Soluhautomo

 
Odotusaulassa istuu kanssani monta mietteliään näköistä ihmistä.
Kaikkia meitä mietityttää sama asia: Tuleeko tästä koskaan mitään?

Puolisoaan kädestä pitävä mies raksahousuissa, joissa on monta taskua. Maahanmuuttajataustaisen näköinen nainen yksin, värikäs huivi päässä. Me kaikki säpsähdämme joka kerta, kun jonkun vuoro tulee. Vain tajutaksemme, että onkin jonkun muun vuoro. Tämähän meiltä käy.

En olisi ikinä uskonut, että voin jännittää seurantaultraa näin paljon.
Entä jos mitään toivottua ei ole tapahtunut?

Kuule tämä näyttää nyt valitettavasti siltä, että raskauden aikaansaaminen on sinun kohdallasi mahdotonta. Piikeillä ei näytä olevan vastetta, joten seuraavaksi suosittelisin adoptiojonoa.

Nyt ei saa ajatella. Mitään.
Paitsi tyhjää, joka kelluu ei-missään, kaiken olevaisen onttoudessa, mustassa aukossa.

Sisällä potilashuoneessa lääkäri kysyy, miten pistäminen on sujunut.

Yllätävän hyvin, vastaan. Munarakkuloita kypsyttävä Gonal-F oli jo alkutietojen perusteella helppo homma. Olenhan jo tähän mennessä ehtinyt tottua samantyylisiin, hyttysen pistolta tuntuviin Ovitrelle-irrotuspiikkeihin.

Kerron hänelle, että huolimatta piikkikammostani myös jarrupiikki Fyremadel on yllättänyt positiivisesti. Vaikka sen neula itsessään on jonkin verran paksumpi, itse pistäminen ei senkään osalta ole sattunut, ainoastaan kirvellyt ihon alla jälkeen päin. Ikävästi, mutta samalla kuitenkin hyvin siedettävästi.

Jätän mainitsematta, että pistäessäni näitä molempia piikkejä salaa ollessani käymässä vanhempieni luona ehti käydä kieltämättä mielessä, mitä järkeä missään enää on? Sentään onnistuin erikoisella aikataulullisella sattumalla välttämään kammoamani saunassa käynnin äitini kanssa, joutumatta kuitenkaan selittämään sitä sen enempää.

Tosin jälkeen päin ajateltuna koko asia olisi ollut merkityksetöntä, nimittäin pistoksista ei tullut mustelmia, yhtä hailakan huomaamatonta lukuunottamatta. Ainoastaan pieniä punaisia pistosjälkiä, joita ei huomaisi kuin hyvin läheltä.

Olisikohan minussa siis ainesta laboratoriohoitajaksi?

Ei olisi, mietin asetellessani alushousut tuolille sermin taakse, jota en jaksa vetää sivuun. En vieläkään ymmärrä sellaisten tarkoitusta, mitä pointti niissä on. Olenhan kohta joka tapauksessa Ihan Kaikki esillä saman ihmisen edessä.

Lääkäri kysyy viime päivien vointia ja tuntemuksia. Kerron, etteivät lääkkeet itsessään ole tuntuneet oikeastaan miltään. Mutta erityisesti eilisestä lähtien olo on tuntunut tukalalta. Täydeltä.

Munasarjoja on kivistänyt, kuin joku pistelisi niihin pieniä neuloja, etenkin istuutuessa.
Olen vain välttänyt googlaamista ja toivonut, rukoillut sen olevan normaalia ja kuuluvan asiaan.

Ultraäänitutkimus todentaa, mistä kivut johtuvat.
Siitä, että olen tällä hetkellä kävelevä soluhautomo, niin kuin minun halutaan olevan.

Lintu, joka hautoo muniaan, toivoen niistä kuoriutuvan joskus jotain.
On tämä vain hullua. Tämä, ja elämä.

Munasoluja on kypsynyt mukavasti, muttei liikaa.
Oikealla puolella näkyy vähintään kymmenen, vasemmalla muutama vähemmän.

Ne ovat jo sopivankokoisia. Punktio voitaisiin tehdä ylihuomenna.
Kasvatus- tai jarrulääkitystä ei enää tarvita, illalla pistetään ainoastaan tuttu irrotuspiikki.

Tilanne näyttää lääkärin mielestä suorastaan ihanteelliselta, juuri sopivalta. Liika määrä munasoluja ei ole toivottua, koska hyperstimulaation riski on PCOS:n takia jo valmiiksi kohonnut.

"Kyllä tässä todennäköisesti tuoresiirtoonkin mennään", lääkäri arvelee optimistisesti.

Yritän kovasti sisäistää, mitä hän sanoo.
Että minä ja tämä ei olekaan epäonnistunut.

Samalla ajattelen: Jos kerätyt solut ovat hyviä, jos ne lähtevät jakautumaan, jos hyperstimulaatio vältetään. Pääni sisällä on niin paljon josseja, että se menee pyörälle.

Silti olen lähinnä helpottunut, että jokin on lähtökohtaisesti toiminut toivotulla tavalla ja mennyt oikein. Jotain hyvää on jo tapahtunut, jotain hyvää on ehkä myös edessä.

Hetken päästä hoitaja puhuu minulle nopeasti. Hän latelee punktiopäivän kulun ja ohjeet kuin vettä vain. Hän näyttää erilaisia suostumuslomakkeita ja neuvoo niiden täyttämisessä.

Käy samalla tavalla kuin viimeksikin. Aivoni yksinkertaisesti tyhjenevät kuin vuotava ilmapallo.
Saan vaivoin keskityttyä jotenkuten ymmärtämään yksittäisiä sanoja, joita hänen suustaan ryöppyää solkenaan peräkkäin, kaavamaisella, ylitoistetulla intonaatiolla, hengästyttävän nopealla tahdilla.

Vaikka munasoluni ilmeisesti kasvavat mukavasti, aivosoluillani vaikuttaa olevan suuria vaikeuksia ymmärtää, että tämä kaikki on oikeasti tapahtumassa, pian.

Vaikka osa puheesta menee täysin ohi, saan tehtyä sen asian, mitä olen koko aamun hokenut itselleni ja yrittänut muistaa: Varattua ajan klinikan tarjoamalle psykologin keskustelukäynnille. Saan sen elokuulle.

Yritän kovasti olla ajattelematta sitä kaikkea jotain hyvää tai huonoa, mitä silloin, siihen aikaan elämästä tiedän, mitä en nyt vielä tiedä.

Autossa käännän radion päälle. Ensimmäistä kertaa todella tajuan, mitä vanhassa ysärihitissä lauletaan.

"Life
Mysterious life
We're moving around, dancing the rhythm of life.

Time
Mysterious time
We're counting the hours and days to the end of all time."

Miten Mies tulee pärjäämään?

Hän ei ole tottunut sairaaloihin, lääkäreihin, hoitajiin, tutkimuksiin, toimenpiteisiin. Odotusauloihin, joiden pöydillä esitteissä lukee LAPSETTOMUUS. Juuri hiljattain hän oli elämänsä ensimmäisellä lapsettomuuslääkärikäynnillä.

Ja nyt vastassa on jotain, johon en itsekään ole tottunut. Joka on itsellenikin uutta, isoa, pelottavaa.
Minulla sentään on huumausaineeksi laskettava rauhoittava lääkitys. Hänellä ei.

"For this moment I feel like
We live in mysterious times."

Kolme päivää sairauslomaa. Tarvitsen täydet kolme päivää sairauslomaa. Täytyy käydä esimiehen kanssa läpi ohimenevät työpäivät, mieluiten jo etukäteen. Onneksi kerroin hänelle. Hyvä minä.

"If you see what's behind
These are mysterious times."