tiistai 14. kesäkuuta 2022

XXL-tarjouspäivät

Isä soittaa ja kysyy, miten viimeisin (punktiota edeltävänä päivänä ollut) asuntonäyttö meni.
Kerron, ettei toivotusti. Muutama suht tärkeä asia talon kunnossa ja rakenteissa ei vakuuttanut, etenkään Miestä.

Muutama viikko sitten istuimme isän kanssa kahden saunan rappusilla, ja katselimme järvelle.

Puhuimme omistusasunnon ostamisesta ja vallitsevasta maailmantilanteesta. Pohdin, ettei nyt taida olla millään tasolla maailman paras ajankohta siihen. Mutta kun kukaan ei osaa sanoa, milloin tulee se parempi ajankohta, vai tuleeko sitä. Ja jos tulee, milloin. Sitä on täysin mahdotonta ennustaa.

Isä, jolla on yleensä vahvat mielipiteet kaikkeen, oli erikoisen hiljainen ja hillitty lausumissaan.
Hän myönsi, että niin, ei hänkään tiedä, kannattaako vain ostaa nyt, jos sopiva tulee, vai odottaa.

Havahdun takaisin tähän hetkeen, ja käynnissä olevaan puhelinkeskusteluun.

"Sitä minä vaan, että eikö se ollut vähän turhan pieni?"

"Kolme makuuhuonetta?"

"Niin. Sitä minä vaan, että kun niitä lapsia sitten."

Uskomatonta.

Olen viime vuosien aikana kuullut toinen toistaan ihmeellisempiä töksäytyksiä lasten hankkimisesta, mutta mitkään niistä eivät ole tulleet omilta tai Miehen vanhemmilta.

Päinvastoin, he ovat kaikki vaikuttaneet erityisen hienotunteisilta, syystä tai toisesta.
Kuin he nimenomaan eivät haluaisi korostaa asiaa millään tavalla, tai omia toiveitaan siihen liittyen.

Äiti on kerran maininnut ohimennen jostain vanhasta vaatteestani tai lelusta, että "voithan säilyttää sen, jos joskus sulla on vaikka omia lapsia". Siinä kaikki.

Isä ei ole sanonut edes sitäkään vähää.

Ja nyt tämän taloasian myötä meistä on ilmeisesti tullut isälleni vapaata riistaa.
Se on se porttiteorian portti, joka on avannut suoran väylän yleisen arvostelun kohteeksi.

Kaikkein erikoisinta tässä on se, että isä on aina ollut vahvasti oman tiensä kulkija.
Hänen oma elämänsä ei ole kulkenut millään tavalla perinteisintä, normien mukaisinta polkua.

Käsittääkseni oli myös pitkälle aikuisikään epäselvää, tulisiko hänen oma tiensä sisältämään vanhemmuutta minkäänlaisessa muodossa, vai veisivätkö aiemmin tehdyt valinnat muihin suuntiin.

Ja nyt hän puhuu kuin olisi aivan täysin itsestäänselvää ja kenen tahansa ulkopuolisen ennustettavissa, mitä kaksi aikuista ihmistä aikovat ja haluavat elämällään tehdä.

Mikä on lapsia, tietenkin.

Ihan kuin elämältä voisi vain tilata kuin ravintolassa tai torikojulla konsanaan, että kolme lasta, kiitos. Ja ainut asia, missä jokin edes teoriassakaan voi mennä pieleen, ovat käynnissä olevat kesäkuun XXL-tarjouspäivät, joiden ansiosta saakin enemmän lapsia, kuin oli alun perin tilannut. 

Ikään kuin ei olisi ylipäätään mahdollista saada jotain vähemmän, kuin toivoi.

Kaikki valinnat, jotka olen elämäni aikana tehnyt. Isällä on ollut niistä aivan varmasti omat mielipiteensä, epäilyksensä. Silti hän on aina antanut minun päättää ja valita itse.

Jos ja kun hän on arvostellut ja kyseenalaistanut ratkaisujani, hän on tehnyt sen salaa omassa mielessään. Mutta minulle hän on aina sanonut, että siitä vaan, itsehän tiedät.

Ja nyt, kaikista maailman hetkistä ja tilaisuuksista juuri nyt, hän kokee tarpeelliseksi arvostella ääneen yhtä Miehen kanssa tekemistäni valinnoista: etsimämme uuden kodin makuuhuoneiden (minimi)lukumäärää.

"Eihän sitä katsos voi tietää", hän jatkaa. "Muistatko sen Penttilän Erkin tyttären Marjan, sillä oli kaksi lasta ja molemmille omat huoneet, kun tuli raskaaksi. Ja tulikin kuule kaksoset!"

"..."

Hetken ajan tunnen vastustamatonta halua muodostaa seuraavat lauseet:

"Aina yhtä hupsu isä! Ei me lapsia haluta. Me halutaan kolme makuuhuonetta siksi, että me perustetaan kenneli ja ryhdytään frettikasvattajiksi. Katsos yhteen makuuhuoneeseen tulee juuri synnyttäneiden frettien osasto ja toiseen poikasosasto. Kolmannesta huoneesta tulee niiden teho-osasto, röntgenlaitteet ja kaikki. Mehän siis itse nukutaan olohuoneessa."


Sen sijaan kuuntelen mykistyneenä, kuinka isä päättää puheenvuoronsa sanoihin:
"Niin että ei sitä aina voi tietää vaikka tulee aiottua reilumpi määrä."

"Joo. No tuskinpa", tokaisen tyrmistystäni nieleskellen, ja vaihdan puheenaihetta hetkeksi, kunnes lopetan puhelun mahdollisimman luontevasti. 

Onko hän(kin) ajatellut kaikessa hiljaisuudessa kaikki nämä vuodet, etenkin valmistumiseni ja vakituisen työpaikan saamisen jälkeen, että jaahas, koskahan ne oikein ryhtyvät hommiin?

Ja nyt saatuaan kuulla taloasiasta, hän on itsetyytyväisesti todennut, että noniin, tuleehan se vihdoin sieltä! Ensin talo ja sitten lapsi.

Enpä olisi uskonut, että isäni on kykeneväinen tällaiseen idiotismiin. 

Voisiko olla mitenkään mahdollista, että.. No, meneehän tämä vähän surrealistiseksi, mutta yhtä kaikki, kokeillaan silti.

Että aikuiset ihmiset itse tietävät, ja en tiedä, ehkä ovat jopa jollain tasolla MIETTINEET, minkä kokoista taloa tarvitsevat ja haluavat?

Puhelun jälkeen kiehun. Raivostuttaa.

Kaikista eniten raivostuttaa, että jostain syystä juuri minun pitää olla se, joka tietää, ettei se mene niin. Ettei mikään välttämättä mene, niin kuin kuvittelisi.

Etten koskaan, ikinä, tule pystymään muodostamaan whatsapp-viestiä:

"Hei ihan totta muuten iskä, ehkä meidän sittenkin kannattaa etsiä isompaa.
Kun eihän sitä tosiaan tiedä, miten tässä vielä innostutaan! :)"

8 kommenttia:

  1. Alkoi niin suututtaa sun puolesta! Eikä vähiten siksi, että itsekin olen joutunut kuulemaan samanlaista paskaa, anoppini mielestä meidän olisi pitänyt ostaa kolmio eikä kaksio, koska mitä jos saamme lapsen?? En vaan ymmärrä, miten voi aikuisen ihmisen harkintakyky noin pettää, ettei heille tule mieleen, että ehkäpä asianosaiset ihan itse ovat osanneet ottaa huomioon suunnitelmat jälkikasvun suhteen. Ja mikä siinä onkin, että "ei voi tietää" lapsiluvun yhteydessä tarkoittaa aina tahatonta suurperhettä? Ei tosiaan voi tietää, saattaa tulla vaikka nolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huoh, näitä kommentteja! Eikö läheisten pitäisi kaiken järjen mukaan olla niitä, jotka nimenomaan seisovat päätösten takana?

      Mitä jos? Niinpä, mitä jos. Mitä jos sitä lasta ei toiveista huolimatta koskaan tule..?

      Mielestäni yksi ihmeellisimmistä asioista tässä on, että olemme tosiaan kaikilla mittapuilla jo hyvin aikuisia ja itsenäisiä ihmisiä. Emme edes mitään 17-vuotiaita ensimmäistä omasta kodista mutuilevia ja haaveilevia teinejä, joille vanhempi voisi kokea tarvetta vähän muistutella aikuismaailman realiteeteista, että "niin, mutta luuletko että sellainen huonemäärä oikeasti riittäisi Siellä Sun Unelmakodissa Sitten Joskus Kun Oot Aikuinen?"

      Poista
    2. Niinpä, ehkä näissä loukkaa kipeän lapsiasian lisäksi juuri tuo, että suhtaudutaan melkein kuin lapseen, joka ei varmaankaan ymmärrä suunnitella elämäänsä kuukautta pidemmälle. Samalla kun on jo joutunut kohtaamaan sellaisia aikuiselämän ongelmia, joista sanojalla ei ole mitään käsitystä.

      Poista
    3. Jep, ihan kuin tässä ei olisi tähän mennessä tullut mietittyä jo jokainen mahdollinen tulevaisuuden skenaario tuhanteen kertaan. Erityisesti ne pelottavimmat..

      Ja ihan kuin ei läheisensä mielestä yhtäkkiä jostain syystä olisikaan siihen enää kyvykäs ylipäänsä. Miettimään omia asioitaan, siis.

      Poista
  2. Mä luulen, että vanhempi sukupolvi ei vain osaa ajatella, että voisi olla lapsettomuutta. Jos itselle lapset ovat tulleet tuosta vain eikä heidän ikäpolvessaan ole lapsettomuudesta puhuttu, niin ei tavallaan tule heille mieleen. Lisäksi ainakin mun vanhemmille ajatus, että joku ei haluaisi lapsia, on täysin vieras.

    Mä tuollaisten puolinaisten epämääräisten vihjailujen jälkeen lopulta kerroin suoraan. Eli toivottaisiin kyllä lasta, mutta luonto ei niitä meille suo. Ollaan hoidoissa enkä halua puhua aiheesta enempää. Kerron jos tulee jotain kerrottavaa. Siihen loppuivat tiedon kalastelut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on muuten totta! Voi hyvin olla, ettei asia yksinkertaisesti ole käynyt edes mielessäkään, että lasten saamisessa voisi olla jotain ongelmaa, ainakaan tämänikäisellä ja perusterveellä pariskunnalla, kuin mekin olemme.

      Nostan hattua, että olet nostanut kissan pöydälle ja kertonut suoraan, mikä on tilanne. Olen kuullut monta tarinaa siitä, että kertomisen jälkeen sukulaiset ovat kunnioittaneet toivetta siitä, ettei asiasta puhuttaisi.

      Luulen, että jos meidän tilanne olisi toinen, itsekin edes harkitsisin vakavasti asiasta kertomista sukulaisille. Tosin en ihan luota siihen, että he osaisivat olla noin hienotunteisia. Tällä hetkellä en kuitenkaan voisi kuvitella painajaismaisempaa tilannetta Miehelle kuin se, että joku sukulainen tulee höpöttelemään lapsettomuushoidoista ja utelemaan niiden tilannetta häneltä, olettaen toki hänen olevan täydellä innolla niissä mukana..

      Poista
    2. Ei ehkä osaa, mutta musta se ei ole silti mikään selitys tai puolustus... Lastenhankinta on kuitenkin niin henkilökohtainen asia, vaikka se olisi itselle helppoa ollutkin. En tiedä onko nämä ihmiset sitten itse jakaneet ilomielin lisääntymissuunnitelmansa kaikille? Minunkin anoppi kyllä nyt tietää asiasta, eikä samanlaisia sammakoita ole sen jälkeen päässyt suusta. Harmi vain, että minun on vaikea päästä yli tuosta, kannan siitä kai vieläkin jonkinlaista kaunaa, kun se näin paljon suututtaa vuodenkin jälkeen.

      Poista
    3. Samaa mieltä, kyseessä on kuitenkin yksi henkilökohtaisimmista asioista jokaisen elämässä. Harvapa esimerkiksi omista sairauksistaan tai seksielämästään kokee luontevana huudella, ja tuskin edes samanlaista avoimuutta oletetaankaan, kuin jostain syystä tästä lapsiasiasta.

      Ymmärrän hyvin. Ikävillä asioilla on valitettavasti tapana jäädä pitkäksi aikaa päähän kaikumaan, vaikka asia sinänsä olisi jo pitkään ollut eri tavalla. Itsekin huomaan, että oli suorastaan jonkinlainen pettymys, ettei isäni ollutkaan täysin sellainen, jollaiseksi olin hänet mieltänyt tähän asti. Että ehkä hienotunteisuudeksi tulkitsemani kommentoimattomuus johtuikin vain lähinnä siitä, ettei aiheeseen ollut aiemmin sopivaa sytykettä tai aasinsiltaa.

      Poista