On alkuyö, kävelen bussipysäkiltä kotiin.
Elokuu tuntuu käsivarsilla.
Olen pitänyt ne vielä itsepintaisesti paljaina.
Ilmassa on aavistus haikeaa mennyttä, taakse jäänyttä.
Viileyttä, jo kukkinutta, luovuttanutta.
Avaan ulko-oven.
Huulet kohtaavat huulet.
En ole hänen puolisonsa.
Hän ei ole lapseni isä.
Välillämme ei ole 15 vuoden yhteistä historiaa.
Olen vain elävää ihoa.
Olen osa organismia, joka imee toisesta energiaa itseensä.
Hengitämme samoilla keuhkoilla.
Pumppaamme verta samalla pulssilla.
Sykimme, värähtelemme samassa ikuisessa rytmissä.
Takerrumme ja päästämme irti.
On vain nämä toistensa ympärille kietoutuneet lyhyet hetket, katseet, hiljaisuus.
Välähdykset, jotka on otettu maailman viimeisellä kameralla.
Erillään olemme kaksi pimeää, kylmää planeettaa.
Yhdessä meistä tulee aurinkokunta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti