Märkää

Kiireinen iltapäivä töissä. Käydessäni hätäisesti vessassa huomaan, että alushousut ovat märät.
Eivät kostean valkovuototahraiset, vaan märät.

Voisi luulla, että olen pissannut housuun.
En käsittääkseni ole.

Ilmeisesti valkovuotoa on tullut nestemäisemmässä muodossa, ja aiempaa reilumpi määrä.
Ei ole aikaa jäädä pohtimaan enempää, vaan jatkan toiseen palaveriin.

Seuraavan kerran pikkuhousut tulevat mieleen vasta kotipihassa, lämmitystolpan ajastinta säätäessä.

Ne olivat läpimärät. Miksi?

Olen huomannut lisääntynyttä kosteutta raskauden aikana.
Aamulla sängystä noustessa tunnen välillä selvästi, kun valkovuotoa oikein holahtaa housuihin.

Olen siis havainnut kosteutta aiemminkin.
En suoranaista nestemäistä märkyyttä.

Mitä tämänpäiväinen oli?
Valkovuotoako, vai lapsivettä?

Mitä jos se oli lapsivettä?

Onko tapahtumassa jotain huonoa, josta en tiedä vielä lainkaan, mutta tulen pian tietämään?

Seuraava vessakäynti kertoo, ettei vuoto ole jatkunut, vaan housut ovat kuivuneet.
Se ei kuitenkaan poista epäilyksen siementä, joka on jo kylvetty.

Voiko lapsivesi mennä ilman, että sitä tunnistaa lapsivedeksi?
Ilman, että tuntisi mitään ihmeempiä kipuja tai kramppeja?

Kyllä kai, miksei voisi?

Olen nykyään niin pihalla kehoni toiminnasta, ettei olisi mikään ihme, vaikken tajuaisi jotain ilmiselvää.

Googletan kuumeisesti olohuoneen sohvalla, hämärtyneen illan kelmeän keinotekoisessa valossa.
Lienee ainakin selvää, että jos vuoto on lapsivettä, se ei lähtökohtaisesti ole hyvä asia ollenkaan.

Monella nettisivulla ohjeistetaan laittamaan alushousuihin side ja/tai vessapaperia, jotta olisi helpompi erottaa, onko vuotoa tullut lisää, miten paljon, ja minkäväristä se on.

Jossain lukee, että lapsivesi on tuoksultaan makeahkoa, samantyylistä kuin siemenneste.

Minkätuoksuista tämänpäiväinen vuoto oli?
Enpä tajunnut haistaa.

Side pysyy kuivana yhtä pientä valkovuototahraa lukuunottamatta.
Luulen tietäväni sen olevan valkovuotoa, koska se on voidemaista eikä kastele.

Toisaalta, jos nestettä tulisi lisää, eikö side imisi sen? Ehkä se sitten näkyisi housuihin tungetussa vessapaperinpalassa, joka ei millään meinaa kestää paikoillaan.

Istun torkkupeitto sylissä jouseksi jännittyneenä ja kuulostelen oloani.
Tuntuuko mitään outoa, erilaista?

Kerran kipu välähtää ikävästi oikeassa kyljessä, vaikka teen vain huomaamattoman asennonvaihdon.
Se tuntuu yllättävän terävältä.

Olenko tuntenut näin aiemmin?

En tiedä, en muista?
Miten voisin muistaa kaiken?

Entä jos päätökset, jotka nyt teen tai jätän tekemättä, ovat niitä, joita kadun koko loppuelämäni?

Tunnen vauvan liikkeet silloin tällöin. Päässäni ne kääntyvät vaisummiksi kuin tavallisesti, jotenkin ponnettomiksi. Niitä on myös mielestäni harvemmin, kuin normaalisti iltaisin.

En tiedä, johtuuko se siitä, että olen juuri lukenut, että niin voi käydä, jos lapsivesi menee ennenaikaisesti, vai siitä, että niin oikeasti tapahtuu.

Minuutit uusia potkuja kuulostellessa ja merkkejä normaalista etsiessä tuntuvat vuorokausilta.

Onko hän vain erilaisessa, huonommassa asennossa sisälläni?
Vai onko se mieleni, joka tässä on kiepsahtanut väärään asentoon?

Mies tulee kotiin ja havaitsee, että olen hyvässä vauhdissa kohti hermoraunioisuutta.

Hän arvelee, että jos jotain akuuttia alkaisi seuraavaksi tapahtumaan, luulisi, että sen huomaisi jostakin. Hän ehdottaa, että soittaisin huomenna aamulla kaiken varalta neuvolaan.

Onnistun lopulta saamaan itseni nukahtamaan hokemalla itselleni, että olen myöhäisillasta tuntenut muutaman napakamman potkun, eikä vuoto ole jatkunut.

Kolmekymmentä senttiä

 

Se iskee tajuntaan yhtenä iltana autonratissa.
Se, mitä raskaussovelluksessa luki pari päivää sitten, raskausviikon vaihtuessa.

”Sikiön koko pituus: 30 senttiä.”

Kolmekymmentä senttiä.
Siis kolmekymmentä senttiä?

Sehän on eri asia, kuin kolme senttiä.

Tai kymmenen senttiä.
Tai viisitoista.

En tiedä mitä olen kuvitellut, mutten ainakaan sitä.
Ei ehkä ole ihme, että potkut tuntuvat jo selvemmin?

Kotona kerron valaistumisestani Miehelle. Hän pudistelee päätään tottuneesti. Erilaisten mittojen ja mittasuhteiden hahmottaminen on aina ollut minulle vaikeaa, kun taas hänelle ne ovat päivänselviä.

Hän ottaa mittanauhan, hahmottelee maitopurkin kylkeä vasten.

”Ei se ihan samankorkuinen ole”, hän toteaa sitten.

”No sitähän vähän minäkin, että ei se nyt noin suuri..”

”Niin. Se on siis isompi kuin tuo.”

”ISOMPI?!”

”Niin, isompi kuin maitopurkki.”

Tosiaan.

Olen viikonloppuna selannut tulevaan kylpyhuoneeseen allaskalusteita, joiden syvyys on 35 senttiä.
Siis vähän enemmän, kuin mitä sisälläni tällä hetkellä on.

Mies pyytää näyttämään, miten isoksi olin vauvan sitten kuvitellut. Hän huokaa toisaalta jo arvaavansa. Osoitamme molemmat samaa kohtaa, hädin tuskin maitopurkin puoliväliä.

Olen ajatuksissani auttamattoman jäljessä.
Sisälläni ei ole enää henkäys ihmisestä, vaan ihan oikea, pieni vauva.

Jolla on ihan oikeat, suhteessa sopusuhtaiset kädet ja jalat.
Joita hän usein heiluttaa.

Ne minä tunnen, siis toisinsanoen tunnen hänet.
Ja se on totta.

Pari päivää myöhemmin olen yksin kotona, ja tartun uudelleen mittanauhaan.
Mittaan kolmekymmentä senttiä ja mallaan sitä mahaani vasten.

Miten kukaan senpituinen mahtuu tuonne?

Ja miten sinne voi mahtua joku, joka olettavasti on syntyessään noin 50 senttiä pitkä?
Vaikka olisi miten kippurassa?

On ristiriitaista, miten raskaus voi samaan aikaan tuntua vartalossa niin irralliselta, ja toisaalta niin luonnolliselta. Vieraalta, mutta silti tutulta.

Kuin asiat olisivat vihdoin niin, kuin niiden kuuluu olla.
Vaikka samaan aikaan en vieläkään ihan hahmota, miten ne ovat.

Kuin kehoni olisi kantanut lasta sisällään jo paljon kauemman aikaa.
Kuin sille olisi vihdoin annettu tehtäväksi sellaista, minkä se osaa.

(Vaikka välillä edelleen epäilyttää, osaako se todella tämän osion, kun ei se osannut tulla raskaaksikaan ilman syvän päädyn hoitoja.)

Omia mittasuhteita on vaikeaa hahmottaa. Välillä peilistä katsoessani lähes säikähdän.
Niin muukalaiselta omaan silmään näytän. Rankalla kädellä vartalon kohdalta photoshopatulta.

Katselen itseäni edelleen välillä kuin ulkopuolelta, toivottoman kateellisena.

Muuttuva keho pyöristyneine muotoineen ei ole kuitenkaan aiheuttanut ahdistusta. Vaikka monet muut tuntemukset raskaudessa ovat yllättäneet ristiriitaisuudellaan, edes tämä yksi asia on mennyt niin, kuin olin etukäteen kuvitellutkin.

Tahattoman lapsettomuuden aikoina tutuksi tulleet kelvottomuuden tunne, pettymys, inho ja suoranainen viha omaa kehoa kohtaan loistavat poissaolollaan.

Koen kroppani tekevän äärimmäisen tärkeää työtä.
Annan sille rauhan, jätän sen kritiikittä.

En jotenkin osaa stressata mahdollisista muhkuroista tai raskausarvista, ainakaan tällä hetkellä.

Kliseisesti sanottuna ne ovat pientä verrattuna siihen, millaista jälkeä sisimpääni on tämän asian takia vuosien saatossa tullut, millaisia osumia se on ottanut.

Elän todeksi sitä, mikä on ollut minussa pitkään haaveena, toteutumattomana.
Kun katson peiliin, näen ensisijaisesti sen, mikä on nyt oikein, viimeinkin.

Tuntuu kuin olisin ensin joutunut luopumaan yhdestä raajastani, ja sen jälkeen myöhemmin saanut sen takaisin. Arvelen, että palautunut raaja tuntuisi melko pian taas luonnolliselta, sillä onhan se ollut pitkään kiinni minussa, pitempään läsnä kuin häveyksissä.

Se on jotakin, joka kuuluu minuun, vaikka olikin minulta pois.

Osaanko, pystynkö?

Aamuyöstä valvon jälleen kerran löytämättä hyvää asentoa.
Se ei edes varsinaisesti johdu raskaudesta. Nukahtaminen on aina ollut vaikeaa.

Mietin häntä, joka kasvaa sisälläni.

Hän tulee saamaan kaikista maailman ihmisistä vanhemmikseen juuri meidät.

Äidikseen hän tulee saamaan minut.
Ja siihen on hänellä tyytyminen, nimittäin muitakaan vaihtoehtoja ei ole.

Hän ei voi asiaan vaikuttaa, vaan saa sen, mitä annetaan.

Ja hän saa ihmisen, jolla ei ole mitään kokemusta vauvoista.
Kaksi ihmistä, jos ja kun Mieskin lasketaan mukaan.

Kun sitä vähänkään miettii, onhan se vastuuna valtavan iso. Olla tarpeeksi hyvä jollekulle, joka ei ole valinnut sinua elämäänsä, mutta joka tarvitsee sinua yhtä kaikki.

Miehen kanssa olen oppinut jo aikoja sitten ajattelemaan, että hän on valinnut olla kanssani.
Jos hän haluaisi, hän voisi lähteä.

Myös ystävät olen saanut itse valita, ja he ovat vastavuoroisesti valinneet minut. Sukulaisia en ole saanut valita, mutta sen saan valita, miten lähelle heidät päästän ja miten paljon olen heidän kanssaan tekemisissä.

Tähän saakka en ole osannut edes varsinaisesti kyseenalaistaa omia kykyjäni tulevana vanhempana.
Olen lähinnä ajatellut, että kun kerta moni muukin ihminen vaikuttaa siihen pystyvän, miksen pystyisi minäkin?

Mutta entä jos juuri minä olen se, joka ei pystykään?

Vähän niin kuin tahattomassa lapsettomuudessakin on niin, että ihmiset tuppaavat yleensä lisääntymään melko ongelmitta. Ja silti on kuitenkin myös niitä, joille niin ei todennäköisyyksistä huolimatta käy.

Olen lähtenyt surullisenkuuluisan huonon itsetuntoni kanssa reteästi kuvittelemaan, että minusta olisi johonkin näin suureen ja vaativaan, kuin tähän.

Haluan sitä, sen tiedän.
En vain tiedä, riittääkö se.

Ja koska tilanteemme on mitä on, tulee oma roolini äitinä todennäköisesti olemaan erityisen korostunut. Erityisesti alkuajan osalta, todennäköisesti myöhemminkin.

Osaanko, pystynkö siihen?

Tuleeko se riittämään, olemaan tarpeeksi hyvää?

Ihminen, josta tulen olemaan täydellisen kokonaisvaltaisessa vastuussa, on pieni, avuton ja heikko.
Hänen koko elämänsä tulee olemaan käytännössä minusta ja kyvyistäni kiinni.

Ei hän voi vain ottaa ja lähteä, jos huomaa minun olevan kelvoton.
Mitä asioita omasta menneisyydestäni mahdollisesti siirrän häneen tahtomattani, tarkoittamatta?

Pulssin kohottua tarpeeksi korkealle huokaisen ja otan ajatuksissa askeleen taaksepäin.

Olen huomannut, että joskus auttaa, kun kuvittelen, mitä vaikkapa joku ystäväni sanoisi minulle juuri nyt. Entä mitä itse sanoisin jollekulle, joka on samanlaisessa tilanteessa, pyörittelee samoja ajatuksia?

Jo pelkästään se, että mietin näitä asioita, on hyvä juttu.

Varmasti tulee olemaan lukuisia hetkiä, jolloin en tiedä, mitä tehdä.
Jolloin minulla ei ole aavistustakaan, miten toimia.

Ei kai minun kuulukaan osata ja tietää kaikkea etukäteen.
Ei varmaan edes suurinta osaa.

Kai tiedot karttuvat, kun kokemus karttuu.
Luulisin, että vanhemmuus löytyy eniten yhdessä ollessa, eläessä, tehdessä, tutustuessa.

Tärkeintä on, että haluan oppia.

Ja sitä haluan, enemmän kuin mitään.

Potkukoukussa

Tuntiessani vauvan potkuja huomaan usein miettiväni, elänkö raskautta puoliteholla?

Sillä potkut tuntuvat hyvältä.
Ne tekevät minut ennen kaikkea helpottuneeksi, myös iloiseksi.

Olen huomannut niiden muuttuneen viime aikoina napakammiksi, nimenomaan potkun tai tönäisyn kaltaisiksi tuntemuksiksi, hauraiden kalanevän hipaisujen ja hentojen minipyörähdysten sijaan.

Mutta tuntuvatko ne tarpeeksi?

Tunnenko ylipäänsä tarpeeksi?

Sillä ne eivät tunnu ihanilta, upeilta, elämäämullistavan pakahduttavilta.

Pitäisikö niiden tuntua?
Eikö se olisi aika ymmärrettävää, kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Usein saan päinvastoin keskittää kaiken energiani siihen, että pysähtyisin, ja malttaisin tunnustella potkuja kunnolla, ilman seuraavaan hetkeen harhailevia ajatuksia.

Välillä tuntuu, ettei mikään riitä.
Kun potkut ovat ohi, haluan aina vain lisää.

Olen täysin addiktoitunut niihin. Riippuvainen samalla tavalla, kuin alkoholiriippuvainen on jokailtaisesta kahden litran viinitonkasta, vaikka kerta toisensa jälkeen odotettu euforinen olo jää tulematta.

Odotan kärsimättömänä tuntevani niitä taas uudestaan.
Silloinkin, kun paraikaa tunnen niitä.

Kuin etsisin päättymättömästi jonkinlaista todellista vahvistusta, lopullista vakuutusta, että kaikki todella on hyvin. Sitä tietenkään saamatta.

Monia kertoja olen havahtunut jossain vaiheessa päivää siihen, ettei liikkeitä ole tuntunut hetkeen.
Mietittyäni tarkemmin ja keskittyneemmin, olen muistanut hämärästi, että eikös niitä tuntunut viimeksi lounastauolla, ehkä tunti sitten?

Vain todetakseni, että tosiaan, niinpä taisi tuntua.
Ne eivät vain jotenkin ole jääneet mieleen, rekisteröityneet.

Ei ole mitenkään harvinaista, etten edes muista tunteneeni mitään. Sitten jossain vaiheessa havahdun ja huolestun turhaan. Vaikka todellisuudessa olen tuntenut liikkeitä, en vain ole sisäistänyt niitä.

Kalloni on löytänyt kovimman kohtansa, ja mieleni sokean pisteensä.

Se ei vain jostain syystä laske suurinta osaa liikkeistä mukaan, vaikka ne olisivat ihan selkeitä.
Kuin aivoni ohittaisivat ne sillä sekunnilla, kun niistä saapuu viesti tietokeskukseen.

Ovatko ne vieläkin liian pieniä, vaisuja ja hetkellisiä vakuuttaakseen minua mistään, tai vaikuttaakseen suuremmalla tunnetasolla?

Kuin odottaisin aina vain jotain isompaa, kovempaa, tuntuvampaa.

Todellisempaa.

Viime päivinä olen alkanut tietoisesti pysähtyä, keskeyttää meneillään olevan ajatuksen tai puuhan, ja todeta korostuneen selkeästi hiljaa mielessäni:

Nyt tunnen liikkeitä. Ne ovat tässä.
Niiden hetki on NYT.

Tämä kaikki on kuitenkin herättänyt pohdintaa siitä, mistä oikein on kysymys?
Jarruttaako minua edelleen jokin?

Vai olenko vain yksinkertaisesti nyt tällainen, ihan luonnostaan, ollessani raskaana?

Tällainen itselleni vähän vieras, monet tapahtumat ja käänteet hillityn asiallisesti ja rauhallisesti ottava, laimean käytännöllinen matter-of-fact-ihminen.

Toisaalta onhan raskauteen mahtunut paljon tunteita, jotka ovat kaukana laimeasta ja rauhallisesta. Lähinnä ravistelevaa epäuskoa, menettämisenpelkoa ja huolta. Monentasoista syyllisyyttä.

Ehkä olin odottanut käänteistenkin tunteidenpurkausten ja suurten oksitosiiniryöppyjen olevan jo raskausaikana enemmän läsnä. Veretseisauttavan ilon, pitelemättömän innostuksen, kutkuttavan jännityksen.

Olin kai luonut itselleni etukäteen kuvitelmia, joissa vihdoin lapsen liikkeitä tuntiessani leijuisin päivät pitkät huumaavassa onnen hattarassa, jonne mikään harmaa huoli ei ylettyisi, jota mikään arkinen keskinkertaisuus ei tavoittaisi.

Kantaisinhan sisälläni kauan kaivattua lasta, viimeinkin.

Vaikka samalla alusta lähtien tiesin, etteivät asiat ainakaan meidän kohdallamme menisi niin yksinkertaisesti. Tässä matkassa tulisi aina olemaan kaksi puolta, ilon rinnalla suru.

Silti aika ajoin iskee kauhunsekainen epäusko.

Hyvänen aika, tämä raskaus on jo yli puolivälissä, ja täällä haahuilen vain päivästä toiseen hissukseen, ilman sen kummempia ihastuksen huokauksia tai sykähdyksiä rinta-alassa!?

Välillä mietin, entä jos ensi talvena huomaan kauhukseni, etten olekaan kiintynyt lapseen?
Etten ole osannut kiintyä senkään jälkeen, kun hän on syntynyt?

Onko tässä olemassa aidot riskit sellaiseen?
Mikä kaikki sellaista voisi aiheuttaa?

Taustatilanteemme ja siihen liittyvä Miehen innoton suhtautuminen raskauteen ja vauvaan?

Tahattoman lapsettomuuden kokemukset lapsettomuushoitoineen?

Toisaalta sisälläni kytee vahva varmuus siitä, että kiinnyn vauvaan.
Kunhan vain pääsen näkemään hänet, saan syliini.

Viimeistään silloin, kun hän on silminnähden ja todistetusti totta, elossa, kosketettavissa.

Siihen asti jatkan potkukoukussa, päivä päivältä enemmän niitä sisälläni tuntien.
Yrittäen samalla opetella yhdistämään, mitä ne tarkoittavat.

Siirtymän symboliikkaa

 
Yksi lukuisista arkisista asioista, joita tahattomasti lapsettomana kipuilin, oli vapaa-aikaa koskevan seinäkalenterin tyhjyys. Ei ollut hirveästi erityisiä menoja, joita siihen merkata.

Ne vähät tapahtumat, joita oli, merkkasin kyllä melko tunnollisesti.
Kaverin syntymäpäivät, halloween-illanistujaiset, lomien alkamiset ja reissut.

Mutta oli niin paljon tyhjiä, silmissäni merkityksettömiä päiviä, joiden kohdalla ei lukenut mitään.
Joiden kohdalla kaikki sujui, niin kuin aina ennenkin.

Herätys, töihin, kotiin. Toisinaan kauppaan.
Ruokaa. Ehkä lenkille kaverin kanssa.
Suihkuun, iltapalaa, nukkumaan liian myöhään.

Nyt erilaisia sovittuja tapaamisia on enemmän kuin ikinä, sekä remonttiin että raskauteen liittyen.

On suunnittelupalaveria, nuohoojaa, sähkömiestä, putkimiestä, kattoturvamiestä.
Neuvolaa, sokerirasitusta, muita verikokeita.

Olen huomannut, että nyt kun sisältöä seinäkalenteriin olisi enemmän, en enää käytäkään sitä.

Se roikkuu koskemattomana ja unohdettuna tutulla paikallaan.
Kuin aika olisi sen kohdalla pysähtynyt paikoilleen, niihin menneisiin tyhjiin päiviin.

Jostain syystä merkkaan ajat vain työkalenteriin.
Ilmeisesti siksi, koska se on käytännöllisintä.

Olin kuvitellut, että piirtäisin räikeällä tussilla seinäkalenteriin sydämenkuvia, joiden sisään sulkisin tiettyjä päiviä, kellonaikoja ja tekstejä, esimerkiksi "♥ NEUVOLA! ♥"

Mama-monivitamiinit ovat lopussa, täytyisi ostaa uusia.
Olen syönyt niitä siitä lähtien, kun raskautta alettiin yrittää.

En vieläkään kestä katsoa purkin kyljessä hehkuvan, ilmeisen pitkällä raskaana olevan naisen turpeaa siluettia. Laitan pillerit samaan vanhaan D-vitamiinipurkkiin, jota olen aina käyttänyt, ja jota voin säilyttää näkyvissä pöydällä ahdistumatta.

Muistan, miten kateellinen olin kaksi vuotta sitten, kun näin vitamiinit parhaan ystäväni keittiönpöydällä.

Hän oli sellainen ihminen, joka niitä oikeasti tarvitsi, jolle ne oli oikeasti tarkoitettu.
Jota varten ne oli valmistettu ja laitettu apteekin hyllyille myyntiin.

Hän oli oikeasti raskaana.
Minä leikin, että kohta olisin, vaikken ollut.

Neuvolasta saan neuvon miettiä lähiaikoina ainakin isompia hankintoja, kuten lastenvaunuja, turvakaukaloa ja syntymättömän lapsen vakuutusta, mikäli sellaisen päädymme ottamaan.

Saan lähetteen uuteen sokerirasitustestiin ja kilpirauhasarvojen mittaukseen. Lähden töihin kädessäni kasa perhevapaauudistuksesta kertovia lappuja ja raskaustodistus, jolla hakea äitiysavustuksia Kelasta.

Yksi lapuista koskee isyyden tunnustamista.

On lähtökohtaisesti erikoinen ajatus, että tunnustus isyydestä tarvitaan myös IVF-hoidoilla alkaneessa raskaudessa. Eikö sitä voisi kysyä klinikalta, jossa IVF-hoito tehtiin? Tiedustella, laitoitteko varmasti oikeat siittiöt oikeaan maljaan.

Mieskin miettii huvittuneena, eikö isyyttä olisi aika vaikeaa pyörtää tässä vaiheessa, kun kaikissa mahdollisissa hoitojen vaiheissa on kysytty henkilötunnusta, ja joka käänteessä varmistettu sen täsmäävän?

Voisiko hän yhtäkkiä vain kiistää kaiken ja väittää, että juu ei kyllä ollut minun spermaa?

Jätän laput olohuoneen pöydälle näkyviin siltä varalta, jos vaikka Mies kiinnostuu niistä edes jollain tasolla. Siinä ne lojuvat koskemattomina, kunnes itse yhtenä päivänä ryhdistäydyn ja silmäilen läpi Kelan esitteen.

Käsitteet äitiyspakkaus, lapsilisä, raskausraha ja vanhempainraha kuulostavat korvaani arkisen tavanomaisilta, jokapäiväisiltä.

Paitsi silloin, jos yhdistän ne itseeni.

On absurdia, miten asia, jota on todellisuudessa odottanut vuosikausia, voi yhtäkkiä vielä kaiken jälkeen tuntua koittavan niin äkkiä.

Miten asia, jonka tähden on tarponut läpi kaiken sen puhkikulutetun ajan, tahmeina iholle liimautuneiden kuukausien ja jalan alta lipsuvien, toistensa kanssa yhtä harmaiden, aina vain samanlaisina toistuvien vuodenaikojen, tuleekin silti kuin varkain.

Selailen Lidlin mainosta, jossa esitellään lasten talvihaalareita. Haalarit on tarkoitettu isommille, mutta huomioni kiinnittää, että housuissa mainostetaan olevan lumiukkoja. Katson kuvat läpi tarkkaan.

Ihan tavallisia, yksivärisiä haalareita. En näe lumiukon kuvia missään.

Vähän ajan päästä tajuan, että mainoksessa puhutaan lumilukoista.
Miten ulkona kaikenlaisesta lapsiperhearjesta tähänastinen elämäni onkaan ollut.

En saata muistaa, onko jossain vielä yksi purkki tyroksiinia, vai pitäisikö sitäkin ostaa lisää.

Pengon niitä kaapista, kun käteeni osuu apteekin pussi. Siellä ei ole tyroksiinia, vaan ylimääräiseksi jääneitä ja käytettyjä paketteja IVF-lääkkeitä. Ne pitäisi jaksaa viedä apteekkiin hävitettäväksi.

Hetken aikaa pidän toisessa kädessä Kelan esitettä ja toisessa Fyremadel-jarrupistosten laatikkoa. Muistan hyvin, että ne kirvelivät ikävästi nesteen vapautuessa ihon alle.

Jännitin niitä kaikista lääkkeistä eniten.

Tajuan, että hetkessä on hämmentävää muutoksen, eräänlaisen siirtymän symboliikkaa.

Missä vaiheessa ymmärrän tämän siirtymän tapahtuneen?
Onko se edes vielä tapahtunut, vai olenko vieläkin liiaksi menneessä kiinni?

Vuoden ristiriitaisin päivä

 
En oikein osaa pukea sanoiksi, mitä tästä aiheesta kirjoittaa.

En varsinaisesti edes tiedä, mitä ylipäänsä osaisin tällä hetkellä sanoa.

Ehkä päälimmäisenä mielessä on vain, että toivottavasti ensi vuonna isänpäivä on vähän enemmän täynnä iloa ja muita senkaltaisia tunteita, kuin tänään.

Ehkä ensi vuonna edes jotkin asiat ovat selkiytyneet tästä hahmottomasta, ilmassa epämääräisen aukinaisena roikkuvasta, aineettomasta massasta, joka kaiken päällä tänään leijuu.

Jospa ensi vuonna tähän aikaan on edes vähän vähemmän kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia.

Myrkytystietokeskus

 

 
Syötyäni pari viikkoa joka päivä sukulaiselta saatuja luumuja, päätän käyttää niistä viimeiset smoothieen.

Pakastimesta löytyy valmiiksi kippoon pilkottu banaani, johon lisään avokadon.
Joukkoon lorautan vähän maustamatonta jogurttia.

Viimeisenä perkaan sekaan kahdeksan luumua.
Heitän kivet sitä mukaa roskiin, kun saan ne kaivettua ulos.

Ohikulkiessa vilkaisen luumukulhoon.
Pohjalle on näköjään jäänyt vielä pari. Sama kai se on laittaa nekin.

Ne jäävät keittiötasolle sauvasekoittimen viereen, kun käväisen pikaisesti olohuoneessa.

Blenadatessa ääni paljastaa heti viimeisten aivottomien minuuttien tapahtumat.
Olen unohtanut poistaa kivet kahdesta viimeisestä luumusta.

Katson smoothieseosta, jossa kivien palaset lilluvat iloisesti.

Ärsyttää.
Viimeinen, täydellisen pehmeä avokado, ja tuhlasin sen tähän.

Ajatus pienistä, mutta kovista kivensiruista suussa ei houkuta.
Järkeilen, että ehkä smoothien voi vielä pelastaa siivilöimällä sen huolellisesti.

Hetken päästä tarkastelen tiheään siivilään jäänyttä mössöä.
Suunnilleen kaikki ylimääräinen vaikuttaa jääneen siihen.

Lusikoin siivilöidyn smoothien jälkiruokakippoon.

Ensimmäiset kolme lusikallista vaikuttavat normaalilta.
Seuraavassa lusikallisessa huomaan lähes olemattoman siivun kiveä.

Ehkä voin elää niiden kanssa, jos ne ovat noin pieniä ja yksittäisiä.
Pari seuraavaa lusikallista ovat hyviä, kunnes löytyy seuraava, vähän isompi palanen.

Yhtäkkiä mieleen välähtää jostain, ettei kirsikan kiviä pitäisi syödä.
Eikös niissä ole jotain huonoa? Koskeekohan sama myös luumua?

Koskee, kertoo Google.

Sekä kirsikan että luumun kivet ovat myrkyllisiä.
Tarkemmin sanottuna ne sisältävät syanidia.

Luumun kiven kokonaan nielaiseminen ei ole niin vakavaa, sillä kuori kiven ympärillä estää myrkkyä vapautumasta.

Se ei ole niin paha, kuin kiven syöminen murskattuna.
Mitä olen juuri parhaillaan tekemässä.

Paiskaan smoothien vessanpöntöstä alas.

Kuinka paljon ehdin sitä syödä?
Kuinka paljon vaaditaan myrkytykseen?

Minä en tule kuolemaan tähän määrään, sen tiedän.
Mutta entä se toinen sisälläni, joka on sata kertaa pienempi?

Ei ole kovin kauaa, kun sen todettiin elävän rakenneultrassa.
Mitä jos nyt olen tappanut sen?

Tai ehkä en tappanut, mutta pilannut terveyden?
Aiheuttanut omalla toiminnallani pysyvää haittaa?

Miten tämä voi olla mahdollista, miten näin voi käydä kenellekään?

Seuraavan puoli tuntia yritän perustella itselleni, miksi tämä todennäköisesti oli täysin harmitonta.

Sen jälkeen soitan myrkytystietokeskukseen.
Se on ensimmäinen mieleen tuleva paikka.

Myrkytystietokeskuksesta ollaan sitä mieltä, ettei noin vähästä määrästä luumunkiviä ole haittaa minulle eikä todennäköisesti lapsellekaan, mutta he eivät varsinaisesti voi ottaa kantaa raskauteen liittyviin asioihin.

Jos asiani koskee erityisesti sitä puolta, on olemassa Teratologinen tietopalvelu, jossa osataan kertoa tarkemmin sikiön kehitykseen vaikuttavista haitallisista aineista. Haluaisinko soittaa vielä sinne?

Haluan. Selostan asiani uudelleen.
Yritän kovasti olla miettimättä, miten idioottimaiselta kuulostan.

Teratologisessa tietopalvelussa ollaan sitä mieltä, että mikäli myrkytystietokeskuksessa on arvioitu, ettei syödyn luumukivimurskan määrä ole minulle haitallinen, ei se ole sitä vauvallekaan. Määrän pitäisi olla paljon suurempi, että sillä olisi vaikutusta mihinkään.

Huh. Hyvä, kiitos.
Tämän halusinkin vain kuulla, oman mielenrauhani takia.

”Mutta älä tee noin enää”, nainen puhelimessa toteaa.

Joo.

En meinannut.

Illalla tunnen tuttuja liikkeitä sohvalla.
Ehkä tästäkin selvitään.

Siedätyshoitoa

Kaksi kaveria ilmoittaa voivansa lahjoittaa omien lastensa vaatteita meille käyttöön.

Käsitän, että käytännön syistä minun on järkevintä käydä läpi ensimmäiseltä kaverilta saadut vaatteet, jotta toinen kaveri saa tiedon, mille kokoluokalle olisi jatkossa eniten tarvetta, ennen kuin hän alkaa käydä omia varastojaan läpi.

Tekisi kovasti mieli viivytellä, mutta samalla tiedostan, ettei kaverin kannalta niin ole hyvä.
Hän on vastikään muuttanut uuteen asuntoon, ja haluaa päästä kaikesta ylimääräisestä eroon.

Niinpä yhtenä lauantai-iltana ryhdymme äitini kanssa tuumasta toimeen.
Jaottelemme sekaisin olevat vaatteet kasseista pinoihin kokojen mukaan.

Ne ovat pieniä.
Uskomattoman pieniä ja suloisia.

Äiti ihastelee lähes jokaista vaatetta erikseen.
Katselee raitoja, eläimiä, autoja ja palloja.

”Katso miten söpö!” huudahtelemme tämän tästä ja näytämme toisillemme uniasuja, nallehaalareita, tavattoman pieniä tumppuja ja vielä niitäkin pienempiä sukkia, jotka näyttävät lähinnä yksittäisten sormien lämmittimiltä.

Vaatteiden jaoitteleminen on yllättävän aikaavievää.
Se on myös uutta ja jännittävää, enhän ole ennen käsitellyt mitään näin pientä.

Silti en oikein kunnolla hahmota, mitä olemme tekemässä.
Miten tämä liittyy minuun.

Ilmeisesti minun tulisi päättää, mistä kaikista tykkään?

Vaatteet ovat sympaattisia ja hauskoja, mutta vieraita.
Ihan kuin ne olisivat tulossa jonkun toisen lapselle.

Kuin ne olisivat menneet vahingossa väärään osoitteeseen, kuin niitä ei olisi tarkoitettu meille.

Yritän palauttaa itseni hetkeen, konkretisoida asiaa jotenkin.

Tämä on totta. Sisälläni kasvava ihminen on totta.
Nämä hänelle tulevat vaatteet ovat totta.

Onko minulla ensi vuonna joku, jolle pukea näitä?

Joku, joka tarvitsisi ylleen villahaalarin, pipon?
Ja jalkaansa maailman pienimmän sukan?

Miten sellainen voisi olla mahdollista?

Mitä enemmän vaatteita käyn läpi, sitä voimakkaammin alan tuntea itseni huijariksi.
Mitä ihmettä teen täällä, näiden keskellä?

Onko nyt liian aikaista?

On.

Pahaenteinen tunne hiipii vaivihkaa mukaan, alkaen vallata koko kehoa.
Se jää talvihaalarin vetoketjuun jumiin, tarttuu krokotiilibodysta käsiin.

Olen täydellisen irtitempaistu pois mukavuusalueeltani.
Äkillisesti niin, että vanhaan takertuneet suoneni virtaavat kylminä tyhjää.

Niissä sykkii pelko.

Sillä kyllä minä osaan jo puhua vauvasta.
Osaan puhua tulevasta, ja vauvasta siinä.

Jotakin.
Vähän, mutta kuitenkin.

Osaan suunnitella äitiysloman alkamisen ajankohtaa.
Osaan hahmotella sopivaa maalisävyä lastenhuoneeseen.

Asiat ovat turvallisia, kun ne leijuvat käsitteinä, ajatuksina ilmassa.
Silloin ne ovat sopivan maltillisia.

Koon 56 dinosaurusbody ja siihen mätsäävät tummanvihreät housut eivät ole millään muotoa maltillisia. Sillä ne jäävät iholle, silmiin, sormiin, nenään.

Eikä niitä saa enää kokonaan pois.

Osaan sanoa, että kyllä vauva varmaan tarvitsee kaikenlaista.
Kaikkea sellaista, mitä en ole halunnut ajatella vielä lainkaan.

Osaan sanoa, että katsotaan sitä vähän myöhemmin.

Osaan sanoa, että täytyy varmaan sitten enemmän miettiä.

Tämä on kohtalolla leikkimistä, veren nenästä kaivamista.
Tämä on sama kuin kutsuisin ongelmia.

Mitä jos en näe näitä vaatteita enää koskaan, vaan muutaman kuukauden päästä joku kasvoton pakkaa ne kaikessa hiljaisuudessa pois?

Puren hammasta ja taistelen tunnetta vastaan, jotta saisimme homman valmiiksi.

Loppuvaiheessa hämmästyn märästä tunteesta paidan etumuksessa.
Vasemmasta rinnasta, jolla on aina vaikuttanut olevan oma sielunelämä, tihkuu nestettä.

On vaikeaa kuvailla, miten kummalliselta se tuntuu.
Ymmärrän nopeasti sen olevan jotain maidon esiastetta.

Ilmeisesti kehoni on sitä mieltä, ettei ole lainkaan liian aikaista, päinvastoin.

Seuraavana päivänä laitan kiitosviestin kaverille.
Hän vastaa pian.

Entä olisimmeko kiinnostuneet sitteristä?

Katumusharjoituksia

Menee seuraavaan iltaan, kunnes saan jälleen henkeä.

Liikkeet.
Hän on siellä edelleen, todennäköisesti elossa.

Sviuh, humps.
Pieni muljahdus, nopea pyörähdys.

Suljen silmäni, istun pitkään hiljaa paikoillaan.
Sohva allani unohtuu. Kaikki muu loittonee, katoaa kauemmas.

Lupaan parantaa tapani.
Nöyrryn, enkä ylpisty uudelleen.

Ei minua tarvitse muistuttaa, muistan sen kyllä.

Ettei mikään tässä ole itsestäänselvää.
Että tämä voi päättyä koska tahansa.

Tiedän, että kaikki on lopulta hyvin pienestä kiinni.
Montako kertaa tulen vielä pelkäämään menettäneeni sen?

Jos on tarpeen, voin tehdä vaikka katumusharjoituksia.

Lausua sata Ave Maria-rukousta.
Lähteä pyhiinvaellusmatkalle.

Kuunnella iltaisin vihaamiani mindfullness-harjoituksia Youtubesta.
Kirjoittaa päivittäin listan, minkä kaiken on pitänyt mennä hyvin, että ollaan tässä pisteessä.

Kunhan hän jatkossakin saa elää.