tiistai 24. toukokuuta 2022

Uskoa, muttei toivoa

Ensikäynniltä jäi mieleen, että lääkäri käytti koko vastaanottokäynnin ajan sanaa "kun", mitä tuli raskauteen.

Kun raskaustesti on positiivinen, metformiini jätetään välittömästi pois.
Kun raskaustesti on positiivinen, kilpirauhaslääkitys sen sijaan tuplataan.

Se ei jostain syystä kuitenkaan häirinnyt minua, vaikka kenen tahansa muun sanomana se olisi tuntunut naurettavalta, suorastaan ivaavalta, jopa pahimmillaan loukkaavalta.

Tulkitsin sen niin, ettei lääkäri tarkoittanut niinkään juuri tätä ensimmäistä kertaa mahdollisine tuoresiirtoineen, tai ylipäänsä edes IVF-kierrosta numero yksi. Vaan yleisesti ottaen sitä hetkeä hänen näkökulmastaan kun jossain vaiheessa tämä onnistuu.

Siihenhän hänen kai tavallaan tuleekin valaa uskoa.

Ilmaistaanpa nyt suoraan: En ole enää pitkään, pitkään aikaan uskonut raskaaksi tulemiseen lainkaan.

Toivonut olen, oi kyllä. Epätoivoisesti.
Itkien, peläten, turtuen, hyperventiloiden, loputtomasti syyllistyen.

Enemmän kuin laki sallii.
Kunnes alkuvuodesta lopetin senkin, jotta kestäisin jossain määrin kasassa hoitoihin asti.

Mutta milloin viimeksi olen aidosti uskonut, että minun on ihan mahdollista tulla raskaaksi?

Inseminaatioihin en uskonut rehellisesti sanottuna missään vaiheessa. Ei vain pystynyt keräämään minkäänlaista luottoa siihen, että niissä olisi jotain käänteentekevästi eroavaa verrattuna edellisiin kevyisiin hoitoihin.

Ehkä viime vuoden kesällä, hyvällä mielikuvituksella kenties vielä alkusyksystä, kun menimme ovulaation induktioita kotiyrityksellä, ilman seurantaultria?

Mielestäni uskominen ja toivominen ovat eri asia, erityisesti lapsettomuushoidoissa.

Olen hyvä esimerkki siitä, että toivoa voi kaikesta huolimatta, vaikkei varsinaisesti uskoisikaan onnistumiseen. Toivo on nimittäin viimeinen, joka kuolee. Se voi elää vielä kauan uskon loppumisen jälkeen.

Tälläkin hetkellä, vaikka yritän olla mahdollisimman looginen ja realistinen, huomaan samaan aikaan minussa kytevän vielä järjettömän toivon ihmeestä, siitä kaikista odottamattomimmasta.

Jos kaikista maailman ajankohdista juuri nyt, IVF-hoitojen kynnyksellä tulisinkin raskaaksi luonnollisesti. Kävihän niin Rita Niemi-Mannisellekin. Vaikka samaan aikaan tiedän aivan hyvin, ettei tässä käy niin, minulle ei käy niin.

Äh, harhakuvitelmat sikseen.

Totuus on, että olen niin pitkään, lähes hoitojen alkutaipaleelta asti aavistanut, että syvään päätyyn eli IVF-hoitoihin tullaan menemään, että luottoa muunlaiseen lopputulemaan on ollut erittäin vaikeaa hahmottaa, näitä tilapäisiä mielenhäiriöitä lukuunottamatta.

Ja nyt sitten ollaankin siellä syvässä päädyssä.

En voi enää piiloutua "eihän tämäkään varmaan toimi"-mantrani taakse, ainakaan kokonaan.

Koska jos tämä ei toimi, mikä sitten toimii?

Tämähän on juuri sitä, mitä olen jo pitkään pitänyt omalla kohdallani aikalailla ainoana mahdollisuutena saada biologinen lapsi. Olen vakuutellut itselleni, että vaikka kaikki muu on epäonnistunut, tässä mahdollisuudet onnistua ovat oikeasti kohtuullisen hyvät, paremmat kuin milloinkaan ennen.

Niin kuin ne ovatkin.

En kuitenkaan haluaisi nostaa toiveita kattoon. Samalla pitäisi jollain tasolla kyetä hyväksymään, että ulos kadulle potkaisemani toivo asettuu taas luokseni asumaan, määrittelemättömän mittaiseksi ajaksi.

Toisaalta näihin hoitoihin liityy myös erilainen, eritasoinen paine.
Tämä on nyt ihan oikeasti se, minkä tulisi onnistua, jos jokin on onnistuakseen.

Tuntuisi kuitenkin hassulta dissata mielessäni näitä hoitoja samaan tyyliin, kuin inseminaatioita.
Todeta, ettei tästä mitään tule kuitenkaan.

Tämä ei tarkoita automaattista epäonnistumista, eikä sen tulisi tarkoittaa sitä myöskään pääni sisällä.

Tämä oikeasti voi myös onnistua.
Vaikka en selvästikään ole ihan vielä sisäistänyt, mitä se tarkoittaa.

Minun täytynee siis tulevina viikkoina kasata ajatuksiani uudelleen, toisenlaiseen järjestykseen.

Miten olla lapsettomuushoidoissa uskomatta niihin liikaa?

4 kommenttia:

  1. Voi Kuu! Haluaisin rohkaista pitämään toivosta todella kiinni. <3 Melkein jännittää kirjoittaa tätä ja tuntuu epäreilulta ja pahalta ilmoittaa tästä. Mutta kaiken tämän epätoivon, surun ja pettymyksien jälkeen tein positiivisen raskaustestin lauantaina. Yli kahden vuoden ajan ajattelin etten oikeasti tule näkemään kahta viivaa omalla kohdallani. Olen vasta viikolla viisi, ihan alussa. Vielä voi tapahtua mitä vaan.

    Blogiasi lukemista en missään nimessä halua lopettaa koska tämä on ollut niin iso voimavara ja vertaistuki. Lähetän niin paljon voimia tuleviin hoitoihin ja kaikkeen!

    -S

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sydämen pohjasta onnea sinulle, S! Pitkän matkan olet sinäkin kulkenut surun ja pettymysten täyttämiä polkuja, uskomatonta että nyt ollaan tässä.

      Toivon kaikkea mahdollista onnea matkallesi, ja että raskaus sujuu hyvin loppuun asti. Miten olet voinut? Entä mitä ajatuksia, fiiliksiä?

      Kiitos paljon voimantoivotuksista. Ja mahtavaa kuulla, että jäät seuraamaan, kommentoithan myös jatkossa kuulumisia!

      Poista
    2. Kiitos paljon Kuu! On kyllä uskomaton olo itselläkin, edelleen. Kävimme varhaisultrassa todentamassa että pikkuinen on siellä missä pitää. Siellä sydänkin jo löi.
      Viikot ennen ultraa olivat piinaavia, vaikka olikin vahvat oireet. (Pahoinvointia ja oksentelua päivittäin.) Pelkäsin niin kovasti että oireista huolimatta raskaus on väärässä paikassa tai jotain muuta kamalaa on sattunut. On vaikeaa uskoa että tämä todella tapahtuu minulle. Joka päivä mietin miten kiitollinen olen. Edelleen tietenkin pelkään että mitä jos kaikki otetaankin pois, yritän kuitenkin olla antamatta liialliselle pelolle valtaa. Juuri nyt olen raskaana ja jo se on enemmän kuin uskalsin toivoakaan.

      -S

      Poista
    3. Ihan mieletöntä, että näitte hänet jo ensi kertaa! Voin vain kuvitella, miten epätodellinen olosi on. On varmasti vaikea uskoa, että se kaikki todella tapahtuu.

      On ymmärrettävää, että jonkinlainen huoli ja epäilys on enemmän tai vähemmän taustalla, että onko kaikki varmasti edelleen hyvin. Ajattelen, että raskauteen keskittyminen ja siitä nauttiminen hetki kerrallaan on varmasti paras mahdollinen suhtautuminen, vaikka onkin varmasti välillä vaikeaa. Mutta olet niin ansainnut sen kaiken hyvän! :)

      Poista