hyväksyvästi, kuulostaa hyvin normaalilta. Tuoresiirto voidaan tehdä.

Eli siis on jotain siirrettävää?

Lääkäri kertoo, että spermanäyte oli jälleen kerran hyvä. Kerätyistä viidestoista munasolusta kolmetoista oli kypsiä, ja yhteensä yhdeksän hedelmöittyi, kuusi niistä tarpeeksi pitkälle. Kuudesta saatiin kolme hyvää 5-päiväistä blastoa, joista yksi tuoresiirretään nyt ja kaksi on jo pakastettu. Kolme muuta ovat jatkoviljelyssä, kaksi yhdenlaisessa ja yksi toisenlaisessa.

Tarkemmat sanat eivät ole tuttuja ja menevät ohi, en ole niin sinut IVF-termistön kanssa.

Luvut pyörivät villinä huoneessa ympärilläni, yritän ymmärtää niitä.
Toistan niitä lääkärin perässä, että muistaisin ne vielä minuutin päästä.

En pysty ajattelemaan juuri mitään muuta, kuin sitä, että räjähdän kohta.
Pelkään, että pissaan tahattomasti hoitopöydälle tai lääkärin päälle.

"Heitätkö seuraavaksi nuo housut pois", hoitaja pyytää hymyillen. Ajatukseni ovat niin sekaisin, että tottelen, ja menen sitten tutkimuspöydälle pikkuhousut jalassa. Olen heittänyt "nuo housut", eli löysät kesähousuni pois.

Aivan loistavaa.


En ilmeisesti kykene minkäänlaiseen itsenäiseen ajatteluun enää.

Seuravaaksi täytyy kerätä kaikki jäljellä oleva aivokapasiteetti lausuakseen nimensä ja henkilötunnuksensa seinässä olevan avoimen luukun takana odottavalle, kallisarvoisesta alkiosta huolehtivalle laboratorionaiselle.

Sen jälkeen saan mennä makaamaan. Hoitaja levittää vatsalleni kylmää geeliä ja liu'uttaa ultraäänilaitetta iholla. Sellaista, jolla ultrataan tavallisia raskaana olevia naisia neuvolassa.

Sattuu hengittää, sattuu maata, sattuu liikkua, sattuu liikuttaa yhtään mitään kehonosaa millimetriäkään. Olen niin kertakaikkisen täynnä, että pian ratkean.

"Onpas sun rakko tosiaan täynnä!"
Jep jep. Olen ottanut tapani mukaan saadut ohjeet vähän liian tunnollisesti.

"Mä painan tästä vatsalta ihan vaan just sen verran, kun tarvii", hoitaja sanoo empaattisesti.
"Kiitos", sanon ja tarkoitan sitä joka solullani.

Alkio saadaan paikoilleen kohtuun ja varmistetaan vielä, ettei sitä löydy enää putkesta.

Kaikesta huokuu kiire. Olen päivän viimeinen asiakas.
Lääkäri alkaa sanella käyntiä sanelulaitteeseen, kun laitan vielä housuja jalkaan.

Tuntuu hassulta, että hän sanelee sinne tarkempia tietoja esimerkiksi spermanäytteen laadusta, joita ei minulle kertonut. Näen sen Omakannasta sitten, kun hänen sanansa puhtaaksikirjoitetaan, mutta silti.

Saan lähteä.

Hoitaja osoittaa minulle ystävällisesti lähimmän vessan, jonka arvelee suuresti kiinnostaan minua.
Hän on oikeassa. Syöksyn sinne ja hekumoin, miten hyvältä voikaan tuntua saada pissata.

Noh, mietin suurimman vessaeuforian hälvettyä.

Toivoin, että saisimme tuoresiirtoon alkion, jonka saimme. Toivoin, että sen lisäksi saisimme pakkaseen jotain. Edes yhden, mieluiten vähintään kaksi. Saimme, vähintään sen kaksi.

Silti tuntuu rajulta, miten suuri kato lukumäärissä on käynyt keräykseen verrattuna.

Kai on edes jonkinlainen hyvä merkki, että kolmestatoista munasolusta lähes puolet eli kuusi hedelmöittyi edes jotenkuten oikein? Joskin niistä vain kolme oli selkeästi hyviä.

Vai onko se hyvä merkki vai huono? En tiedä.

Ainakin kehoni on kykeneväinen tuottamaan munasoluja, joissa on solu sisällä ja jotka pystyvät hedelmöittymään vähintään viisipäiväisiksi asti. Siitä kun ei ennen tätä ollut vielä minkäälaista faktuaalista tietoa.

Astuessani ulos sairaalasta tunnustelen sitä paljon kyseltyä oloani.

Luulin, että minusta tuntuisi jotenkin erilaiselta, kun sisälläni on vihdoin jotain.
Sitä on kuitenkin hyvin vaikeaa käsittää. Tuntuu ihan samalta, kuin ennenkin.

Paitsi ehkä aavistuksen, ihan vähän hassulta.
Oudolta.

Pää on täynnä hämmennystä.
Kohtuni on täynnä.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun siellä todistettavasti on jotain, joka elää.
Tai ainakin vielä hetki sitten sinne mennessään eli.

Miten ihmeessä saisin pidettyä sen hengissä?
Ajatus siitä, etten voi mitään sille, mitä alkiolle seuraavaksi tapahtuu, on lamaannuttava.

Automatkalla tulen katumapäälle. Tekisi mieli soittaa poliklinikalle ja huutaa puhelimeen:
"Miksi laitoitte sen minuun? Sehän kuolee!"

tiistai 14. kesäkuuta 2022

XXL-tarjouspäivät

Isä soittaa ja kysyy, miten viimeisin (punktiota edeltävänä päivänä ollut) asuntonäyttö meni.
Kerron, ettei toivotusti. Muutama suht tärkeä asia talon kunnossa ja rakenteissa ei vakuuttanut, etenkään Miestä.

Muutama viikko sitten istuimme isän kanssa kahden saunan rappusilla, ja katselimme järvelle.

Puhuimme omistusasunnon ostamisesta ja vallitsevasta maailmantilanteesta. Pohdin, ettei nyt taida olla millään tasolla maailman paras ajankohta siihen. Mutta kun kukaan ei osaa sanoa, milloin tulee se parempi ajankohta, vai tuleeko sitä. Ja jos tulee, milloin. Sitä on täysin mahdotonta ennustaa.

Isä, jolla on yleensä vahvat mielipiteet kaikkeen, oli erikoisen hiljainen ja hillitty lausumissaan.
Hän myönsi, että niin, ei hänkään tiedä, kannattaako vain ostaa nyt, jos sopiva tulee, vai odottaa.

Havahdun takaisin tähän hetkeen, ja käynnissä olevaan puhelinkeskusteluun.

"Sitä minä vaan, että eikö se ollut vähän turhan pieni?"

"Kolme makuuhuonetta?"

"Niin. Sitä minä vaan, että kun niitä lapsia sitten."

Uskomatonta.

Olen viime vuosien aikana kuullut toinen toistaan ihmeellisempiä töksäytyksiä lasten hankkimisesta, mutta mitkään niistä eivät ole tulleet omilta tai Miehen vanhemmilta.

Päinvastoin, he ovat kaikki vaikuttaneet erityisen hienotunteisilta, syystä tai toisesta.
Kuin he nimenomaan eivät haluaisi korostaa asiaa millään tavalla, tai omia toiveitaan siihen liittyen.

Äiti on kerran maininnut ohimennen jostain vanhasta vaatteestani tai lelusta, että "voithan säilyttää sen, jos joskus sulla on vaikka omia lapsia". Siinä kaikki.

Isä ei ole sanonut edes sitäkään vähää.

Ja nyt tämän taloasian myötä meistä on ilmeisesti tullut isälleni vapaata riistaa.
Se on se porttiteorian portti, joka on avannut suoran väylän yleisen arvostelun kohteeksi.

Kaikkein erikoisinta tässä on se, että isä on aina ollut vahvasti oman tiensä kulkija.
Hänen oma elämänsä ei ole kulkenut millään tavalla perinteisintä, normien mukaisinta polkua.

Käsittääkseni oli myös pitkälle aikuisikään epäselvää, tulisiko hänen oma tiensä sisältämään vanhemmuutta minkäänlaisessa muodossa, vai veisivätkö aiemmin tehdyt valinnat muihin suuntiin.

Ja nyt hän puhuu kuin olisi aivan täysin itsestäänselvää ja kenen tahansa ulkopuolisen ennustettavissa, mitä kaksi aikuista ihmistä aikovat ja haluavat elämällään tehdä.

Mikä on lapsia, tietenkin.

Ihan kuin elämältä voisi vain tilata kuin ravintolassa tai torikojulla konsanaan, että kolme lasta, kiitos. Ja ainut asia, missä jokin edes teoriassakaan voi mennä pieleen, ovat käynnissä olevat kesäkuun XXL-tarjouspäivät, joiden ansiosta saakin enemmän lapsia, kuin oli alun perin tilannut. 

Ikään kuin ei olisi ylipäätään mahdollista saada jotain vähemmän, kuin toivoi.

Kaikki valinnat, jotka olen elämäni aikana tehnyt. Isällä on ollut niistä aivan varmasti omat mielipiteensä, epäilyksensä. Silti hän on aina antanut minun päättää ja valita itse.

Jos ja kun hän on arvostellut ja kyseenalaistanut ratkaisujani, hän on tehnyt sen salaa omassa mielessään. Mutta minulle hän on aina sanonut, että siitä vaan, itsehän tiedät.

Ja nyt, kaikista maailman hetkistä ja tilaisuuksista juuri nyt, hän kokee tarpeelliseksi arvostella ääneen yhtä Miehen kanssa tekemistäni valinnoista: etsimämme uuden kodin makuuhuoneiden (minimi)lukumäärää.

"Eihän sitä katsos voi tietää", hän jatkaa. "Muistatko sen Penttilän Erkin tyttären Marjan, sillä oli kaksi lasta ja molemmille omat huoneet, kun tuli raskaaksi. Ja tulikin kuule kaksoset!"

"..."

Hetken ajan tunnen vastustamatonta halua muodostaa seuraavat lauseet:

"Aina yhtä hupsu isä! Ei me lapsia haluta. Me halutaan kolme makuuhuonetta siksi, että me perustetaan kenneli ja ryhdytään frettikasvattajiksi. Katsos yhteen makuuhuoneeseen tulee juuri synnyttäneiden frettien osasto ja toiseen poikasosasto. Kolmannesta huoneesta tulee niiden teho-osasto, röntgenlaitteet ja kaikki. Mehän siis itse nukutaan olohuoneessa."


Sen sijaan kuuntelen mykistyneenä, kuinka isä päättää puheenvuoronsa sanoihin:
"Niin että ei sitä aina voi tietää vaikka tulee aiottua reilumpi määrä."

"Joo. No tuskinpa", tokaisen tyrmistystäni nieleskellen, ja vaihdan puheenaihetta hetkeksi, kunnes lopetan puhelun mahdollisimman luontevasti. 

Onko hän(kin) ajatellut kaikessa hiljaisuudessa kaikki nämä vuodet, etenkin valmistumiseni ja vakituisen työpaikan saamisen jälkeen, että jaahas, koskahan ne oikein ryhtyvät hommiin?

Ja nyt saatuaan kuulla taloasiasta, hän on itsetyytyväisesti todennut, että noniin, tuleehan se vihdoin sieltä! Ensin talo ja sitten lapsi.

Enpä olisi uskonut, että isäni on kykeneväinen tällaiseen idiotismiin. 

Voisiko olla mitenkään mahdollista, että.. No, meneehän tämä vähän surrealistiseksi, mutta yhtä kaikki, kokeillaan silti.

Että aikuiset ihmiset itse tietävät, ja en tiedä, ehkä ovat jopa jollain tasolla MIETTINEET, minkä kokoista taloa tarvitsevat ja haluavat?

Puhelun jälkeen kiehun. Raivostuttaa.

Kaikista eniten raivostuttaa, että jostain syystä juuri minun pitää olen se, joka tietää, ettei se mene niin. Ettei mikään välttämättä mene, niin kuin kuvittelisi.

Etten koskaan, ikinä, tule pystymään muodostamaan whatsapp-viestiä:

"Hei ihan totta muuten iskä, ehkä meidän sittenkin kannattaa etsiä isompaa.
Kun eihän sitä tosiaan tiedä, miten tässä vielä innostutaan! :)"

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Vanha nainen

 


Olin etukäteen kuvitellut, että punktion jälkeen päälimmäinen tunne voisi todennäköisesti olla helpotus.

Nyt voin kertoa, ettei ole.

Olen ärtynyt ja stressaantunut.
Kipu tekee äkäiseksi.

Makaan sohvalle kasaamani tyynyvallin suojassa ja mietin, mitä varten aiemmin luulin, että punktiosta myönnetään kolme päivää sairauslomaa? 

En tiedä. Ilmeisesti oletin, että itse punktio toimenpiteenä olisi pahin, ja seuraavat päivät käytettäisiin sen aiheuttamasta henkisestä traumasta toipumiseen. En aavistanut, että itse toimenpide olisi lastenleikkiä, sen jälkeinen elämä sen sijaan kaikkea muuta.

Tuntuu kuin minut olisi pahoinpidelty.
Kuin vatsaani olisi hakattu, potkittu, mukiloitu.

Opin, että perusarkeen sisältyy yllättävän paljon liikkeitä, joissa venytetään, kurkotetaan, kumarrutaan tai ojennutaan.

Kaukosäädin tippuu lattialle. Puhelin on kaukana sohvan toisessa nurkassa. Vessapaperi on yläkaapissa. Kesäkukista pitää nyppiä huonot pois. Sukat ovat hautautuneet vaatekasan alimmaiseksi. Peitto kaipaisi kohennusta, tyyny pöyhimistä, laturin johto irrottamista.

Kipu on pistävämpää kuin kuukautiskipu. Syvemmällä, suoraan lihassa.
Eikä ihme, onhan sisälleni tehty reikiä.

Joka kerta, kun istuudun, kipu työntää minua, saa heräämään. Myös ryhdikäs istuva asento on huono, samoin eteenpäin nojaava. Kuin jokin sisälläni olisi liian tiukalla, ja liike, minkä teen, häilyy repeämisen rajalla.

Ainoa järkevä vaihtoehto on joko istua reilussa takakenossa, tai maata.

Mikään tästä ei olisi niin paha, jos edes tietäisin kaiken olevan hyvin.
Mutta en tiedä mitään muuta, kuin munasolujen keräysmäärän.

Kaikki muu, se tärkeä ja olennainen, selviää vasta päivien päästä.

Ja koska en tiedä, pelkään. Kuten aina. 

Pelkään, että alkionsiirtopäivänä saan puhelun, jossa kerrotaan, ettei tarvitse tulla, koska ei ole mitään siirrettävää, yksikään munasolu ei jakaantunut tarpeeksi.

Pelkään, että saan pahan hyperstimulaation, joka estää tuoresiirron ja vie sairaalaosastolle.

Tarkkailen jatkuvasti vatsaani. Vaikuttaako se liian turvonneelta, kertyykö sinne nestettä? Pahoinvointi on myös yksi hyperstimulaation oire. Sitäkin on välillä, kun juon paljon vettä, niin kuin käskettiin tehdä. Hengenahdistusta ei sentään ole, vielä. Mies yrittää parhaansa järkeistää ja rauhoitella, vaihtelevin tuloksin.

Minun pitäisi olla kiitollinen, tyytyväinen, toiveikas.
Mutta olen lähinnä ahdistunut.

Mitä jos tuoresiirtoa ei voi hyperstimulaation takia tehdä?
Mitä jos ei ylipäänsä ole mitään, mitä tehdä, koska missään rakkulassa ei ollut edes solua sisällä?

Mitä jos kaikki tämä oli hyödytöntä ja joudun käymään sen uudestaan läpi hyvin pian?

Taustalla on kuitenkin myös jotain muuta, kuin huoli ja pelko.

Jotain muuta, mikä kulkee mukanani, saa minut näin pois tolaltani.
Yritän saada siitä kiinni, se on vaikeaa. Kaikki ajatukset ovat yhdessä sekamelskaisessa sotkussa.

Mies oli mukana, ja kaikki sujui hyvin.
Auttoi paljon, kun ei tarvinnut kokea sitä kaikkea yksin.

Mies ei ollut mukana siksi, että olisi halunnut olla.
Hän oli mukana, koska hänen täytyi olla, hän oli velvoitettu olemaan.

Hän oli siellä vain ja ainoastaan minun takiani.

Vihdoin löydän syvimmän tunteen kaiken takana.
Syyn sille, miksi hermo on niin kireällä.

Se on syyllisyys.

Tunne kuohahtaa hetkessä, ja ennen kuin ehdin tajuta, se on vallannut koko kehon, virrannut veren lailla jokaiseen soluuni, täyttänyt ne kaikki.

Minulle alkaa vähitellen hahmottua, että kaikissa lisääntymiseen liittyvissä onnistumisissa tulee aina olemaan läsnä myös käänteinen tunne, suru. Mahdollisesti aina.

Ei välttämättä, mutta mahdollisesti.

Mikään tässä ei ole ainoastaan hienoa, mahtavaa tai ihanaa. Jokaisesta asiasta löytyy ikävä kääntöpuoli. Vaikka kaikki menisi hoidoissa tästä eteenpäin kuin kauneimmissa satukirjoissa.

Ystävä tulee käyttämään pienellä kävelylenkillä, mikä on seuraavien päivien ajan ainut sallittu liikuntamuoto. Neljällä askeleella hän on epähuomiossa harpannut noin korttelin päähän minusta.

Töpöttelen askeleitani kuin vanha nainen, raihnainen mummo. Nyt ymmärrän, miltä tuntuu, kuin ei yksinkertaisesti pääse lujempaa. Ystävä saa käyttää ison osan keskittymisestään pysyäkseen vierelläni.

Lupaan etsiä ja varata jonkin kivan hotellin perinteistä naisten kesäviikonlopun reissua varten.

Ennen nukkumaanmenoa selaan vaihtoehtoja apinan raivolla, valitsen niistä potentiaalisimman. Sivusto ei hyväksy pankkikorttini tietoja. Ihmekös, kun se on näköjään vanhentunut toukokuussa. Uusi kortti on tullut aikoja sitten, mutta missä se on?

Pengon keittiönpöydältä, työpöydältä, sohvapöydältä. Pakastimen päältä, jonne kertyy aina ylimääräistä roinaa. Mies muistaa nähneensä kortin sisältäneen kirjekuoren jossakin, minä en.

Kun kuori vihdoin löytyy kaikkien muiden papereiden alta, se on tyhjä.
Tekisi mieli heittää kukkaro sekä koko tietokone näppäimistöineen ja hiirineen ikkunasta takapihalle.

Huomaan Miehen katsovan vaivihkaa minua pitkään silmäkulmastaan.

Vessaan raahautuessa tuijotan joululahjaksi saadun seinäkalenterin kesäkuun mietelausetta.

Mietin niitä lukuisia papereita, joita allekirjoitimme ennen punktiota. Niissä vakuutimme ymmärtävämme, mitä hedelmöityshoitolaissa säädetään. Erityisesti sen, että tilanteessa, jossa molemmat osapuolet eivät ole käyttämässä pakastealkioita yhdessä, ne pitää tuhota.

Eli käytännössä mikäli eroamme, tai toinen meistä kuolee.

Todella toivon, ettei sellaista ole tiedossa ihan kohta. On tähän sen verran vaivaa nähty.