Potkukoukussa

Tuntiessani vauvan potkuja huomaan usein miettiväni, elänkö raskautta puoliteholla?

Sillä potkut tuntuvat hyvältä.
Ne tekevät minut ennen kaikkea helpottuneeksi, myös iloiseksi.

Olen huomannut niiden muuttuneen viime aikoina napakammiksi, nimenomaan potkun tai tönäisyn kaltaisiksi tuntemuksiksi, hauraiden kalanevän hipaisujen ja hentojen minipyörähdysten sijaan.

Mutta tuntuvatko ne tarpeeksi?

Tunnenko ylipäänsä tarpeeksi?

Sillä ne eivät tunnu ihanilta, upeilta, elämäämullistavan pakahduttavilta.

Pitäisikö niiden tuntua?
Eikö se olisi aika ymmärrettävää, kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Usein saan päinvastoin keskittää kaiken energiani siihen, että pysähtyisin, ja malttaisin tunnustella potkuja kunnolla, ilman seuraavaan hetkeen harhailevia ajatuksia.

Välillä tuntuu, ettei mikään riitä.
Kun potkut ovat ohi, haluan aina vain lisää.

Olen täysin addiktoitunut niihin. Riippuvainen samalla tavalla, kuin alkoholiriippuvainen on jokailtaisesta kahden litran viinitonkasta, vaikka kerta toisensa jälkeen odotettu euforinen olo jää tulematta.

Odotan kärsimättömänä tuntevani niitä taas uudestaan.
Silloinkin, kun paraikaa tunnen niitä.

Kuin etsisin päättymättömästi jonkinlaista todellista vahvistusta, lopullista vakuutusta, että kaikki todella on hyvin. Sitä tietenkään saamatta.

Monia kertoja olen havahtunut jossain vaiheessa päivää siihen, ettei liikkeitä ole tuntunut hetkeen.
Mietittyäni tarkemmin ja keskittyneemmin, olen muistanut hämärästi, että eikös niitä tuntunut viimeksi lounastauolla, ehkä tunti sitten?

Vain todetakseni, että tosiaan, niinpä taisi tuntua.
Ne eivät vain jotenkin ole jääneet mieleen, rekisteröityneet.

Ei ole mitenkään harvinaista, etten edes muista tunteneeni mitään. Sitten jossain vaiheessa havahdun ja huolestun turhaan. Vaikka todellisuudessa olen tuntenut liikkeitä, en vain ole sisäistänyt niitä.

Kalloni on löytänyt kovimman kohtansa, ja mieleni sokean pisteensä.

Se ei vain jostain syystä laske suurinta osaa liikkeistä mukaan, vaikka ne olisivat ihan selkeitä.
Kuin aivoni ohittaisivat ne sillä sekunnilla, kun niistä saapuu viesti tietokeskukseen.

Ovatko ne vieläkin liian pieniä, vaisuja ja hetkellisiä vakuuttaakseen minua mistään, tai vaikuttaakseen suuremmalla tunnetasolla?

Kuin odottaisin aina vain jotain isompaa, kovempaa, tuntuvampaa.

Todellisempaa.

Viime päivinä olen alkanut tietoisesti pysähtyä, keskeyttää meneillään olevan ajatuksen tai puuhan, ja todeta korostuneen selkeästi hiljaa mielessäni:

Nyt tunnen liikkeitä. Ne ovat tässä.
Niiden hetki on NYT.

Tämä kaikki on kuitenkin herättänyt pohdintaa siitä, mistä oikein on kysymys?
Jarruttaako minua edelleen jokin?

Vai olenko vain yksinkertaisesti nyt tällainen, ihan luonnostaan, ollessani raskaana?

Tällainen itselleni vähän vieras, monet tapahtumat ja käänteet hillityn asiallisesti ja rauhallisesti ottava, laimean käytännöllinen matter-of-fact-ihminen.

Toisaalta onhan raskauteen mahtunut paljon tunteita, jotka ovat kaukana laimeasta ja rauhallisesta. Lähinnä ravistelevaa epäuskoa, menettämisenpelkoa ja huolta. Monentasoista syyllisyyttä.

Ehkä olin odottanut käänteistenkin tunteidenpurkausten ja suurten oksitosiiniryöppyjen olevan jo raskausaikana enemmän läsnä. Veretseisauttavan ilon, pitelemättömän innostuksen, kutkuttavan jännityksen.

Olin kai luonut itselleni etukäteen kuvitelmia, joissa vihdoin lapsen liikkeitä tuntiessani leijuisin päivät pitkät huumaavassa onnen hattarassa, jonne mikään harmaa huoli ei ylettyisi, jota mikään arkinen keskinkertaisuus ei tavoittaisi.

Kantaisinhan sisälläni kauan kaivattua lasta, viimeinkin.

Vaikka samalla alusta lähtien tiesin, etteivät asiat ainakaan meidän kohdallamme menisi niin yksinkertaisesti. Tässä matkassa tulisi aina olemaan kaksi puolta, ilon rinnalla suru.

Silti aika ajoin iskee kauhunsekainen epäusko.

Hyvänen aika, tämä raskaus on jo yli puolivälissä, ja täällä haahuilen vain päivästä toiseen hissukseen, ilman sen kummempia ihastuksen huokauksia tai sykähdyksiä rinta-alassa!?

Välillä mietin, entä jos ensi talvena huomaan kauhukseni, etten olekaan kiintynyt lapseen?
Etten ole osannut kiintyä senkään jälkeen, kun hän on syntynyt?

Onko tässä olemassa aidot riskit sellaiseen?
Mikä kaikki sellaista voisi aiheuttaa?

Taustatilanteemme ja siihen liittyvä Miehen innoton suhtautuminen raskauteen ja vauvaan?

Tahattoman lapsettomuuden kokemukset lapsettomuushoitoineen?

Toisaalta sisälläni kytee vahva varmuus siitä, että kiinnyn vauvaan.
Kunhan vain pääsen näkemään hänet, saan syliini.

Viimeistään silloin, kun hän on silminnähden ja todistetusti totta, elossa, kosketettavissa.

Siihen asti jatkan potkukoukussa, päivä päivältä enemmän niitä sisälläni tuntien.
Yrittäen samalla opetella yhdistämään, mitä ne tarkoittavat.