Olen aina rakastanut pioneita, se on lempikukkani.
Olin vuosikausia unelmoinut omasta kauniista pionipenkistä, jonka varsia voisin leikata maljakkoon. Pionit ovat niin näyttäviä, että yksikin kukka riittäisi kaunistukseksi, pienestä kimpusta puhumattakaan.
Kun muutimme nykyiseen kotiimme, huomasin riemukseni, että etupihalla kasvoi pionipenkki.
Se tuntui kuin tähtiin kirjoitetulta.
Kesän tullen selvisi, että pionit ovat yksinkertaisia, eivät kerrottuja.
Ihan nättejä ja kauniin pinkkejä, mutta eivät sellaisia, joista aina unelmoin.
Ystäväni on melko viimeisillään raskaana.
En ole kyennyt kertomaan siitä lapselleni.
Useita kertoja olen suunnitellut selittäväni asian.
Onhan se edessä kuitenkin, viimeistään loppukesästä.
Kaisan mahassa kasvaa vauva.
Se syntyy pian, ja silloin Valtterista tulee isoveli.
En ole kuitenkaan saanut sitä sanottua.
Sanat ovat takertuneet kurkkuun, en ole saanut niitä ulos.
Pelkään alkavani täysin ennustamatta itkeä kesken kertomisen.
Tai että häkellyn muulla tavoin enkä osaa selittää sitä mitenkään.
Eniten pelkään lapseni kysyvän, milloin hänkin saa pikkusiskon tai -veljen.
Pelkään, että silloin sydämeni särkyy pysyvästi, kertakaikkisen lopullisesti.
Lapsi ei ole vaikuttanut kiinnittävän ystäväni kasvavaan vatsaan huomiota. Hän on tottunut siihen, että lähipiirissämme on monenkokoisia ihmisiä, joten miten hän voisi sitä ihmetelläkään.
Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun joku meille läheinen henkilö saa vauvan ajankohtana, jolloin lapsemme on jonkinlaisella orastavalla (kolmevuotiaan) ymmärryskyvyllä varustettu.
Koska kaikki muut ympärillämme saivat toisen lapsensa klassisella kahden vuoden ikäerolla, oma lapseni oli silloin liian pieni ymmärtämään, eikä luonnollisesti muista kyseisistä syntymistä mitään.
Hän ei esimerkiksi muista käyneensä katsomassa vauvoja.
Jossain kohtaa tajuan, että olen huomaamatta ja tahtomattanikin alkanut ottaa etäisyyttä ystävään.
Se ei ole kovin tietoinen päätös, mutta niin vain tapahtuu, kuin vaistomaisesti. Huomaan puhuvani hänelle vähän samaan tyyliin kuin hyvänpäiväntutulle. Niitä näitä, en mitään kovin henkilökohtaista.
Se on surullista.
Hän näyttäytyy ihmisenä, joka tulee pian katoamaan minulta.
Toki esikoislapsemme ovat jatkossakin samanikäiset, mutta siitä huolimatta.
Pian hän elää niin totaalisen erilaista elämää, ettei meillä ole enää puhuttavaa, ainakin niin pelkään.
Minulla on siitäkin jo mielikuva valmiina.
Siinä menemme heillä käymään, ja kaikki keskustelumme menevät niin, että kysyn, miten vauvan kanssa menee. Sitten ystäväni kertoo, miten se syö, nukkuu, känisee, ähisee, löytää kätensä, kääntyy, saa hampaita, ryömii, konttaa.
Seuraavat puolitoista vuotta.
Mielikuvassa ystäväni kertoo olevansa väsynyt.
Hän kysyy kuitenkin urheasti, miten meillä menee.
No, eihän tässä mitään uutta, minä sanon, ja katson, kun ystävä lähtee hakemaan harsoa vauvalle, mutta palaa pian takaisin muistamatta väsymykseltään, mitä olikaan tekemässä.
Ehkä stereotyyppistä, mutta siihen olen valmistautunut.
Eräänä päivänä menemme heille kylään.
Ystävä vaappuu ison mahansa kanssa esittelemässä uutta kotia.
Ja siinä heidän etupihallaan, ison kiven juurella näen sen.
"Onpa kaunista", sanon vain aavistuksen metallista kalseutta äänessäni.
"Joo, ajatella, eihän me vielä hetki sitten tiedetty, mitä täältä pihalta paljastuu!"
Hennon vaaleanpunainen, pullean kerrottu, runsaudessaan täydellinen pioni.
