Kortti

Välillä tekee mieli vähätellä, että eihän tässä nyt oikeasti mitään ihmeellistä ole.
Olenhan saanut jo nyt niin paljon.

Toivoisin lapsellemme pikkusisarusta.

Mutta ei kai se ole niin kuolemanvakavaa?

Pärjään varmasti ilmankin.
Ja niin pärjää lapsikin, pakkohan hänen on.

Ja toisaalta, miten hyvin sitten kuitenkaan jaksaisin kahden kanssa?
Olenhan toisinaan jo nyt varsin kireä ja ärtynyt.

Juuri kun olemme pääsemässä sitovimmista pikkulapsivuosista eteenpäin, pitäisi aloittaa alusta.
Onko se nyt niin paha, vaikkei niin kävisikään?

Sitten siivoan lastenhuoneen kaappeja.
Käsiini osuu iso kirjekuori, johon olen säilönyt kaikki syntymästä onnittevat kortit.

Istun jälleen kerran iänikuisella, kaikenlaista jo nähneellä olohuoneen sohvalla.
Luen ja itken.

Tavoitan edelleen sen ymmyrkäisen häkellyksen, kun saimme nuo kortit.

Joku on kirjoittanut jotain omaa.
Toinen ollut sen verran sanaton, että on luottanut korttien valmiisiin, hieman kömpelöihin runoihin.

Miten valtavasti kanssamme on iloittu.

Niin mittaamaton määrä hyvää, mitä vauvalle ja meille on toivottu.
Rakkaiden ihmisten allekirjoitukset kirjoitusten alla.

Itken niin, että olen läkähtyä.

Niin, että hetken tuntuu siltä, etten pysty tähän.
Etten pysty enää koskaan mihinkään.

Vanhemmiltani saatu kortti on kaikista pahin.

Välillä lipsahdan ajattelemaan, ettei tässä mitään.
Kunnes huomaan jälleen kerran katsovani surua silmästä silmään.