Reuna

Istun esimiestä vastapäätä. Kehityskeskustelu on etenemässä kohti loppuaan.
Tunnelma on kevyt ja rento, lähestulkoon hersyvä.

Tulee olemaan ikävää pilata se.

Muistelen eilisiltaista keskustelua Miehen kanssa, kun suunnittelin taas kerran jänistäväni.

”Onkohan sitä kuitenkaan niin tarpeellista kertoa?”, pohdin silloin ääneen suihkussa.
”Jos punktio olis esimerkiksi perjantaina, eihän mun tarvitsisi olla kuin yksi päivä pois millä syyllä tahansa!”

Muistan Miehen kuunnelleen jahkailujani aikansa, kunnes totesi ykskantaan, että joo, mutta kyllä nyt kannattaa vaan kertoa.

Miksi jännitän tätä näin paljon? Edessäni on tuttu, mukava ihminen.
Koska tässä ei ole enää kyse työstä, vaan omasta elämästäni, siitä ainoasta, mikä on.

Kun lopulta avaan suuni, ensimmäiset lauseet tulevat urheasti, jopa korostetun hillittyinä ja toteavina.

Kerron etukäteen suunnittelemani lyhyen version, eli nykytilanteen.
Joka on se, että olen juuri eilen aloittanut pistokset IVF-hoitoja varten.

Ei taustaa, ei aikaisempia tapahtumia, vaikka niistähän voisi puhua kokonaisen eliniän verran.

Esimieheni on ensimmäinen henkilö, kenelle kerron vasta myöhemmin, kun paljon asioita on jo tapahtunut. Kaikille muille, jotka asiasta tietävät, olen kertonut suunnilleen heti kun olen saanut asioita tietooni.

Nyt kerron hoidoista ihmiselle, jolle en varsinaisesti halua kertoa, vaan pikemminkin koen tarvetta kertoa, koska niin on yksinkertaisesti helpompaa.

Jätän kertomatta, miten lopulliselta, jollain tavalla erilaiselta kaikki tuntui ensimmäistä munasoluja kypsyttävää piikkiä pistäessä.

Miten minusta tuntui siltä, että tämä on nyt se hetki: Point of no return.
Tältä polulta palaan takaisin joko häviäjänä tai voittajana.

Kaikki sujuu suunnitelman mukaan, kunnes tunnen, kuinka ääneni alkaa väristä. Henkisestä rimpuilustani huolimatta se hiipuu ja ohentuu olemattomaksi, kuin kaikki voima pakenisi siitä.

Puhuminen on vaikeaa.
Kunnes siitä tulee täysin mahdotonta.

Esimies ojentaa tyynen rauhallisesti nenäliinapaketin. Se on perin omituista. Yleensä olen itse se, joka tarjoaa niitä muille. Hän istuu siinä ja odottaa, että saan enimmän osan itsestäni jollain tapaa kasaan.

Turhauttaa, ja sekin itkettää. Pystyn todistetusti aivan hyvin puhumaan tästä normaalisti.
Jostain syystä tarvitaan vain asian tarkempi avaaminen jollekulle uudelle ihmiselle, ja käy näin.

Hävettää myös jonkin verran, vaikka tiedän sen olevan järjetöntä.
Jos esimies on yllättynyt, hän peittää sen loistavasti. En ole koskaan itkenyt hänen nähtensä.

Mitä minä nyt tällä tavalla?

Toisaalta, niin. Jos sitä yhtään miettii.

Että sitä minä varmaan nyt, tällä tavalla.

Esimies kertoo tietävänsä, miten raskaita hoidot ja niistä toipuminen voivat olla, puhumattakaan niiden henkisestä puolesta. Hän kertoo ymmärtävänsä tämän erityisen hyvin siksi, että hänen oma esikoislapsensa syntyi IVF-hoitojen tuloksena.

Hetken vain tuijotan häntä hämmentyneenä.
Enpä olisi koskaan arvannut.

Miksi en? En osaa sanoa.
Ei näistä puhu kukaan.

Samassa tunnen kehoni jäykän asennon rentoutuvan.
Ehkä minun ei tarvitsekaan pysyä täysin kasassa.
Ehkä hetken aikaa on lupa olla ihan vähän rikki?

Kuivaan silmiäni, kostea nenäliina kastuu entisestään.

Kerron esimiehelle katsoneeni järkeväksi, että hän tietää, missä oikeasti mennään. Lisään aikovani kuitenkin valehdella muulle tiimille poissaolojeni syyn, koska en luota kaikkiin tiimimme jäseniin – tarkemmin sanottuna erityisesti yhteen jäseneen – siinä, että tieto pysyisi sataprosenttisella varmuudella ainoastaan oman tiimimme sisällä.

Itku ei pysy sisällä, se pursuaa yli laidan katkonaisina henkäyksinä.
Etenkin nyt, kun en enää tee hartiavoimin työtä sen estämiseksi.

Mitä ihmettä nyt enää itken?

Suurin uutinen on jo sanottu, ja kaikki on ihan hyvin.
Niin kuin arvasin, että tulee olemaan. Silti on vaikea lopettaa.

Täytyy rauhoittua, ennen kuin poistun tästä huoneesta.
En saa näyttää näin itkeneeltä, jos joku työkaveri tulee käytävässä vastaan.

Sanon, että vaikka tuntuu toisaalta pahalta salata näin isoa asiaa läheisiltä työkavereilta, mutta en vain näe muita vaihtoehtoja. Lisäksi tuntuisi kummalliselta kertoa vain jollekulle, ja jättää osa tiimistä, tai vain yksi heistä, pimentoon. Esimies toteaa ymmärtävänsä.

Tunnustan rehellisesti harkinneeni valehtelemista myös hänelle. Työpaikallamme on käytäntö, jonka mukaan esimies voi myöntää muutamia sairauslomapäiviä työntekijän omaan ilmoitukseen perustuen.

Olisinhan voinut vain ilmoittaa hänelle tekaistun sairausloman syyn muutamaksi päiväksi, ja olla näyttämättä poliklinikalta saatua sairauslomatodistusta kenellekään. Esimies nyökkää, hänkin tietää tämän.

Lienee viimeistään tässä vaiheessa ilmeistä, että kertomiseen oli kynnystä.

Hän lisää, että jos haluan joskus puhua lisää hoidoista, hänen kanssaan voi aina tulla juttelemaan.
Hän on ensimmäinen ihminen koko tuttavapiiristäni, jonka tiedän käyneen lapsettomuushoidoissa, jos nettituttavuuksia ei lasketa.

Astuessani toimiston käytävälle tajuan, että kyyneleinen nenäliina on jäänyt käteeni.
Suljen sen tiukasti nyrkkiin, moikkaan hymyillen yhtä työkaveria ja luikin huoneeseeni.

Tuntuu hyvältä, että kerroin.
Se on yksi valhe, yksi salattava asia vähemmän. 

Seison reunalla.
Astun askeleen eteenpäin.