lauantai 25. kesäkuuta 2022

Raskaita

Äitiyslomalla oleva työkaveri tulee esittelemään vauvaansa.

Olen aina pitänyt hänestä.
Siis tarkoitan, todella pitänyt.

Hän on ehdottomasti yksi lempihenkilöitäni koko toimistolla, aina ollut.

Ja siinä hän seisoo, yhtä luonnonkauniina kuin ennenkin. Hyvin istuvissa shortseissa, niitä korostavassa löysässä t-paidassa, hiukset vaivattoman näköisillä laineilla.

Hän näyttää hehkeämmältä, kuin minä koskaan.
Rennolta ja onnelliselta.

Juttelemme niitä näitä, käymme läpi työpaikan kuulumisia. Hän tietää niistä jo suurimman osan.
Yhtäkkiä tiedostan kiusallisen selvästi, miten väsyneeltä varmasti näytän.

Jos näytän edes puoletkaan niin väsyneeltä, kuin tunnen, muistutan habitukseltani todennäköisesti enemmän sillanalusjuoppoa, kuin alipalkattua, mutta skarppia virastotyöntekijää.

Jossain vaiheessa tajuan, että minun pitäisi kai osoittaa jonkinlaista kiinnostusta vauvaa kohtaan.

Nousen ylös työpöytäni takaa ja kurkistan vaunuihin.
"No voi että", sanon. Olen oppinut, että se on hyvä yleislause, joka todeta vauvoista.

Pakotan itseni kysymään, miten heillä on mennyt.
Hyvin heillä on mennyt, arki sujuu kivasti kahdenkin lapsen kanssa.

Kysyn, milloin hän aikoo palata takaisin.
"En mä varmaan oo tulossa vasta kun vuoden päästä", hän huikkaa huolettomasti, kun muut jo passittavat häntä kahvipöytään.

Joo, tervetuloa vaan.
Minä olen täällä silloinkin.


Teeskentelen olevani niin kiireinen, etten ehdi liittyä kahvipöytäseuraan. Kuulen, kun hän rullaa lastenvaunuilla käytävän päähän, ympärillään loppua kohti kohoavien kiljahdusten kakofonia, joka kaikuu masentavan harmailla lattialla ja seinillä rakennuksen toiseen päätyyn asti.

"Mihin Jaana meni?"

"Missä vauva on, missä vauva, näitkö sen jo?!"

"Heti kun kuulin että ovat tulossa käymään niin - NO OI SIELLÄHÄN HÄN ON, VOI ETTÄ!"

Suunnittelemme kaveriporukan kesken whatsapp-ryhmässä perinteistä kesäkokoontumista saunan ja hyvän ruoan merkeissä. Yhtäkkiä ryhmään ilmestyy sydämentäyteinen viesti. Yksi kavereista kertoo, ettei varmaan ole kaikille vielä kertonut, mutta hän saa syksyllä toisen lapsen miehensä kanssa.

Tottakai hän saa.

Ärsyyntymistäni ei lievitä edes tieto siitä, että hän sai keskenmenon viime vuonna.
Juuri nyt sillä ei ole väliä. Koska hän tulee suhteellisen helposti raskaaksi.

Seuraavaksi ahdistun, kun tajuan, että minun täytyy siis kohdata hänet tänä kesänä.

En tiedä, kuinka montaa "Millainen vointi sulla on ollut, miten oot jaksellut?"-keskustelua haluan enää tulevina kuukausina kuunnella sivusta, tai mikä pahempaa, käydä itse raskaana olevan kanssa.

Kaikkein eniten vihaan sitä hetkeä, kun lopulta minulta kysytään, että no mutta mitäs minulle kuuluu?
Se kiusallinen tauko, kun ei oikein tiedä, mitä sanoa. Kun minullehan kuuluu aina vain sitä samaa.

Inhoan sitä, ettei oikeastaan ole yhtään mitään kertomisen arvoista. Mitään, mistä voisi puhua edes samana päivänä uuden ihmiselämän luomisen, kantamisen, synnyttämisen ja syliin saamisen kanssa.

"No, eihän tässä mitään erityistä, töitä vaan ollut paljon, loma tuli kyllä tarpeeseen."

Mitä muuta siihen voi sanoa, ettei kuulosta täysin säälittävältä surkimukselta, jolle ei koskaan tapahdu mitään?

Niin ja löysin muuten toissaviikolla tosi hyvän Netflix-sarjan aitojen esineiden näköisistä kakuista?

Kävin tuossa viikonloppuna uudessa kahvilassa, siellä oli kiva brunssi?

Ja sain eilen auton imuroitua?

Sentään voin kertoa talonetsimisprojektistamme. Luojan kiitos.
Se nouseekin tulevana kesänä keskustelunaiheena arvoon arvaamattomaan.

Istuessani työpäivän jälkeen sohvalle huomaan, että jopa sääkartan lukija on raskaana.

Hän esiintyy päivästä toiseen kauniin kirjavissa mekoissa ja huitoo sadepilven kuvia kohti, välillä lepuuttaen molempia käsiään vatsansa ympärillä sitä korostaen, niin kuin raskaana olevat usein vaikuttavat tekevän.

Minua kiinnosta enää yhtään, millainen sää huomenna tai loppuviikosta on.

Illalla kaupan ovella meinaan törmätä viimeisillään raskaana olevaan naiseen. Hän on ostanut oranssin terttuneilikkakimpun ja perinteisen pakaste-prinsessakakun, vihreällä marsipaanikuorrutuksella, jollaista en voi sietää. Mihin hän mahtaa sitä tarvita, hätävaraksi esikoisen syntymäpäiväjuhliin?

Tarvitsisin kaupasta sata muutakin asiaa, mutten yksinkertaisesti pysty keskittymään muuhun kuin siihen, mitä täytyy seuraavaksi tehdä: Napata testi ja syöksyä kassoille toivoen, ettei kukaan tuttu tule vastaan.

Menen oikealle hyllylle, osaan reitin sinne ulkoa.
En kuitenkaan varsinaisesti raskaustestien, vaan ovulaatiotestien takia.

Jostain syystä seitsemän euron digitaalisen testin ostaminen kirpaisee.
Tunnen houkutusta kapinoida ja ostaa normaali parin kolmen euron liuskatesti.

En edes uskalla ajatella, miten paljon rahaa käytin yksityisellä puolella erilaisiin käynteihin ja tutkimuksiin. Olen maksanut helvetillisestä aukiolotutkimuksesta yli kaksisataa euroa.

Ja nyt katson seitsemän euroa maksavaa raskaustestiä inhoten.

Minkäänlaisia oireita ei ole. Ei edes pienenpieniä. Hädin tuskin tunnen yhtään mitään.
Ruskea vuoto kesti yhden päivän, eikä ole palannut. Ei vielä pitäisikään, kuukautisiin on aikaa.

Jätän liuskatestit haluttomasti kauppaan, ja maksan Clearbluen, tungen sen syvälle käsilaukkuun.

Aukiolotutkimuksesta oli sentään jotain hyötyä.
En usko, että tästä on.

En usko tämän antavan minulle sellaista informaatiota, mitä en jo tietäisi.

2 kommenttia:

  1. Tunnistan tunteen! Vihaan ostaa niitä hemmetin ClearBlue ovulaatiotestejä, jotka maksavat sen 50 e laatikko, joka kestää yhden kierron. Vaikka pieni rahareikähän se tässä kokonaisuudessa on..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kokonaisuuteen verrattuna se on pieni kuluerä, mutta silti kuitenkin merkittävä, etenkin jos testaus jatkuu kuukaudesta, jopa vuodesta toiseen. Myös itseäni on yllättänyt, miten kalliita etenkin laadukkaammat, ei-liuskamaiset ovulaatio- ja raskaustestit ovat. :/

      Poista