perjantai 20. toukokuuta 2022

Hän juoksee

Olemme käymässä mökillä.
Aurinko pilkahtelee pilvien lomasta.

Mies karsii vadelmapensaasta vanhoja oksia.
Tyrnipensaat on jo hoidettu, seuraavaksi on nurmikon kalkkiannoksen vuoro.

Kannan sohvaryhmämme pehmusteet mökin varastosta, ne ovat olleet siellä talven säilössä.
Ne lähtevät päivän päätteeksi mukaan, ne täytyisi lastata autoon.

Jätän pehmustepussin portaille ja istahdan hetkeksi kuistille.

Aurinko lämmittää mustien ulkohousujen pintaa. Linnut visertävät kuin synkkää, pitkää talvea ei olisi koskaan ollutkaan. Kuin ne eivät olisi lähteneet sitä pakoon muihin lämpimämpiin maihin.

Katselen Miestä pihatöissään.

Silloin näen hänet.

Pieni taapero tepastelee tomerasti Miehen vierellä.
Hänellä on haalari, pipo ja kengät, jotka pysyvät jaloissa lenkkien avulla.

Rukkaskädessään hänellä on yksi ohut vadelmanrisu.
Hän auttaa, ja se on hyvin tärkeää.

Mies kerää risuja isoon kasaan. Nostaa ne sitten syliinsä ja lähtee kantamaan kauemmas. Taapero seuraa tarkkaavaisena. Pikkurisu tippuu maahan ja se pitää nostaa, tämä vie huomion hetkeksi muuanne.

Kun hän huomaa Miehen olevan jo kaukana, hän juoksee perässä saunarakennuksen ohi.
Askeleet ovat hivenen holtittomat, haalari kahisee niiden tahdissa.

Ei ole kauaa siitä, kun hän oppi kunnolla juoksemaan.

Sinne he häviävät molemmat, pihavajan taakse.
Hetken päästä vain Mies tulee takaisin.

Tämä pieni ihminen.

Mitä pitäisi tapahtua, etten enää näkisi häntä haaveissani?

Voisiko joskus koittaa sellainen aika?
Olisiko siitä mahdollista opetella pois?

Ehkä ensi kesänä jotain.
Ei tuota vielä, mutta jotain?

Tai ehkä sitä seuraavana..

Ehkä ensi..

Ei, en saata ajatella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti