Lähestyvän ovulaation erottaa jo kilometrien päästä.
Limakalvot muuttuvat turvonneiksi, kosteiksi ja pehmeiksi.
Läheisyys ja seksi alkavat pyöriä mielessä.
Iho on kuin magneetti ilman vastakappaletta, kaipaa toista ihoa.
Erittyvä lima on kirkasta ja venyvää.
Sitä tulee vessapaperiin enenevässä määrin, kunnes koostumus lopulta muistuttaa kananmunanvalkuaista.
Minulla ovulaatio tuntuu useita päiviä.
Ensin pakottaa, tykyttää. Sitten sattuu, pistää.
Sen jälkeen koittavat viikot, kun pitäisi olla välittämättä.
Mistään, mitä kehossa tapahtuu.
Ensimmäiset kuukautisten oireet tuntuvat noin viikkoa ennen.
Ne ovat äärimmäisen hienovaraisia, ohimeneviä kivistyksiä.
Vuosien itsensä tarkkailu on kuitenkin herkistänyt huomaamaan ne.
Keho vetäytyy kuin meri ennen tsunamin iskemistä.
Se käpertyy kasaan, kääntyy sisäänpäin, kohti keskipistettään.
Kaikkialla on aavemaisen hiljaista, odottavaa.
Limakalvot ovat päiväkausia kuivat kuin hiekkapaperi.
Seuraavaksi tulee päänsärky.
Paria, kolmea päivää ennen.
Päänsäryn lisäksi ärsytyskynnys madaltuu.
Mieli laahaa matalalla.
Usein päässäni alkavat ironisesti soida Kaija Koon laulun sanat:
"Hei milloin hanat aukeaa
minä tahtoisin unohtaa
Mutta miksi siitä on tehty
niin pirun vaikeaa?"
Samaan aikaan toivo roikkuu itsepintaisesti mukana.
Vaikka kaikki – ihan kaikki – on aivan kuten ennenkin.
Mikään ei poikkea normaalista, vaan kierto kulkee täysin ennustettavaa rataansa.
Tekee mieli olla paikallaan.
Koko keho jännittyy aavistuksen verran, valmistautuu.
Uskallanko lähteä vielä lenkille, vai pitäisikö varautua siteellä.
Pitäisikö ennen nukkumaanmenoa jo laittaa ensimmäinen, kaiken varalta.
Lopulta verenvuoto alkaa.
Tunnen senkin. Sillä sekunnilla, kun se tapahtuu.
Olo on kipeä, ärtynyt, turvonnut.
Oma keho tuntuu ällöttävältä, kosketus ei voisi vähempää kiinnostaa.
Ympyrä on tullut päätökseensä, vain alkaakseen taas alusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti