torstai 26. toukokuuta 2022

Rukous

 

 
En ole millään tapaa kovin uskonnollinen ihminen.

Lapsena iltarukouksesta tuli pitkäksi aikaa jonkinlainen rauhoittumisen rutiini nukahtamiseen.
Vuosikausia lausuin pimeässä peiton alla ulkoa opetellun rukouksen, ja jatkoin sitä omakeksimilläni sanoilla, jotka sitten yritin toistaa joka ilta, mieluiten sanasta sanaan samalla lailla.

Rukouksissani pyysin suojelua ja kaikkea hyvää läheisille, kavereille, koiralle, leluille, seinäjulisteiden bändeille ja itselleni.

Kerran valvoin lähes koko yön, kun keksin täsmentää rukoustani luettelemalla mielessäni yksitellen kaikki mahdolliset asiat, jotka mielestäni kaipasivat suojelua. Siinä menikin yllättävän kauan.

Oli kuitenkin hyvä, että asia tuli kerralla hoidettua kunnolla. Sen jälkeen oli nimittäin helppoa lisätä joka ilta rukouksen loppuun sanat: ”Ja suojelethan niitä kaikkia asioita, jotka silloin kerran luettelin”.

Teini-iässä rukoukset pikkuhiljaa jäivät ja unohtuivat.
Aloin myös kapinoida koko ajatusta vastaan. Kyseenalaistaa, kuuleeko niitä edes kukaan.

Aikuisiällä olen huomannut usein jollain tapaa ihailevani ihmisiä, joilla on vahva usko Jumalaan.
Vaikka asiasta voi olla montaa mieltä, olen myös saanut todistaa sivusta, miten paljon voimaa, turvaa ja rauhaa uskosta on mahdollista saada vaikeina aikoina.

Joskus toivon, että minulla olisi sitä enemmän.

Sillä toista se on meillä, jotka häilymme epävarmuudessa.
Emme voi sanoa varmaksi juuta tai jaata.

Toteamme, että tämä voi olla osa jotain suurta suunnitelmaa.

Tai sitten ei.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vaikeampaa on ollut purematta sulattaa ajatusta, että maailmassa ja omassa elämässä tapahtuvat kärsimykset olisivat jonkun tai jonkin suuremman käsialaa.

Mysteeriksi tarkoitettu ja sellaiseksi jäävä masterplan, jonka tarkoitusta tavallisen ihmisen on käytännössä mahdotonta ymmärtää.

Ehkä minussa on silti aina ollut jonkinlainen hengellinen puoli.

Haluan edelleen kovasti uskoa, että tämän maailman rinnalla on olemassa jonkinlainen toinen tietous, vaikkemme kukaan varmaksi tiedä, millainen, ja millaista siellä on. Menetysten hetkellä tästä ajatuksesta on kuitenkin ollut lohtua.

IVF-hoitojen lähestyessä minussa on häivähtänyt muutamia kertoja halu lähettää rukous jonnekin korkeuksiin. Siltä varalta, että siellä on joku. Pyydän, anna tämän onnistua.

Olenpa tainnut niin jo tehdäkin, huomaamattani.

Kotona kuuntelen musiikkia ja hyräilen mukana sanoja, jotka soljuvat kehossa, saavat hengittämään vaivattomasti. Oikeassa mielentilassa nekään eivät kuulosta enää niin kaukaisilta.

"Hear my cry, oh God
And be near on to me

I’m just a simple girl
In this crazy world

But my eyes look to Thee." 
 
Muistan ystävän kertoneen hetkestä, jona sai tiedon läheisen saamasta vakavasta sairauskohtauksesta. Tilanteesta, jossa ystävä oli huomannut jälkeen päin rukoilleensa ensimmäistä kertaa aikuisiällä.

Ymmärrän hyvin häntä ja tätä klassista tarinaa. Kun hädän hetki on suuri eikä muuta ole enää tehtävissä, rukous ei äkkiä tunnukaan kovin huonolta idealta.

Kun ei ole enää mitään enempää hävittävää, vain yhden elämän verran voitettavaa.

2 kommenttia:

  1. Jos rukous tuo lohtua, tee se. Ei sinun tarvitse ryhtyä hartaaksi uskovaksi ja käydä joka sunnuntai kirkossa sitä varten. Jokainen ihminen rakentaa oman versionsa uskonnosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on hyvin totta. Eipä sitä kenellekään muulle tarvitse selitellä tai määritellä, mitä tai mihin uskoo. Tekee vain niin kuin itsestä luontevalta tuntuu. Kiitos tästä!

      Poista