Siirtymän symboliikkaa

 
Yksi lukuisista arkisista asioista, joita tahattomasti lapsettomana kipuilin, oli vapaa-aikaa koskevan seinäkalenterin tyhjyys. Ei ollut hirveästi erityisiä menoja, joita siihen merkata.

Ne vähät tapahtumat, joita oli, merkkasin kyllä melko tunnollisesti.
Kaverin syntymäpäivät, halloween-illanistujaiset, lomien alkamiset ja reissut.

Mutta oli niin paljon tyhjiä, silmissäni merkityksettömiä päiviä, joiden kohdalla ei lukenut mitään.
Joiden kohdalla kaikki sujui, niin kuin aina ennenkin.

Herätys, töihin, kotiin. Toisinaan kauppaan.
Ruokaa. Ehkä lenkille kaverin kanssa.
Suihkuun, iltapalaa, nukkumaan liian myöhään.

Nyt erilaisia sovittuja tapaamisia on enemmän kuin ikinä, sekä remonttiin että raskauteen liittyen.

On suunnittelupalaveria, nuohoojaa, sähkömiestä, putkimiestä, kattoturvamiestä.
Neuvolaa, sokerirasitusta, muita verikokeita.

Olen huomannut, että nyt kun sisältöä seinäkalenteriin olisi enemmän, en enää käytäkään sitä.

Se roikkuu koskemattomana ja unohdettuna tutulla paikallaan.
Kuin aika olisi sen kohdalla pysähtynyt paikoilleen, niihin menneisiin tyhjiin päiviin.

Jostain syystä merkkaan ajat vain työkalenteriin.
Ilmeisesti siksi, koska se on käytännöllisintä.

Olin kuvitellut, että piirtäisin räikeällä tussilla seinäkalenteriin sydämenkuvia, joiden sisään sulkisin tiettyjä päiviä, kellonaikoja ja tekstejä, esimerkiksi "♥ NEUVOLA! ♥"

Mama-monivitamiinit ovat lopussa, täytyisi ostaa uusia.
Olen syönyt niitä siitä lähtien, kun raskautta alettiin yrittää.

En vieläkään kestä katsoa purkin kyljessä hehkuvan, ilmeisen pitkällä raskaana olevan naisen turpeaa siluettia. Laitan pillerit samaan vanhaan D-vitamiinipurkkiin, jota olen aina käyttänyt, ja jota voin säilyttää näkyvissä pöydällä ahdistumatta.

Muistan, miten kateellinen olin kaksi vuotta sitten, kun näin vitamiinit parhaan ystäväni keittiönpöydällä.

Hän oli sellainen ihminen, joka niitä oikeasti tarvitsi, jolle ne oli oikeasti tarkoitettu.
Jota varten ne oli valmistettu ja laitettu apteekin hyllyille myyntiin.

Hän oli oikeasti raskaana.
Minä leikin, että kohta olisin, vaikken ollut.

Neuvolasta saan neuvon miettiä lähiaikoina ainakin isompia hankintoja, kuten lastenvaunuja, turvakaukaloa ja syntymättömän lapsen vakuutusta, mikäli sellaisen päädymme ottamaan.

Saan lähetteen uuteen sokerirasitustestiin ja kilpirauhasarvojen mittaukseen. Lähden töihin kädessäni kasa perhevapaauudistuksesta kertovia lappuja ja raskaustodistus, jolla hakea äitiysavustuksia Kelasta.

Yksi lapuista koskee isyyden tunnustamista.

On lähtökohtaisesti erikoinen ajatus, että tunnustus isyydestä tarvitaan myös IVF-hoidoilla alkaneessa raskaudessa. Eikö sitä voisi kysyä klinikalta, jossa IVF-hoito tehtiin? Tiedustella, laitoitteko varmasti oikeat siittiöt oikeaan maljaan.

Mieskin miettii huvittuneena, eikö isyyttä olisi aika vaikeaa pyörtää tässä vaiheessa, kun kaikissa mahdollisissa hoitojen vaiheissa on kysytty henkilötunnusta, ja joka käänteessä varmistettu sen täsmäävän?

Voisiko hän yhtäkkiä vain kiistää kaiken ja väittää, että juu ei kyllä ollut minun spermaa?

Jätän laput olohuoneen pöydälle näkyviin siltä varalta, jos vaikka Mies kiinnostuu niistä edes jollain tasolla. Siinä ne lojuvat koskemattomina, kunnes itse yhtenä päivänä ryhdistäydyn ja silmäilen läpi Kelan esitteen.

Käsitteet äitiyspakkaus, lapsilisä, raskausraha ja vanhempainraha kuulostavat korvaani arkisen tavanomaisilta, jokapäiväisiltä.

Paitsi silloin, jos yhdistän ne itseeni.

On absurdia, miten asia, jota on todellisuudessa odottanut vuosikausia, voi yhtäkkiä vielä kaiken jälkeen tuntua koittavan niin äkkiä.

Miten asia, jonka tähden on tarponut läpi kaiken sen puhkikulutetun ajan, tahmeina iholle liimautuneiden kuukausien ja jalan alta lipsuvien, toistensa kanssa yhtä harmaiden, aina vain samanlaisina toistuvien vuodenaikojen, tuleekin silti kuin varkain.

Selailen Lidlin mainosta, jossa esitellään lasten talvihaalareita. Haalarit on tarkoitettu isommille, mutta huomioni kiinnittää, että housuissa mainostetaan olevan lumiukkoja. Katson kuvat läpi tarkkaan.

Ihan tavallisia, yksivärisiä haalareita. En näe lumiukon kuvia missään.

Vähän ajan päästä tajuan, että mainoksessa puhutaan lumilukoista.
Miten ulkona kaikenlaisesta lapsiperhearjesta tähänastinen elämäni onkaan ollut.

En saata muistaa, onko jossain vielä yksi purkki tyroksiinia, vai pitäisikö sitäkin ostaa lisää.

Pengon niitä kaapista, kun käteeni osuu apteekin pussi. Siellä ei ole tyroksiinia, vaan ylimääräiseksi jääneitä ja käytettyjä paketteja IVF-lääkkeitä. Ne pitäisi jaksaa viedä apteekkiin hävitettäväksi.

Hetken aikaa pidän toisessa kädessä Kelan esitettä ja toisessa Fyremadel-jarrupistosten laatikkoa. Muistan hyvin, että ne kirvelivät ikävästi nesteen vapautuessa ihon alle.

Jännitin niitä kaikista lääkkeistä eniten.

Tajuan, että hetkessä on hämmentävää muutoksen, eräänlaisen siirtymän symboliikkaa.

Missä vaiheessa ymmärrän tämän siirtymän tapahtuneen?
Onko se edes vielä tapahtunut, vai olenko vieläkin liiaksi menneessä kiinni?