Toisenlaisia pettymyksiä

Moni asia alkaa vaikuttaa etäisesti pelottavan tutulta tässä projektissa nimeltä asunnon etsiminen.

Se, että ensin kaikki näyttää hyvältä, suorastaan lupaavalta.
Toiveet heräävät. Kuvittelen asioita.

Ehkä tämä on Se. Edellinen ei ollut.
Eikä sitä edellinen, tai sitä.

Mutta ehkä juuri tämä on.
Ja jos on, silloin myös tämä hetki on Se Hetki.

Näen meidät siellä, elämässä juuri niiden tiettyjen seinien sisällä.
Huomaan kaikkialla hyviä mahdollisuuksia.

Ehdin haaveilla isommasta olohuoneesta, järkevästä varastotilasta, ikkunalaudoista täynnä viherkasveja. Omasta pihasta. Kauniista ulko-ovesta. Marjapensaista.

Sitten luemme tarkemmin papereita. Käymme asuntonäytössä.
Toteamme, ettei sittenkään.

Kaikki alkaa alusta.

Ei tullut herkullisen näköistä tehosteseinää olohuoneeseen. Ei Miehelle tilavaa lämmintä autotallia.
Ei pikkuvessaa, jossa on vähän oudot, mutta symppikset laatat.

Ei isoa aidattua pihaa, jonka keskipisteenä seisoo kaunis omenapuu.
Ei täydellistä paikkaa nykyiselle kirjahyllylle.

En ole ihan varma, tekeekö jatkuva pettyminen minulle hyvää. Toisaalta se on tuttua, sillä se on ollut erottamattoman kiinteä osa peruselämistäni ja -olemistani vuoden 2020 lokakuusta lähtien.

Asunnon etsiminen tarjoaa myös virkistävää vaihtelua, kokemuksen toisenlaisesta pettymyksen tavasta. Tällä kertaa en pety itseeni, tai siihen, mitä minussa on, mitä tai millainen olen.

Petyn siihen, millainen jokin muu asia – eli tässä tapauksessa talo – on.
Petyn itseni ulkopuoliseen asiaan, joka ei ole minulle ja meille sopiva, tarpeeksi hyvä.

Olen tyytymätön johonkin, jonka toivoisin olevan jotain muuta, kuin mitä se on.

Ja se jokin en ole minä.