lauantai 18. kesäkuuta 2022

PUPO



Olen näiden vuosien aikana ehtinyt miettiä etukäteen pääni puhki, miltä tuntuisi olla IVF-kierroksen seurauksena PUPO, eli pregnant until proven otherwise?

Olen haaveillut siitä, unelmoinut sitä.

Se pieni osa, minkä annan itseni siitä tuntea, tuntuu hyvältä, ihanalta.

Aivojeni komentokeskuksessa töissä olevilla pikku-ukoilla vaikuttaa kuitenkin olevan tällä hetkellä enää yksi olennainen työtehtävä: Suojelkaa nyt tätä tolloa.

Kaikki muu on jäänyt toissijaisena hoitamatta.

Tunnustan ystävälle, että oikeastihan ajattelen kokoajan jo syksyä.
Aikaa kesäloman jälkeen, elo- tai syyskuuta. Tulevia pakastealkionsiirtoja.

Tämä on vain jokin vuoden valoisimpaan aikaan sijoittuva hämärä vaihe tässä välissä, ennen niitä.

Kun lääkäri kertoi saatujen munasolujen tuloksista, keskityin siinäkin kuuntelemaan, mitä saatiin tai mahdollisesti saadaan pakkaseen.

Jostain syystä ajattelen, että ne ovat Se Oikea Tilaisuus.

Herää kysymys, ajattelenkohan syksyllä pakastealkionsiirroissa seuraavan IVF-kierroksen olevan Se Oikea Tilaisuus?

Minä voin olla raskaana.


Neljä peräkkäistä sanaa, jotka voisivat yhtä hyvin olla ikea lehmä kiva hauki.
En käsitä niitä, enkä ymmärrä, mitä ne yhdistettynä tarkoittavat.

En oikeastaan edes halua kunnolla käsittää tai ymmärtää, koska..
No, kyllähän te varmaan tiedätte.

Välillä, mutta vain välillä, annan itselleni luvan ohikiitävän lyhyen hetken ajatella sitä, mikä sisälleni laitettiin.

Onko se siellä vielä?
Viihtyykö, vai tekeekö kuolemaa?

Ystävä kutsuu syömään juustokakkua. Sovimme tapaavamme sen jälkeen, kun hän on tullut ruokakaupasta.

Saavun ystävän pihaan ennen häntä.

Hän on kesäkukkien hoitajana melko toivoton. Multa on kuivaa ja kukat nuupahtaneet. Kastelen ne, nypin samalla muutaman kuihtuneen pois. Koetan ulko-ovea, vaikka tiedän sen olevan tietysti lukossa, koska ketään ei ole kotona.

Naapurin vanha rouva ulkoiluttaa pihatiellä kissaansa talutushihnassa. Kissa kulkee sulavaliikkeisesti kyyryssä, melkein maata myöten. Toivon, ettei rouva luule minua murtovarkaaksi.

Asetun puutarhakeinuun odottamaan, työnnän keinun pieneen liikkeeseen.
Aurinko paistaa, on lämmin.

Taivas on todella sininen.

Ei valkoinen, hailakan vaaleansininen tai epämääräisen siniharmaa, vaan kauniin puhtaan sininen.
Mitä kauemmaksi auringosta mennään, sitä syvemmäksi ja kutsuvammaksi sinisen sävy muuttuu.

Kuin joku lapsi olisi maalannut taivaan, ja unohtanut piirtää sinne pilvet.
Väri on selkeydessään ehkä sellainen, joka vetäisi puoleensa lapsia siveltimineen.

Se on varmasti ollut sellainen joskus aikaisemminkin, monta kertaa.
En ole vain aiemmin havainnut moista, kiinnittänyt samalla tavalla huomiota.

Uskon, että tämän kerran minä muistan.

Jokin on eri tavalla.

En minä, mutta jokin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti