Miksi ei ole?

Vihdoin saan kerättyäni itseäni sen verran, että kerron ystävän raskaudesta.

Selitän, että Kaisa on raskaana ja hänen vatsassaan kasvaa vauva.
Valtterista tulee pian isoveli.

Lapsi kuuntelee.
On hetken hiljaa, prosessoi.

Hänellä on tasan kaksi kysymystä.
Toiseen niistä minulla on vastaus, toiseen ei.

"Onko sinullakin vauva vatsassa?"

"Ei ole."

"Miksi ei ole?"

En käsitä, miksen ole valmistautunut tähän paremmin.

Olen suhtautunut tähän asiana, joka vain hoidetaan nopeasti alta.
Kylmänviileä, ilmoitusluonteinen uutinen.

Lapsi on eri mieltä.

"No ei sitä vain ole", sanon nopeasti.

"Mutta miksi ei?" lapsi tenttaa.

Ehkä lyhyt kuvailuni on kuulostanut häneltä hienolta.
Päästä jonkun isoveljeksi.

"Kun ei sitä nyt vain ole!" puuskahdan.

Mitä minun pitäisi sanoa?
En osaa muutakaan.

Ei tämä asia mahdu yhteen lauseeseen, ei kahteenkaan.

Tekisi mieli sanoa, että sitä sinun pitää kysyä isältäsi.
Sentään ymmärrän, että se olisi ainoastaan typerää.

Aurinkokunta

On alkuyö, kävelen bussipysäkiltä kotiin.

Elokuu tuntuu käsivarsilla.
Olen pitänyt ne vielä itsepintaisesti paljaina.

Ilmassa on aavistus haikeaa mennyttä, taakse jäänyttä.
Viileyttä, jo kukkinutta, luovuttanutta.

Avaan ulko-oven.
Huulet kohtaavat huulet.

En ole hänen puolisonsa.
Hän ei ole lapseni isä.

Välillämme ei ole 15 vuoden yhteistä historiaa.

Olen vain elävää ihoa.
Olen osa organismia, joka imee toisesta energiaa itseensä.

Hengitämme samoilla keuhkoilla.
Pumppaamme verta samalla pulssilla.

Sykimme, värähtelemme samassa ikuisessa rytmissä.
Takerrumme ja päästämme irti.

On vain nämä toistensa ympärille kietoutuneet lyhyet hetket, katseet, hiljaisuus.

Välähdykset, jotka on otettu maailman viimeisellä kameralla.

Erillään olemme kaksi pimeää, kylmää planeettaa.
Yhdessä meistä tulee aurinkokunta.