Antakaa hänelle kasvot

On keskiyö, ja sen pimeys hengittää ympärilläni.

Ajattelen, että olen lopen kyllästynyt suremaan jotain epämääräistä.
Hahmotonta, kasvotonta, harmaata massaa.

Pientä pistettä paperilla, henkäystä tuulessa, ääriviivatonta heijastusta, kaukaista aavistusta.
Ihmisen häivähdystä.

Ei kokonaista elämää voi vain keksiä, kuvitella tyhjästä.

Olen niin loppu siihen, että näkökenttäni on vallannut valtava, suuri valkoinen kohta.
Ja se on tyhjää täynnä.

Se ei ole mitään, koska siinä ei ole mitään.

Koska en tiedä mitään, sitä ei ole.

Millainen olet, tai siis olisit, jos olisit?
Jos joskus olet?

Kertokaa edes yksi asia, sillä eläisin jo pitkään.
Antakaa kasvot hänelle, jota niin kovasti kaipaan!

Antakaa minulle jotain, mitä tietää. Pieni yksityiskohta, tiedonmurunen, pala taivasta.
Jotta saisin hänet vähän lähemmäs. Jotta hän tuntuisi edes hiukan todemmalta.

Vaikka eihän siinä ole mitään järkeä. Enhän minä kuollutta lasta halua.

Ehkä on parempi, etten tiedä mitään.