IVF-logiikka

Olen löytänyt yksinkertaisen logiikan ajatuksistani IVF-hoidoista ja niiden lopputuloksesta. Itse asiassa olen soveltanut vaihtelevalla menestyksellä samaa mantraa jo pitkään, lähes koko viime vuoden ajan käydessämme läpi kevyempiä hoitoja.

Se kuuluu näin:

Mitä vähemmän ajattelen onnistumista, sitä vähemmän epäonnistuminen sattuu.

Mitä enemmän ajattelen epäonnistumista, sitä vähemmän se sattuu.

Logiikka tässä ei liene mitenkään erityisen aukoton, myönnän.

Kun sattuu joka tapauksessa, onko sillä jotenkin erityisesti väliä, sattuuko vaikkapa 29 prosenttia vähemmän, kuin teoriassa enimmillään voisi sattua?

Tiedän, että jotkut kykenevät olemaan odottavammalla, positiivisemmalla mielellä tässä vaiheessa IVF-hoitoja. Niin itse asiassa itsekin kuvittelin etukäteen voivani olla.

Mutta en näköjään vain yksinkertaisesti voi.

Siis en uskalla, toisin sanoen.

Ajatukseni ovat kohmeisia pitkän talven ja kevään jäljiltä.
Kalseita ja kolkkoja. Tönköiksi paikoilleen jähmettyneitä.

Ne asettuvat kuin itsestään tismalleen samoille urille, kuin ennenkin.
Puolustautumaan, suojelemaan itseä.

Jos ajattelen jotain muuta lopputulemaa kuin epäonnistumista, koko maailma nitkahtaa pois radaltaan.

Alan nähdä olkani yli kaikkialla utuisia kasvoja, tuntea kaiken aikaa jonkin varjon kulkevan takanani, häilyvän pahaenteisesti ylläni, kurottuvan kohti.

Alan hengittää raskaammin, kuunnella yön ääniä loputtomiin, kuvitella asioita.
Ja kun alan kuvitella asioita, alan nähdä sellaista, josta on jälkikäteen tuskallista luopua.

Tuntuu samalta, kuin menisin junaraiteelle makaamaan ja odottamaan yliajoa.
Kuin lähtisin Kehä I:lle autojen sekaan ilman turvallista metallikuorta, vain oma iho turvanani.

Se tuntuu niin paljaalta, alastomalta.

Se vain tuntuu liikaa, piste.

Maailmasta tulee paikka, jossa jokin on vain kertakaikkisen väärin, huonolla tavalla vinksallaan.
Siitä tulee niin pelottava paikka, etten kestä olla täällä.

En tiedä, mitä toivolla tulisi tehdä.
Pelon kanssa osaan toimia paremmin. Tiedän oikein hyvin, miten sitä käytetään.

Se otetaan tiukasti viereen, rutistetaan kovaa, käperrytään sen kanssa lähekkäin.
Niin, ettei lopulta erota, kumpi syleilee kumpaa, kumpaa tässä hoidetaan.

Ja kun se on tarpeeksi kiinni ihossa ja ihon alla, on vaikeaa nähdä muuanne.
On vaikeaa muistaa, että ylipäänsä oli jotain muuta, mitä nähdä.

Ja silloin voi tuntea olevansa ainakin jossain määrin turvassa.
Sillä tavalla, kuin se ylipäänsä on enää mahdollista.

Kun kaikki on tavallisessa järjestyksessä. Kaikki sujuu niin kuin ennenkin, tutulla tavalla.
Ei yllätyksiä, jotka voivat suistaa kaiken raiteiltaan.

Tai ehkä pikemminkin raitelleen, koska siihen en ole tottunut.
Raiteiltaanhan tämä kaikki, koko elämä on ollut jo pitkään.

Mietin poliklinikalta saatua suunnitelmalappua. Kohtaa, jossa luki "rt" eli raskaustesti.
Kahdentenatoista päivänä siirrosta.

Tällä kertaa huijaaminen ei auta, vaan testi on oikeasti tehtävä.
Tiedän sen, vaikka tunnetusti koen pyhää vihaa raskaustestejä kohtaan.

Yritän jo henkisesti valmistautua siihen.
Nimenomaan siihen ainoaan tulokseen, jota saan ajatella.

Saamissani ohjeissa korostetaan, että on äärimmäisen tärkeää tehdä raskaustesti ennalta määriteltynä päivänä joka tapauksessa, oli tilanne mikä tahansa siinä vaiheessa, oli jonkinlainen verenvuoto alkanut tai ei. Näin saadaan varmuus asiasta, ja esimerkiksi tukilääkityksiä voidaan varmuudella lopettaa tietäen, ettei niitä tarvita.

IVF-hoidoissa tulee tehdä digitaalinen raskaustesti, jossa on vähemmän tulkinnanvaraa.
Kiva, sellaista en ole vielä ennen tuijottanutkaan tyhjin silmin.

Kalenteroin luontevasti mielessäni aikataulun tulevista päivistä raskaustestiin asti ja vähän sen jälkeen:

Tiistai: Lounastreffit entisen työkaverin kanssa.

Keskiviikko: Pitempi päivä töissä, eli ilta pelkkää kotona lojumista. 

Torstai: Ehkä lenkille ystävän kanssa.

Perjantai: Mökille?

Lauantai: Todennäköisesti ruokakauppapäivä.

Sunnuntai: Voisi hakea noutoruokaa.

Maanantai: Itkemistä.

Tiistai: Auto korjaamolle.

Kas noin.
Sinne testin tekeminen sulautuu näppärästi omalle päivälleen, muiden sekaan.

Teen sen, itken, ja jatkan kesää eteenpäin.
Pääsen yli, koska ylihän siitä täytyy päästä, miten muutenkaan voisi jatkaa uutta kohti.

Pian siitä jään lomalle, jonka aikana yritän rentoutua ja nauttia, niin kuin yritin viime kesänäkin.

Niin, ja tällä kertaa yritän myös valmistautua syksyn pakastealkionsiirtoon.