Perjantai-iltana käyn lapsen kanssa ystäväperheen luona.
Tunnelma on viikon päätteeksi vähän väsähtänyt, mutta tutun turvallinen.
Kun tulemme kotiin, Mies löytyy pyyhe vyötäisillä ulkoa jäähdyttelemästä.
Hän on laittanut saunan lämpiämään.
Hetken päästä istun hämärässä lauteilla ja kuuntelen tulen räiskyntää.
Lapsi leikkii suihkuhuoneen puolella, näen hänet lasioven läpi.
Hän hyräilee ja höpöttelee itsekseen kirkkaalla äänellä.
Kun hän pitää ääntä, hän ei yleensä tee mitään kovin kiellettyä.
Kaikkein arveluttavimpia hetkiä edeltää täysi hiljaisuus.
Isänsä on ohjeistanut, että suihkun lattialla olisi parempi liikkua kontaten tai pyllyllään, jos aikuisia ei ole vierellä. Ei saa kävellä, jottei liukastu.
Lapsemme ei nimittäin juurikaan tunne käsitettä käveleminen.
Miksi kävellä, kun voi juosta täysillä?
Hän muistaa tämän noin joka toinen kerta, kun käy parin metrin päässä lelukorillaan hakemassa lisää kylpyleluja.
Lapsen mentyä nukkumaan huomaamme kirkkaasti välähtelevän valon kotikadulla.
Mies epäilee sitä ambulanssiksi.
Käy ilmi, että se on keittiön ikkunasta viistosti näkyvä katulamppu.
Se valaisee kotikatumme noin sekunnin välein.
Lähes yhtä usein lapsiasia käy mielessäni.
Katselen lamppua viikonlopun ajan.
Maanantaina illalla huomaan, että lamppu on vaihdettu.
Minun pitäisi kai olla onnellinen näin.
Tyytyä tähän, mitä olen jo saanut.
Olenhan saanut jo niin paljon.
Luopua ajatuksista jostakin muusta, enemmästä.
En ole valmis siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti