Olen tapahtumassa, jossa vietämme iltaa useiden puolituttujen naisten kesken.
Yhtäkkiä alkuillasta huomaan, että kaksi seurueemme naisista on raskaana.
Ei kauhean pitkällä, mutta yhtä kaikki aivan ilmiselvästi.
Ilman, että olen havainnut asiaa koko päivänä.
Olen häkeltynyt.
Miten voi olla mahdollista, etten ole huomannut?
Minulla on pettämätön raskausmahatutka.
Se on vuosien varrella harjaantunut etsimään ympäriltään kaikki mahdolliset uhat tulla yllätetyksi ihanilla uutisilla.
Ilmeisesti tutka on ollut yhden päivän ajan täydellisesti epäkunnossa.
Koko loppuillan olen oudolla tavalla hämmennyksen vallassa.
Seuraavana päivänä näen ystävääni, joka kertoi joulun jälkeen olevansa raskaana.
Hänen vatsansa on jo hetki sitten ylittänyt sen tietyn rajan, jossa ole enää epäilystäkään, mistä pyöreydessä on tilanne.
He yrittivät toista lasta vuoden verran.
Koko sinä aikana hänestä ei ollut aistittavissa minkäänlaista huolta.
Ei hermostuneisuutta tai hätää.
Ei pahaenteisiä aavistuksia, paniikista puhumattakaan.
Hänestä välittyi lähinnä rauhaa ja kärsivällisyyttä.
Välillä hienoista pettymystä, mutta silti vilpitöntä optimismia.
Uskoa siihen, että kyllä raskaus vielä onnistuu.
Sehän on vain ajan kysymys.
Ymmärrän yhden asian, minkä tahaton lapsettomuus on minulta vienyt:
Luottamuksen, että elämässä kaikki menee lähtökohtaisesti hyvin.
Ajatuksen, että asiat sujuvat varmasti ihan mukavasti.
Järjestyvät omalla painollaan, hoituvat parhain päin.
Että tarinoilla on yleensä onnellinen loppu.
Sitä en ole saanut takaisin.
Huolimatta edes siitä, että lopulta sain lapsen.
En tiedä, onko sentyylinen sokea luottamus elämään iäksi mennyttä.
Voi olla.
Mutta en joka tapauksessa usko, että minulla olisi lapsi, jos olisin kaikki nämä vuodet vain luottanut, että hiljalleen asiat järjestyvät.
Jos olisin vain odottanut, että pian asioita vain alkaa tapahtua itsekseen.
