Me tanssimme

Lapsemme on rakastunut yhteen Risto Räppääjä-elokuvaan.
Jokin siinä vetoaa häneen hämmentävän vahvasti.

Kenties värikkyys, näyttelijöiden korostettu puhetapa ja reaktiot.
Lapset päähenkilöinä. Ja musiikki, ennen kaikkea musiikki.

Tarttuvat laulut, niihin liitetyt hauskat koreografiat.
Harva se päivä hän haluaa katsoa ”Ristoo”, vain tätä yhtä tiettyä niistä.

Sunnuntai-iltapäivänä pieni, virkaintoisuudessaan vertaansa vailla oleva sormi nousee ylös.

Osoittaa ensin iskää, niin kuin aina.
Sitten se siirtyy minun kohdalleni.

”Äiti tanssii!”

Ja me tanssimme.
Mieskin, joka ei koskaan, missään tilanteessa tanssi.

Lapsi katsoo meitä molempia vuorotellen.
Hänen koko naamansa loistaa.

Hänen pieni kehonsa hakee rytmiä olohuoneen matolla.

Hän hytkyy, pomppaa, pyörii.
Nauraa, hihkuu innoissaan.

Hän tekee kaiken itselleen (ja taaperoille) tyypilliseen tapaan:
Täysillä tai ei ollenkaan.

Aurinko paistaa ikkunoista sisään, antaen lupauksen lisääntyvästä valosta.

Ja me katsomme toisiamme, tanssimme kukin omalla tyylillään, typerä virne kasvoillamme.

Hän ei tarvitse oikeastaan mitään muuta, kuin meidät.
Ei hienoja leluja, ei Leos Leikkimaata, ei itsetehtyjä syntymäpäiväkutsukortteja.

Kun hänellä on meidät, hänellä on kaikki.

Ja hänellä on.