maanantai 20. kesäkuuta 2022

IVF-logiikka

Olen löytänyt yksinkertaisen logiikan ajatuksistani IVF-hoidoista ja niiden lopputuloksesta. Itse asiassa olen soveltanut vaihtelevalla menestyksellä samaa mantraa jo pitkään, lähes koko viime vuoden ajan käydessämme läpi kevyempiä hoitoja.

Se kuuluu näin:

Mitä vähemmän ajattelen onnistumista, sitä vähemmän epäonnistuminen sattuu.

Mitä enemmän ajattelen epäonnistumista, sitä vähemmän se sattuu.


Logiikka tässä ei liene mitenkään erityisen aukoton, myönnän.

Kun sattuu joka tapauksessa, onko sillä jotenkin erityisesti väliä, sattuuko vaikkapa 29 prosenttia vähemmän, kuin teoriassa enimmillään voisi sattua?

Tiedän, että jotkut kykenevät olemaan odottavammalla, positiivisemmalla mielellä tässä vaiheessa IVF-hoitoja. Niin itse asiassa itsekin kuvittelin etukäteen voivani olla.

Mutta en näköjään vain yksinkertaisesti voi.

Siis en uskalla, toisin sanoen.

Ajatukseni ovat kohmeisia pitkän talven ja kevään jäljiltä.
Kalseita ja kolkkoja. Tönköiksi paikoilleen jähmettyneitä.

Ne asettuvat kuin itsestään tismalleen samoille urille, kuin ennenkin.
Puolustautumaan, suojelemaan itseä.

Jos ajattelen jotain muuta lopputulemaa kuin epäonnistumista, koko maailma nitkahtaa pois radaltaan.

Alan nähdä olkani yli kaikkialla utuisia kasvoja, tuntea kaiken aikaa jonkin varjon kulkevan takanani, häilyvän pahaenteisesti ylläni, kurottuvan kohti.

Alan hengittää raskaammin, kuunnella yön ääniä loputtomiin, kuvitella asioita.
Ja kun alan kuvitella asioita, alan nähdä sellaista, josta on jälkikäteen tuskallista luopua.

Tuntuu samalta, kuin menisin junaraiteelle makaamaan ja odottamaan yliajoa.
Kuin lähtisin Kehä I:lle autojen sekaan ilman turvallista metallikuorta, vain oma iho turvanani.

Se tuntuu niin paljaalta, alastomalta.

Se vain tuntuu liikaa, piste.

Maailmasta tulee paikka, jossa jokin on vain kertakaikkisen väärin, huonolla tavalla vinksallaan.
Siitä tulee niin pelottava paikka, etten kestä olla täällä.

En tiedä, mitä toivolla tulisi tehdä.
Pelon kanssa osaan toimia paremmin. Tiedän oikein hyvin, miten sitä käytetään.

Se otetaan tiukasti viereen, rutistetaan kovaa, käperrytään sen kanssa lähekkäin.
Niin, ettei lopulta erota, kumpi syleilee kumpaa, kumpaa tässä hoidetaan.

Ja kun se on tarpeeksi kiinni ihossa ja ihon alla, on vaikeaa nähdä muuanne.
On vaikeaa muistaa, että ylipäänsä oli jotain muuta, mitä nähdä.

Ja silloin voi tuntea olevansa ainakin jossain määrin turvassa.
Sillä tavalla, kuin se ylipäänsä on enää mahdollista.

Kun kaikki on tavallisessa järjestyksessä. Kaikki sujuu niin kuin ennenkin, tutulla tavalla.
Ei yllätyksiä, jotka voivat suistaa kaiken raiteiltaan.

Tai ehkä pikemminkin raitelleen, koska siihen en ole tottunut.
Raiteiltaanhan tämä kaikki, koko elämä on ollut jo pitkään.

Mietin poliklinikalta saatua suunnitelmalappua. Kohtaa, jossa luki "rt" eli raskaustesti.
Kahdentenatoista päivänä siirrosta.

Tällä kertaa huijaaminen ei auta, vaan testi on oikeasti tehtävä.
Tiedän sen, vaikka tunnetusti koen pyhää vihaa raskaustestejä kohtaan.

Yritän jo henkisesti valmistautua siihen.
Nimenomaan siihen ainoaan tulokseen, jota saan ajatella.

Saamissani ohjeissa korostetaan, että on äärimmäisen tärkeää tehdä raskaustesti ennalta määriteltynä päivänä joka tapauksessa, oli tilanne mikä tahansa siinä vaiheessa, oli jonkinlainen verenvuoto alkanut tai ei. Näin saadaan varmuus asiasta, ja esimerkiksi tukilääkityksiä voidaan varmuudella lopettaa tietäen, ettei niitä tarvita.

IVF-hoidoissa tulee tehdä digitaalinen raskaustesti, jossa on vähemmän tulkinnanvaraa.
Kiva, sellaista en ole vielä ennen tuijottanutkaan tyhjin silmin.

Kalenteroin luontevasti mielessäni aikataulun tulevista päivistä raskaustestiin asti ja vähän sen jälkeen:

Tiistai: Lounastreffit entisen työkaverin kanssa.

Keskiviikko: Pitempi päivä töissä, eli ilta pelkkää kotona lojumista. 

Torstai: Ehkä lenkille ystävän kanssa.

Perjantai: Mökille?

Lauantai:
Todennäköisesti ruokakauppapäivä.

Sunnuntai: Voisi hakea noutoruokaa.

Maanantai:
Itkemistä.

Tiistai: Auto korjaamolle.

Kas noin.
Sinne testin tekeminen sulautuu näppärästi omalle päivälleen, muiden sekaan.

Teen sen, itken, ja jatkan kesää eteenpäin.
Pääsen yli, koska ylihän siitä täytyy päästä, miten muutenkaan voisi jatkaa uutta kohti.

Pian siitä jään lomalle, jonka aikana yritän rentoutua ja nauttia, niin kuin yritin viime kesänäkin.

Niin, ja tällä kertaa yritän myös valmistautua syksyn pakastealkionsiirtoon.

8 kommenttia:

  1. Onko sinulla mitään fyysisiä tuntemuksia? vatsan nipistelyjä, pahoinvointia? Omassa ivf-alkuisessa raskaudessa minulla ei ollut mitään selvää oloa siitä, että olisin raskaana. Ei mitään mystistä "tiesin vain" -tunnetta. Oli vain sellainen olo, että voi olla että olen tai voi olla etten ole.

    Jaksamista nyt näihin päiviin. Piinapäivät, niin sopiva nimitys niille se on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos kovasti! Piinapäivät on todellakin osuva nimitys tälle kaaokselle, mikä päässä pyörii viikkotolkulla. Ei ole ollut pahoinvointia, mutta itse asiassa viidentenä päivänä siirrosta tuli vähän ruskeaa verivuotoa, mitä ikinä sekään tarkoittaa vai tarkoittaako mitään... Kirjoittelen siitä seuraavaan postaukseen.

      Poista
    2. Se rusehtava vuoto voi olla kiinnittymisvuotoa. Nyt peukut ja varpaat pystyyn..! :)

      Poista
    3. Se kävi mielessä, mutta en yksinkertaisesti uskalla mennä ajatuksissa sinne ja herättää toiveita, kun voi johtua niin monesta muustakin.. Lämmin kiitos peukuista ja varpaista!

      Poista
  2. Ongelma on se, että raskaus ei ala, jos elimistö ei ole sille suotuinen. Eli stressihormonit voivat estää raskauden, kun taas onnellisuushormonit auttavat. Nyt kannattaa pysähtyä: onko tämä todella se, mitä haluat. Ja hankkia ammattiapua joka tapauksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. En suoraan sanottuna usko, että olisin kaikkien näiden vuosien jälkeen enää tässä, missä nyt olen, jos en olisi tässä vaiheessa varma, että tämä on se, mitä todella haluan.

      Olen sitä mieltä, että tahattomasta lapsettomuudesta kärsivälle stressin ja sen vaikutusten esiin tuominen raskaaksi tulemisessa on vähän kaksipiippuinen juttu.

      Stressin vaikutukset ovat kiistattomat, niitä ei ole mitään järkeä kieltää. Ne eivät kuitenkaan selvästikään ole täysin mustavalkoiset ja poissulkevat. Ihmisiä tulee raskaaksi monenlaisissa elämäntilanteissa, esimerkiksi sodan aikana, tai jos on sattunut vaikkapa tulemaan kidnapatuksi ja suljetuksi vuosikausiksi pieneen kellariin oman sukulaisen tai tuntemattoman henkilön toimesta.

      Niin, ja ihmisiä tulee myös jatkuvasti raskaaksi henkisesti ja fyysisesti rankkojen, sekä kehoa että mieltä stressaavien hedelmöityshoitojen tuloksena.

      Minussa kun nyt valitettavasti on niitä stressihormoneita tällä hetkellä huimasti enemmän, kuin onnellisuushormoneita, enkä sitä asiaa voi vain yhtäkkiä muuttaa. En myöskään aio kokea lisästressiä siitä, että koen stressiä ja huolta tilanteessa, jossa se on mielestäni hyvinkin inhimillinen reaktio. Ammattiavun hakemista olen kuitenkin miettinyt itsekin ja varannut ajan lapsettomuuspolin kautta psykologille elokuulle.

      Poista
  3. Minä en kestä kyllä yhtään tuollaista stressihumpuukia. Stressi voi kyllä estää raskautumisen esimerkiksi siten, että liika kortisolin tuotanto estää ovulaation. Tämä on yleensä tilapäistä, eikä stressi ole koskaan syynä pitkäaikaiseen lapsettomuuteen. Joidenkin tutkimusten mukaan kova stressi voi jonkin verran huonontaa IVF-hoitojen tuloksia, toisissa yhteyttä taas ei ole löydetty.

    Ja jos stressi tässä nyt olisikin syynä, miksei raskaus alkanut ensimmäisen yritysvuoden aikana, jolloin asia ei vielä stressannut, aiheutti vain innostunutta odotusta? Vai enkö vain ollut tarpeeksi onnellinen, yksinkertaisesti liian vähän onnellisuushormoneja kehossa? Neiti Kuulla on ollut stressaavampi alku koko lapsiprojektilla kuin minulla, mutta en silti menisi häntäkään syyttelemään itsensä sabotoimisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti kieltämättä! Useimmillehan vauvan yritys on alussa onnellisen kihelmöivää ja hyvällä tavalla latautunutta aikaa, vaikka itselleni se ei sitä missään vaiheessa ole ollut. Silti noin joka viides pariskunta kärsii tahattomasta lapsettomuudesta, jolloin raskaus ei ensimmäisen "onnen vuoden" aikana ala.

      Ainahan sitä kuulee niistä, jotka tulevat raskaaksi juuri silloin, kun vain lakkasivat yrittämästä ja "päästivät irti", jopa luopuivat toivosta kokonaan.

      Vaikka sillä olisikin vaikutusta stressin kannalta ja varmasti onkin, eihän sellaiseen voi vain yhtäkkiä pakottaa itseään, vaan luulen sen toimivan vain silloin, jos se on luonteva ja oikealta tuntuva lopputulos pitkässä, tietynsuuntaisessa ajatusprosessissa. Jollaisesta ainakin itse olen hyyyvin kaukana.

      Poista