Epäilys

Töissä saan tilapäisesti päälle kelvollisen flown, ja asiat edistyvät vauhdilla, mikä ei ole nykyään kovin yleistä. Lounaan jälkeen käyn työkaverin huoneessa hakemassa yhden lomakepohjan.

Huone on pimeänä eikä työkaveria näy missään. Ehkä hän on jossakin käymässä.
Toisaalta en tainnut nähdä häntä aamullakaan.

Työporukallamme on oma whatsapp-ryhmä, johon ilmoitellaan tulevat sairaudesta tai muusta syystä johtuvat poissaolot.

"Lapsi kipeenä, voiko joku perua mun iltapäivän?"
"Mulla nousi eilen kuume, oon ainakin huomisen pois."
"Oon tänään koulutuksessa, jos jotain akuuttia tulee, saa parhaiten kiinni sähköpostilla."

Iltapäivällä totean, että työkaveri on ilmeisesti tänään poissa töistä.
Hän ei vain jostain syystä ole ilmoittanut whatsapp-ryhmään mitään.

Myöskään esimies ei ole ilmoittanut tiimille poissaolosta, toisin kuin hän yleensä tekee.
Normaalisti me muut saamme tiedon sekä häneltä, että poissaolijalta itseltään.

Iltapäivällä tulee säätöä tietokoneiden kanssa ja mietimme toisen työkaverin kanssa, voisimmeko lainata tietokonetta tältä yhdeltä henkilöltä, jota ei ole koko päivänä näkynyt.

Huikkaamme ohikulkevalle esimiehelle, voisikohan koneen ottaa käyttöön loppupäiväksi.
Esimies ilmestyy työhuoneeni ovelle ja toteaa, että konetta voi käyttää.

"Niin, eli siis Jutta ei oo tulossa tänään toimistolle?" kysyn.
"Ei oo", esimies sanoo ja väistää katseeni.

Jaahas. Kyllä minä tämän pelin tiedän.

Olen nähnyt tämän jo niin monta kertaa aiemmin.

Aukottoman empiirisen tutkimukseni tulosten perusteella ainoat syyt, miksi poissaolija yhtäkkiä vaikenee totaalisesti poissaolostaan, ovat liittyneet raskauteen.

Nekin tiimiläiset, jotka ovat omista henkilökohtaisista asioistaan ja sairasteluistaan tarkempia, ovat laittaneet sentään lyhyen ilmoituksen ryhmäään, jos ovat poissa. Selittämättä sen enempää, miksi.
Siis jos eivät ole olleet raskaana.

Kokemukseni mukaan ainoat äkkinäisesti vaikenevat, jotka eivät edes yritä selittää mitään, ovat myöhemmin kertoneet olevansa raskaana.

Joten huolimatta siitä, että tutkimusaineistoni koostuu arviolta neljästä ihmisestä, on siis mielestäni tässä vaiheessa jo lähes ilmiselvää, että työkaverini on raskaana.

Olen jo aiemmin ihmetellyt, olisiko raskaana olevien niin vaivalloista tai tavatonta vain vedota pokkana päänsärkyyn, flunssaan tai muuhun ei-raskausoireelta kuulostavaan, ja näin onnistua olemaan vähemmän hämyisiä ja salaperäisiä?

Toisaalta ymmärrän vaikenemisen, jos ei yksinkertaisesti vain jaksa tai halua keksiä tekosyitä.
Ja jos haluaisi olla ihan rehellinen, miltä nämä vaihtoehtoiset ilmoitukset kuulostaisivat?

"Hei, mulla on ollut koko yön vähän huono olo, ja aamulla oksettikin vähän. Oon ainakin tämän päivän poissa, mut voi olla etten pysty pariin päivään tulemaan." 

"Huomenta! Tein just positiivisen raskaustestin ja vähän heikottaa, tuun huomenna jos parempi."

Totta. Ei kovin luontevaa.

Tiedostan myös, että työkaverin poissaolo voi todellisuudessa johtua tuhannesta muustakin syystä.
Epäilen silti aina ensimmäisenä raskautta.

Minusta on tullut sillä tavalla vainoharhainen.
Näen kaikkialla ympärilläni vain raskaana olevia tai potentiaalisesti raskaana olevia ihmisiä.

(Miehiä hädin tuskin noteeraan.)

Jollekulle voisi tulla mieleen kummastella, miksi näen näin hirveästi vaivaa sen vatvomiseen, onko työkaverini kenties raskaana vai ei? Mitä väliä sillä on, ja mitä minä sille kuitenkaan voin?

No. Siksi, koska on tärkeää valmistautua.
Ja mitä kauemmin omalla kohdalla raskautta on yritetty, sitä tärkeämpää valmistautumisesta on tullut.

Haluan olla täydellisen koostunut ja tyyni silloin, kun joku kertoo raskausuutisia. En halua lapsettomuustaustani näkyvän millään tapaa reaktiostani sillä hetkellä, kun raskaudesta kerrotaan.

Ja voidakseni olla sellainen minun tulee yrittää olla askeleen edellä.
Aavistella. Ennakoida.

En halua, että häkellyn, takeltenen. Että ilmeeni valahtaa, olen erikoinen, hermostunut, outo.
Että kertojalle tulee jotenkin vaivautunut olo, kuin hän sanoisi jotakin ikävää.

En halua paljastaa, että raskaus on minulle ilmiselvästi hyvin merkityksellinen asia.

En halua menettää sitä vähäistä kontrollia, joka minulla omiin asioihini on.

Minulla on sitä nykyään jäljellä niin vähän, paljon vähemmän kuin koskaan olisin voinut kuvitella, että tästä haluan päättää, ja tämän haluan pitää itselläni. Niin, ettei se näy ulkopuolisille, kelle tahansa.

Todennäköisesti osaisin käyttäytyä juuri oikealla tavalla vaikka unissani.

Silti pelko jonkinlaisesta hajoamisesta, murtumisesta, sisäisen kaaokseni päivänvaloon kaikkien nähtäville purskahtamisesta on päivä päivältä suurempi.

Siksi yritän jo valmistautua lausumaan listasta jonkin valinnaisen vuorosanarepliikin, sitten kun sen aika tulee. Tai ainakin taikomaan kasvoilleni hymyn siksi aikaa, kun muut ympärilläni lausuvat ne.

"Voi että."

"Aivan ihanaa!"

"Koska on laskettu aika?"

"Niin paljon onnea!"

"Miten sä oot voinu?"

"Meille tulee sua ikävä, oot aina tervetullut lounaalle vauvan kanssa!"