Liian pitkä uneksi

Unta.

Tämän on oltava unta.

Hetkessä käsitän sen: Tämä on edelleen sitä samaa unta, mitä näin aiemmin!
Olen nukahtanut sohvalle uudestaan, ja jo kerran nähty uni toistuu taas.

Sen on pakko olla niin.

Siirryn vessan kirkkaasta valosta hämärään keittiöön.

Katson mikron kelloa. Se näyttää 6.24.

Seison pelkät alushousut jalassa Ikean matolla, testi toisessa kädessä.
Toisella kädellä läpsäytän kevyesti poskeani.

Kerran, toisen.
Kolmannen.

Läpsäykset kaikuvat hiljaisessa asunnossa.

Herää, hoen itselleni. Herää.

HERÄÄ.

Mitään ei tapahdu.
En herää.

Mies nukkuu edelleen makuuhuoneessa.
Menen sohvalle, asetan testin eteeni sohvapöydälle.

Sitten vain istun siinä. Ehkä viisitoista minuuttia, ehkä puoli tuntia.
Noin minuutin välein otan testin käteen, ja katson sitä. Tarkistan, mitä se näyttää.

Joka kerta olen täysin vakuuttunut, että jokin on muuttunut, että toinen viivoista on hävinnyt.
Että olen nähnyt harhoja. Kuvitellut, ja nyt havahtunut kesken kaiken takaisin realiteetteihin.

Kaksi viivaa pysyy itsepintaisesti testissä.
Niissä ei ole kertakaikkiaan mitään tulkinnan varaa.

Vai onko sittenkin?

Muistan raskaustestin ohjeet.
Niissä luki, ettei viivan paksuudella ole väliä.

Ei paksuudella, mutta entä sijainnilla?

Ohjeet!
Missä ne ovat?

Entä jos viivani on jotenkin väärin päin?
Väärässä paikassa?

Seuraavaksi vakuutun siitä, että olen jotenkin itselleni tyypillisesti onnistunut sähläämään testin tulkinnan. Että tämä ei olekaan positiivinen tulos, vaan negatiivinen, tai vähintään epäonnistunut.

Etsin ohjeet käsiini, luen ne uudestaan. Niissä on monenlaisia esimerkkejä siitä, miten hailakka tai tumma, oikeastaan ihan minkälainen tahansa plussamuodostuma on positiivinen.

"Ei ole väliä, onko toinen plusmerkin muodostavista viivoista vaaleampi tai tummempi kuin toinen, vaan tuloksesi on raskaana."

Tämä testi taitaa olla positiivinen.
Ja minä taidan olla hereillä.

Tämä taitaa olla totta.

Laitan whatsapp-viestit kolmelle lähimmälle ystävälle.
Sen jälkeen jatkan testin tuijottamista. Pelkään, että se häviää, on pian poissa.

Tiedän, että kohta koittaa se hetki, mitä olen viimeiseen asti välttänyt kuvittelemasta etukäteen.

Pitää kertoa Miehelle.

"Tää testi on varmaan positiivinen", sanon, kun makuuhuoneen ovi avautuu.

"Mmm-m", Mies sanoo vetäessään boksereita jalkaansa.

Kuin tämä olisi maailman oletettavin, ei-yllättävin asia.

Hän alkaa valmistella aamupalaa, niin kuin jokainen aamu tähänkin asti.

Ei onnenkyyneleitä, halauksia, suudelmia.
Ei ilonkiljahduksia, sopertavaa syleilyä, kosketusta.

Ei tietenkään, sillä eihän tämä mene niin, se on jo tiedossakin.

Hän käyttäytyy kuin tämä olisi ollut hyvinkin ennustettavaa, jopa todennäköistä.
Vaikka tämä on maailman epätodennäköisin asia.

Mutta hänen äänestään ei kuulu vihaa. Se ei värise katkeruudesta, ei mykisty puhumattomaksi.
Itse asiassa pian hän jo vitsailee, että toivottavasti kykenen ajamaan autoa tässä mielentilassa.

Muistelemme yhdessä, mitä lääkäri sanoi ensikäynnillä lääkityksistä, jos raskaustesti on positiivinen.
Anteeksi, siis kun. Hänhän käytti sanaa KUN.

Muistan, että metformiinista puhuttaessa lääkäri sanoi, että ne lopetetaan siinä tapauksessa välittömästi. Mies muistaa, että Teroluteista oli maininta, että myös ne voisi vain lopettaa.

 
Muistelemme molemmat, että lääkäri mainitsi kilpirauhaslääkityksen nostamisesta, kenties tuplaamisesta? Sanon soittavani poliklinikalle ja tarkistavani asian.

Työpäivä menee pirteän terhakkaassa sumussa.

On erittäin vaikeaa käsittää, mitä on tapahtunut.
Kuin eläisin jonkun toisen elämää.

 

Odotan hetkeä, kun joku taiteellisen näköinen henkilö ilmestyy luokseni videokameran kanssa ja sanoo:
"Purkissa! Ihan hyvä, jatketaan tästä taas huomenna."

Töissä raskaustesti käy mielessä noin pari kertaa tunnin sisällä.
Iltapäivällä menee kevyesti yli tuntikin, etten edes muista koko asiaa.

Luulen sen johtuvan siitä, etten ole millään tavalla sisäistänyt kyseisen asian koskettavan minua.

Tunnen itseni huijariksi. Eihän minulla ole mitään oireitakaan.
Mitä se tarkoittaa, mitä ei tarkoita?

Iltapäivällä saan erikoisen lämpökohtauksen.
Toimistolla on aina viileä, ja olen pukenut hihattoman topin päälle hupparin.

Yhtäkkiä on niin kuuma, että meinaan tukehtua.
On pakko heittää huppari pois, ja olla pelkässä topissa, mitä en normaalisti koskaan tee.

Illalla ennen nukahtamista huomaan toivovani, ettei tämä päivä koskaan loppuisi.

Tämä päivä on ollut liian pitkä uneksi.
Liian täynnä pieniä yksityiskohtia, jotka muistan edelleen.

Työpaikan lounas, jossa vasta linjaston lopussa käy ilmi, että pizzanpäällisessä on homejuustomurua.
Tässä vaiheessa pizzapala on jo lautasellani. Toista ruokaa ei ole.

En tiedä, miten toimia.
Olen tiennyt olevani raskaana vajaat viisi tuntia.

Miten tässä vaiheessa voi enää perua herättämättä erityistä huomiota?

Kaikki tietävät, että pidän homejuustosta pizzassa.
Otan tarjottimen, menen muiden mukana pöytään ja syön. Jälkiruoaksi on mustikkakiisseliä.

Iltapäivän kahvitauko. Työkaveri kysyy, miten minulla menee.
Mitä kesäsuunnitelmia meillä on Miehen kanssa?

Hoitaja, joka kertoo puhelimessa, että voin tuplata tyroksiinilääkityksen huomisesta eteenpäin.
Hän on miellyttävä, mutta ei onnittele. En tiedä, miksi ei. Onko liian aikaista?

Hän kertoo, että olen raskausviikolla 4+2. Se on helppo laskea, kun tarkka alkion ikä ja siirtopäivä tiedetään valmiiksi. Toissapäivänä oli vaihtunut raskausviikko, se vaihtuu aina samana viikonpäivänä.

"Öö, joo, okei..?" minä sanon. Menet nyt vain päivä kerrallaan, hän sanoo.

Sydämenkuvat viesteissä, joita saan ystäviltä.

Lastenvaatteet, joiden ohi kuljen kaupassa vielä tavallistakin nopeammin.

Eivät ne kaikki millään mahtuisi uneen.

Eiväthän?