Ensikäynti julkisella

Odotusaulassa on autiota. Sohvilla ei ole keväisen vihreitä tyynyjä, vaan värimaailma on hillitympi, harmaampi. Olemme ajoissa. Kerrankin olemme jossain suorastaan hyvissä ajoin.

Mies on juuri siinä, missä olen halunnut hänen olevan. Vierelläni.
Näin tämän olisi aina kuulunut olla.

Silti tuntuu omituiselta. Hän on minun reviirilläni.
En tiedä, miten hyvin osaan enää tässä vaiheessa jakaa sen.

Mies on pudonnut kaninkoloon ja tullut hetkellisesti tiputetuksi nurinkuriseen maailmaan, minun maailmaani, jossa kaikki on oikeastaan ihan ok, vaikkei ole. Jossa hyvä on huono, ja huono hyvä (tai ainakin tyhjää parempi), ja kaikki on yhtä epävarmaa.

Pikkuhiljaa paikalle valuu lisää väkeä. He istuutuvat kanssamme samalle sohvaryhmälle.

Yksi nainen pölyisissä työvaatteissa. Mies ja nainen, joista molemmat selaavat puhelinta.
Mies, joka odottaa yksin jotakin tai jotakuta. Toinen pariskunta, jossa naisella on hillittömän iso käsilaukku ja miehellä työläppäri mukana.

Kaikki ovat hiljaisia ja omissa ajatuksissaan, silmissä aavistuksen kärsimätön katse. Vaikka istumapaikkoja on muuallakin, kaikki kerääntyvät yhteen, ikään kuin se antaisi jonkinlaista turvaa.

Jotenkin sen aistii, miten suurten asioiden äärellä täällä ollaan.

Me näytämme varmaan ihan tavalliselta pariskunnalta muiden keskuudessa.
Mutta ulkokuori voi hämätä, sillä emmehän me ole.

Lääkäri on lukenut tietojani etukäteen, toisin kuin yksityisen puolen lääkäri ensikäynnillä.
Hän onnistuu olemaan asiallisen etäinen ja samalla luonteva.

Hän kyselee minulta kaikenlaista. Tunnelma ei ole niin hätäinen, kun ennakkoon oletin, vaan rauhallinen ja kiireetön. Turhiakaan ei tosin jaaritella.

Asettuessani tottuneesti laverille sisätutkimusta varten aistin Miehen vaivaantuneisuuden.
Hän ei oikein tiedä, mitä pitäisi katsoa. Lääkäriä, minua vai näyttöä. Tämä on hänelle uutta.

Kerron lääkärille, että kuukautiskiertoni on ilmeisen sekaisin tällä hetkellä. En ole syönyt tähän kiertoon Letrozoleja, koska olen ajatellut, että lääkärin olisi hyvä nähdä käynnillä lääkkeetön tilanne.

Olen tuntenut ovulaation merkit toissapäivästä alkaen, aikaisemmin kuin koskaan. Silloin oli kiertopäivä kymmenen. Edellisessä Letrozol-avusteisessa, mutta irrotuspiikittömässä kierrossa ovulaation merkit tulivat kiertopäivänä 28. Eli eihän tässä ole järjenhäivääkään.

Ja toden totta, vasemmalta löytyy jälleen kerran munarakkula, joka olisi jo valmis irtoamaan.
Se ei tosin kiinnosta minua tippaakaan.

Lääkäri toteaa, että spontaaninkin raskauden mahdollisuus on silti edelleen olemassa.
Sekään ei kiiinnosta minua tippaakaan.

Hän kertoo, että koska kevyemmät hoidot on jo yksityisellä puolella tehty, seuraava hoitomuoto olisivat IVF-hoidot, jotka tehtäisiin munasarjojen monirakkulaisuuden takia lyhyellä kaavalla.

Hän kysyy, tuliko tämä tieto meille yllätyksenä.
Pudistamme Miehen kanssa molemmat päätämme.

"Mitä ajatuksia teillä on hoitojen aikataulusta?" lääkäri kysyy.
On hetken hiljaista. Tiedän, että Mies odottaa minun vastaavan tähän.
"Mahdollisimman pian", kuulen itseni sanovan.

"No joo", lääkäri sanoo ja pitää tauon, katsoo papereita mietteliäänä.

"Tässähän ehtisi tehdä vielä munasolujen keräyksen ennen kesälomia. Jos ei saada mitään tuoresiirtoon, siinä tapauksessa pakastealkion siirto menisi kesälomien jälkeiselle ajalle.
Mutta tuoresiirron ehtisi kyllä tehdä."

Tuijotan häntä ymmärtämättä mistään mitään.

"Eli voit alkaa pistää kuukautisten alettua kieropäivästä kaksi alkaen."

Siis anteeksi mitä?

Eikö IVF-hoitoihin ole yleensä jonkinlainen jono, minulle mainittiin useasta kuukaudesta?

Eikö meillä pitäisi olla jokin suunnittelukäynti erikseen, niin minulle viimeksi kerrottiin?

Sen sijaan sanon ääneen:
"..Siis joo. Voin alkaa pistää."

"Noniin", lääkäri sanoo ja ojentaa tulostamansa paperin. "Tässä on sulle pistossuunnitelma ja -määrät. Gonal-F:llä kypsytetään ensin munarakkuloita ja Fyramadel on jarrupiikki, joka tulee rinnalle mukaan kiertopäivästä seitsemän alkaen, kunnes ultrassa tsekataan tilanne."

Tuijotan kädessäni olevaa paperia. Yritän sisäistää, että nyt puhutaan jo seuraavasta kierrosta.
Siitä noin kahden ja puolen viikon päästä alkavasta.

"Kirjoitan sulle lääkereseptit pistoksiin valmiiksi. Muistat vaan ilmoittaa meille, kun seuraavat kuukautiset alkavat. Sovitaan sitten ultraääniaika, jossa nähdään piikkien vaikutus. Seuraavaksi ohjaan teidät hoitajan luokse, joka näyttää teille tarkemmin pistämiseen liittyvät asiat. Onko vielä jotain kysyttävää?"

Viiden minuutin päästä tuijotamme hoitajaa muistuttaen erehdyttävästi kahta pesäpuustaan pudonnutta linnunpoikasta.

Katselen kun hoitajan suu liikkuu, huulien aukenemista ja sulkeutumista. Kuulen hänen äänensä, mutta sanat tulevat jostain kaukaisen vuoren huipulta, lumipuhurin läpi kuiskattuina.

Mies istuu vieressäni ja kuuntelee tarkasti, kun meille kerrotaan pistämisestä, pistämisaikataulusta ja piikkien oikeanlaisesta säilyttämisestä. Punktiosta toimenpiteenä ja punktiopäivän kulusta.

En voi edes alkaa kuvitella, mitä hänen päässään liikkuu. 45 minuuttia sitten hän tuli ensimmäistä kertaa elämässään lapsettomuuspoliklinikalle. Nyt hänelle kerrotaan, että tuleva punktio on toimenpiteenä sen verran rankka, että minulle myönnetään siitä sairauslomaa kolme päivää.

Kaikki on tapahtunut hänestä kaukana, jossain muualla. Minä olen syönyt silloin tällöin muutaman pillerin, ostanut harvakseltaan jonkinlaisen piikin ja käynyt jonkinlaisissa tutkimuksissa.

Nyt hänelle kerrotaan, että punktioon sisältyy tulehdusriskin lisäksi kohdallani kohonnut hyperstimulaation riski, jota seurataan tarkasti. Punktiopäivänä saamani lääkitys on sen verran voimakas, etten saa ajaa autoa.

Mies on ollut omasta tahdostaan niin täydellisen sivussa tästä koko asiasta, että suhdanteiden käännös on kiistatta raju. Minähän olen pärjännyt. Kaikki on hoitunut tähän asti ilman hänen tukeaan, pelkällä minimiosallistumisella.

Nyt hänelle kerrotaan, että jonkun täytyy auttaa minua.
Ja pidetään itsestäänselvänä, että se joku on hän.

Häntä tarvitaan mukaan tähän, koska hänen täytyy pitää minusta huolta. Suositus esimerkiksi olisi, että joku olisi kanssani kaiken varalta koko loppupäivän punktion jälkeen. Mies nyökkää vakavana.

Katson häntä hoitajan antama kasa papereita käsissään.
Hoitaja heittää jonkin rennon kevennyksen, jolle hän naurahtaa juuri oikeassa kohtaa.

Luoja, miten rakastan häntä.
Siksi olen tekemässä tämän.

Siitä huolimatta olen tekemässä tämän.