Äidiksi tarkoitettu

Luen jälleen yhden lehtijutun naisesta, joka oli kypsällä iällä tullut ensimmäistä kertaa raskaaksi.

Lapsi on hartaasti odotettu, pitkän yrityksen yllättävä tulos aikana, jolloin unelmasta oli oikeastaan jo osittain jouduttu luopumaan.

Ihmeet antavat aina toivoa.

Erityisen mukavia ne ovat kuitenkin silloin, jos niistä saa itsekin osansa.

Jos niitä vaikuttaa tapahtuvan aina vain muille, alkaa niitä vähitellen kammoksua.
Koska kokee olevansa eräänlainen käänteinen ihme itsekin.
Ihmeen epäonnistunut yksilö, oikein erityisen huono-onninen tämän maan tallustaja.

Jos ihmeistä puhutaan, onhan sekin jonkinlainen ihme, että olemme tässä Miehen kanssa.
Että olemme vielä yhdessä. Mietin sitä juuri eilen, kun hän laittoi suihkussa kätensä kädelleni.
Katsoin hänen pitkiä sormiaan ja ajattelin, että on ihme, että ylipäänsä haluamme edelleen toistemme kädet käsiimme.

Mutta se kaikista suuri ihme odotuttaa vielä itseään.

Lehtijutun nainen kertoi alkaneensa ajatella vuosien mittaan, ettei häntä ole varmaan tarkoitettu äidiksi, kun raskaaksi tulo ei yrityksestä huolimatta onnistunut.

Juuri nyt tuntuu, etten varmaan koskaan voisi hyväksyä tilannetta, jossa jäisin tahattomasti lapsettomaksi. En osaisi ajatella, että ehkä niin ei vain ollut tarkoitettu.
En pystyisi pääsemään sovintoon sen kanssa.

En saisi rauhaa, en ehkä koskaan.

Eipä sitä tietenkään voi etukäteen tietää.
Jollain tavallahan sen kanssa pitäisi oppia elämään, vaikkei hyväksyisikään.

En ainakaan pidä todennäköisenä muuta kuin sitä, että olisin loppuelämäni surullinen.
Todennäköisesti välillä onnellinenkin. Ajoittain innokas, toiveikas, tyytyväinen, nauravainen.
Mutta aina myös surullinen.

Yhden asian kuitenkin uskon tietäväni.

Jos jostain tässä ei ole kyse, niin siitä, etteikö minua olisi tarkoitettu äidiksi.
Ei minun kohdalla, eikä kenenkään muunkaan tahattomasti lapsettoman.

Niin on tarkoitettu. Universumi ei vain jostain syystä ymmärrä sitä.

Kontrasti

Sieltä se sitten tulee.
Raskausuutinen omasta suvustani.

Olen osannut odottaa sitä, se on ollut vain ajan kysymys.
Koska olen huomannut, että muiden raskautumisyrityksiin auttaa lisäaika.
Kyllä se sieltä tulee, kun aikaa kuluu muutama kuukausi lisää. Ja niinhän se käy.

Uutinen ei ole ensimmäinen laatuaan, mutta se on minulle ehdottomasti vaikein sulatettava, jos ei lasketa parhaan ystäväni raskautta, josta syntyi kummityttöni. Tieto kummitytöstäni sisälsi alusta saakka myös paljon hyvää, vaikka se sattui osumaan omassa elämässäni pahimpaan mahdolliseen aikaan, kun olin jo valmiiksi enemmän rikki kuin koskaan.

Tämänpäiväinen on vain kamala uutinen.
Siinä ei ole mitään hyvää.

Ihmiset saavat kolmansia, neljänsiä, viidensiä ja kuudensia lapsiaan.
Samaan aikaan minä siivoan takapihaa syyskuntoon.

Heitän kesäkukat menemään, lakaisen laatoituksen roskasta, pakkaan terassisohvan pehmustetyynyt varastoon. Odotan, jaksavatko viimeiset ruusunnuput aueta enää näin kylmässä säässä.

Muut ihmiset käyvät ultraäänessä kuulemassa ensimmäistä kertaa, kun heidän pienen ihmeensä sydän lyö. Minä mietin, ostaisinko takapihalle callunoita vai ericoita.

Muut ihmiset tunnustelevat ensimmäisiä potkuja, remontoivat ja sisustavat lastenhuoneita, ostavat tarkkaan valikoituja leluja, ottavat vastaan onnitteluja. Minä suunnittelen syys- ja talvivaatteiden esiinkaivamista, saamatta kuitenkaan mitään aikaiseksi.

Muut ihmiset ihmettelevät, miten kaikki tuntuukaan niin paljon selkeämmältä nyt, miten elämään on löytynyt uudenlainen rauhallisuus, luottavaisuus, toivo.

Minä odotan viikonloppuja kovasti, mutta kun ne saapuvat, olen vähän eksynyt.

Useat tekemäni asiat saavat aikaan hetkellistä hyvää oloa, tuntuvat mukavalta ja viihdyttävältä.
Jotkut niistä saavat myös hyvälle mielelle vielä seuraavanakin päivänä, kun niitä muistelee.
Joitain mieluisia asioita jää seuraavaan viikkoon odotettavaksi.

Silti kaikki mitä teen, tuntuu toisaalta niin turhalta, mitättömältä.
Samaa olen miettinyt aiemminkin.

Tekemiseni tuntuvat joltain sellaiselta, mitä tehdään samalla, kun odotetaan tärkeää tietoa, puhelua, viestiä, tapaamista. Kun odotetaan, että joku tulee kohta hakemaan, sillä kohta täytyy lähteä.
Sijaistoiminnalta.

Miten saisin elämääni vähemmän odottamista, ja enemmän elämää?
Mutta toisaalta, entä jos elämäni tällä hetkellä on lähinnä odottamista, saako se olla sitä? 

Tunnen syyllisyyttä.
Pitäisi osata olla enemmän kiitollinen. Pitäisi keskittyä siihen, mitä on.

Samaan aikaan tietynlainen tyhjyys jatkaa olemassaoloaan, tein mitä tahansa.
Kuin yrittäisin maalata läpikuultavalla valkoisella maalilla mustaa seinää.

Olen kuin aave, joka on eksynyt elävien ihmisten maailmaan.

Kuljen ympäriinsä siinä tietäen, että kaikki muut näkevät valot ja varjot tarkempina, värit kirkkaampina, maailman kauniimpana. He voivat tarttua asioihin, tuntea ne kädessään. 

Kun he koskettavat jotakin, se tuntuu joltakin niin paljon suuremmalta, kuin mitä itse kykenen tuntemaan. Niin erilaiselta, etten voi sitä edes käsittää, enhän tiedä siitä mitään.

Kontrasti oman ja muun maailman välillä tuntuu toisinaan niin järisyttävän suurelta.

Tässä tarvitaan ihme

Rakas pieni.

Saanhan vielä joskus nähdä sinut?

Olen toivonut sitä jo niin kauan.

Annetaanhan sinut syliini silloin, kun sen aika on?
Koittaahan sen hetki kerran, joskus aikanaan?

Luulen, että tässä tarvitaan nyt ihme.

Ihme, jonka avulla sen voisi toteuttaa.
Että saisin sinut tänne, luokseni.

Tähän maailmaan, jossa saan katsoa sinua, tuntea sinut.
Kuulla äänesi, nähdä kasvosi.

Pelkään niin kovasti, että uni on ainut paikka, jossa kohtaamme.
Että kohtaamme jatkossakin vain siellä, sinä ja minä.

Ne kauniit, pehmeän utuiset haaveunet, joissa sinä olet.
Elät.
Niistä herääminen on niin vaikeaa.

Pelkään niin kamalasti, että muuta meille ei suoda.

Tulethan taas tervehtimään.
Nähdäänhän taas?

Edes siellä, unien maassa.

Typerää

Typerää.

Minä oikeasti toivoin, että juuri tämä olisi se kierto.

Jotenkin sain itseni sellaiseen mielentilaan, jossa haaveilin siitä.
Hetkittäin, hyvin varovaisesti elättelin toiveita.

Ajoittain jopa tuntui siltä, että ehkä se voisi olla.
Että ehkä se hetki on juuri nyt.

Salaa kuvittelin, että minusta saataisiin yksi menestystarina lisää kilpirauhasen vajaatoiminnan oikea-aikaisessa hoidossa, yksi tyroksiinilääkityksen aikaansaama onnistuminen.
Että minusta tulisi juuri se, joka tuli heti raskaaksi, kun arvot saatiin kohdalleen.

Tänään tekisi mieli heittäytyä maahan huutamaan ja raivoamaan, niin kuin pieni lapsi.

Huutaa, kuinka vihaa tätä, vihaan niin kovasti.
Vihaan itseäni, vihaan tätä maailmaa, vihaan kaikkia sen ihmisiä.

Vihaan jopa ripsiäisiä, joita löytyy yhdestä huonekasvista olohuoneen ylähyllyltä.
Luen, että niiltäkin lisääntyminen sujuu nopeasti, osalla lajeista jopa suvuttomasti.

Tämä on niin typerää.

Minä olen niin typerä.

Merkit olivat hyvät, tai ainakin edes lupaavat.
Mutta se ei verta kiinnosta.

Se tulee, vaikka vielä viikon päästä ovulaatiosta olisi tuntenut munasarjoissa huomattavia kipuja, joita voisi hyvin tulkita kiinnittymiskivuiksi.

Se tulee, vaikka valkovuoto olisi lisääntynyt tasaisesti ovulaation jälkeen, kun normaalisti se vähenee kuukautisia kohti edetessä. Veri tulee, vaikka valkovuoto olisi ollut melko runsasta siinäkin vaiheessa, kun irrotuspiikin vaikutus oli jo kokonaan ehtinyt hiipua.

Se tulee, vaikka olisi toisinaan vähän sellainen olo.

Sitä ei kiinnosta, mitä oli tai ei ollut, tuntui tai ei tuntunut.
Se vain tulee ja romuttaa kaiken. Niin, että mitä ikinä olikaan ollut, ei ainakaan ole enää.

Minuakaan ei kiinnosta nyt mikään.

Olen kuin uhmaikäinen taapero, joka hermostuu pelissä hävittyään ja tokaisee, että ihan tyhmä peli.

Tämä on tyhmää, kun tämä ei onnistu. Kun en vain osaa tätä, vaikka kuinka yritän.

Töissä joudun ensimmäistä kertaa kunnolla pidättelemään itkua, useita tunteja. Aiemmin olen pystynyt paremmin rajaamaan tämän pois sieltä. On vaikeaa keskittyä. Haluan vain kotiin, jonnekin kauas pois.

Nukkumaanmennessä Mies vetää tiukasti itseään vasten.
Käymme kehoillamme keskustelun, jossa ääneen lausuttuja sanoja ei tarvita.

Hän kertoo, että aikoo pysyä vierelläni. Minä kerron uskovani, mutta kun sattuu vain niin kovasti.
Kerron, että silti vaikka sattuu, se tieto helpottaa. Että hän pysyy, me pysymme.

Kyyneleeni kastelevat hänen lämpimän ihonsa.

Verta 12

 "Joskus on kierrettävä kaukaa, 

kun suoraan ei pääse, 

mutta minä odotan sinua sydämeeni 

enkä sammuta tähtiä vielä aamullakaan."


- Pia Perkiö -

Kierron verran toivoa

Yhtenä iltapäivänä töissä en jaksa enää keskittyä, vaan selailen nettiä hajamielisenä.
Eksyn lukemaan tahattomasta lapsettomuudesta kertovaa Kierron verran toivoa-blogia.

Blogin nimi on muuten erittäin hyvin tahatonta lapsettomuutta kuvaava. Toivoa on aina juuri meneillään olevan kierron verran kerrallaan, ei sen enempää. Toivo ei ulotu kauemmas, vaan se täytyy joka kerta kasata uudelleen niistä särkyneistä palasista, jotka pistelevät lattialla jalkapohjia.

Hotkaisen koko blogin kerralla. Elän täysillä mukana kirjoittajan surun, järkytyksen, ahdistuksen ja pelon eri vaiheissa. Ne koskettavat syvältä, vaikkei tilanteemme ole mitenkään täysin samanlainen.

Kun kirjoittaja saa viimein hyviä uutisia, olen vilpittömästi onnellinen hänen puolestaan.
Olenhan viimeiseen asti lojaali muille tahattomasti lapsettomille kanssakärsijöille, kun taas kaikki muut raskautujat voisi mielestäni heittää vaikka suohon.

Olen tuntenut kaikki hänen kokemuksensa hyvin voimakkaasti. Ehkä liiankin voimakkaasti.
Olen uppoutunut hänen tarinaansa niin intensiivisesti, että olen unohtanut täysin omani.

Sydämeni on niin täyttynyt innosta ja ilosta hänen puolestaan, että viimeisen blogitekstin jälkeen todellisuuteen palaaminen on yhtä tahmeaa, kuin hyvän elokuvan jälkeen.

Niin tosiaan. Tämä on hänen elämäänsä, ei minun.

Hän on raskaana. Minä en (ainakaan todistettavasti) ole.
Se, että hän tuli raskaaksi, ei tarkoita, että minäkin tulisin, että meille olisi kirjoitettu sama tarina.

Kaikki onnellisuuden, toiveikkuuden, helpotuksen ja ilon tunteet ovat tarttuneet minuun, mutten tiedä, mitä niillä tehdä. En uskalla tehdä mitään, joten yritän koko loppupäivän ravistella niitä pois, eiväthän ne omaan tilanteeseeni oikein sovi.

Miten näinkin voi ihmiselle käydä?

Kaikki hyvin

Eksyn erään itselleni tuntemattoman vloggaajan Youtube-kanavalle.

Yhdellä videolla hän kertoo ajatuksiaan uudesta raskaudesta.

Olemme suunnilleen samanikäisiä. Tämä ei ole hänen ensimmäinen raskautensa.
Hän mainitsee sivulauseessa raskauden alkaneen tyypilliseen tapaan helposti, jälleen kerran.

Hän pohtii uuden raskauden vaikutusta elämään, kertoo alkuraskauden kelvollisesta voinnistaan.
Luettelee muutamia hankintoja, joita on jo tehny vauvaa varten. Pohtii, mitä kenties pitäisi vielä hankkia. Näyttää kameralle muutamaa ostamaansa pientä bodya.

Hän kertoo, miten onnellisia he kaikki, eli hän, puoliso ja koko perhe ovat uutisesta.

Klikkailen summamutikassa joitakin muita hänen videoitaan.
Lopulta päädyn yhteen, jossa hän kertoo, että vauvan sukupuoli on jo selvinnyt.

Hän puhuu arkisesti, hyväntuulisesti.
Sanat putoilevat rauhallisena, kevyenä virtana hänen suustaan.

Turvakaukalo, äitiyspakkaus.
Loppuraskaus, kehto.
Äitiysloma, synnytystoiveet.

Hän toimii aivan kuten kuka tahansa ihminen, jolla ei ole ollut mitään lapsen saamiseen liittyviä vaikeuksia.

Uusi vauva tulossa. Laitetaanpas ultrakuva jääkaapin oveen.
Merkataanpas taas laskettu aika perhekalenteriin, noin.
Hmm, mitenkähän loppuraskaudesta suunnitellun reissun käy?

Huomioni herpaantuu. En pysty enää keskittymään siihen, mitä hän sanoo.
On pakko pysäyttää video.

Minua ärsyttää. Suorastaan raivostuttaa.

Minua ärsyttää, että samaan aikaan, kun minä ja monet muut suremme sydämemme vereslihalle, maailmassa on niin paljon ihmisiä, joilla ei ole aavistustakaan, mitä käymme läpi.
Tai ei minua varsinaisesti se ärsytä.

Minua ärsyttää tietenkin se, etten itse ole niiden huolettomien joukossa.

Että tiedän jo nyt aivan liikaa, vaikka vasta valmistaudun, pikkuhiljaa harjoittelen olemaan tahattomasti lapseton virallisen määritelmän mukaan.

Tämä on hänelle täysin normaalia, eikä hän edes tiedä muusta.
Hän on saattanut kuulla jostain siskon työkaverista, jolla oli kuulemma vaikeuksia, mutta siinä kaikki.

Lapsia saadaan niin, että ajankohdan voi päättää kalenterista.
Milloin olisi sopiva päivä, olisiko kevätvauva kivaa vaihtelua?
Sitten yksi kerta seksiä puolison kanssa, ja tadaa, tikussa onkin jo kaksi viivaa.
Voi että miten ihanaa, pääsee suunnittelemaan, mitä uusia kivoja vaatteita vauva tarvitsee!

Vain silmänräpäys, ja voi liittyä siihen sujuvasti soljuvaan ihastelukerhoon, jossa kaikki on kerta toisensa jälkeen hyvin. 

Varhaisultra, kaikki hyvin. Niskaturvotusultra, kaikki hyvin.
Äidin vointi, sokerirasitus, verenpaine. Sydänäänet, sf-mitta, painoarvio, tarjonta.
Synnytys, imetys, palautuminen, kaikki hyvin. Vauvalla on kaikki hyvin, äidistä puhumattakaan.

Kaikki on niin uskomattoman hyvin, sikiäminen on yksinkertaisesti parasta!

Kaikki on hyvin, koska miksi ihmeessä se ei olisi?
Mitä edes tarkoittaa, jos kaikki ei ole hyvin?

Noniin. Käsi sydämelle.

Saisiko se minut paremmalle mielelle, jos tietäisin esimerkiksi, että vloggaaja oli todella huonovointinen raskauden puoliväliin saakka?
Tuskin.

Jos minulle kerrottaisiin, että oikeastaan he joutuivat odottamaan esikoista kolme vuotta?
Aivan varmasti, sillä lojaliteettini suuntautuu vahvasti muihin tahattomasti lapsettomiin.
He tietävät sen, mitä kaikkien pitäisi.

Tottakai tiedostan, että kyseisellä henkilöllä on elämässään suruja ja murheita.
Kaikilla on. En tunne häntä, enkä oikeasti tiedä hänen elämästään mitään.
En tiedä, mitä kaikkea hän on jättänyt kertomatta seesteisillä videoillaan.

Mutta en voi olla miettimättä, etten tietäisi, miten noin eletään.
Vaikka tulisin nyt raskaaksi, en osaisi enää.

Se on mennyttä, todennäköisesti iäksi.
Itsestäänselvän rento keveys, huolettomuus.

On hassua ajatella, että minä olen nyt juuri Se Ihminen, johon aina internetin huonoista puolista  puhuttaessa viitataan. Olen se, joka purkaa omaa pahaa oloaan muihin netissä, anonymiteetin suojissa. Sellainen, joista sanotaan, että niillä ihmisillä on vain itsellään paha olla.

Niin on. 

Minulla on usein paha olla.

Tietenkään en koskaan lähestyisi kommentteineni kyseistä henkilöä.
EIhän hän oikeastaan kuulu tähän asiaan mitenkään.

Kaikesta huolimatta koen, että tämä puoli lapsettomuudesta on hyvä tuoda julki.
Siitä on hyvä puhua. Vaikka se on synkkä, ikävä, epämiellyttävä puoli.

Mutta kyllä se on myönnettävä.

Täysin tuntemattoman ihmisen raskaus aiheuttaa minussa näin paljon negatiivisia tunteita, koska sisimmässäni pelkään niin kamalasti.

Sulanut

Hän on käsittämättömän pieni, ei montaa viikkoa vanha.
Hänellä on tummat hiukset, kuten isällään. Hän itkee paljon, niin että koko keho autautuu itkuun ja jännittyy äärimmilleen. En aina osaa tulkita, mistä hänen itkunsa johtuu.

Olemme olleet vauvan kanssa äitini luona käymässä, jotta Mies saisi muutaman päivän hengähdysdystauon. Olemme palanneet kotiin aiemmin tänään.

Vaihdan vauvalle vaatteita makuuhuoneen sängyllä, hämärässä syysiltapäivän valossa.
Liikkeeni ovat kankeita ja varovaisia, kuin edelleen pelkäisin, että hän voi mennä milloin tahansa rikki.

Kun olen saanut vaatteet vaihdettua, itku alkaa taas.
Mies seisoo oviaukossa. Tunnen itseni kömpelöksi.
Mietimme yhteen ääneen, mikä nyt tällä kertaa on.

Itkun kuuleminen tuntuu fyysisesti pahalta. Raastaa jostain paljon syvemmältä, kuin olin osannut etukäteen kuvitella. Juttelen hänelle rauhoittavan ääneen. Lupaan selvittää, mikä on huonosti.
Otteeni ovat tunnustelevia, haparoivia. Tunnen itseni kömpelöksi.

En kuitenkaan turhaudu, tai ole hätäinen.
Tiedän, että minulla on aikaa opetella, ja hänellä on aikaa opettaa minua.
Huomaan, että pelkkä ääneni kuuleminen vaikuttaa rauhoittavan häntä.

Kun on rauhallista, lähden nopeasti käymään kylpyhuoneessa. Hän alkaa uudestaan itkeä. On selvää, että tämä on jälleen kerran minun heiniäni. Kuljen ääntä kohti, ja katson makuuhuoneeseen, aikeissa sännätä paikalle.

Keittiöstä näen, kun Mies istuutuu sängylle ja nostaa vauvan olkapäätään vasten. Vauva tyyntyy heti, alkaa hymyillä tyytyväisenä katsellessaan Miehen olan yli. Hymyillä tavalla, jolla tuonikäiset vauvat eivät käsittääkseni vielä hymyile. Tai ehkä hän tekee sen vahingossa? Hän katselee suoraan minua kohti, vaikkei hän varmaan voi nähdä minua näin kaukaa, pienillä tottumattomilla silmillään.

Mies katsoo vauvaa. Näen, kuinka hän hymyilee itsekin.

Sydämeni sulaa. Minusta tuntuu siltä, että jos kuolisin nyt, kuolisin kaikesta huolimatta onnellisena.

Katson heitä ja ajattelen, että ehkä tästä kaikesta voi tulla jotakin.

Ehkä tästä tulee vielä ihan hyvä, meille kaikille.

Ei kunnossa

"Mä joudun nyt näköjään vähän etsimään sitä suonta, mihinkäs se hävisi.."

Silmissä sumenee. Olen vaivalla siedättänyt itseni kestämään yhden nopean toimenpiteen neuloineen, mutta nyt kun ensimmäinen yritys on jo epäonnistunut ja toinenkin hapuilee, joudun hengittämään muutaman kerran korostetun syvään. Tälle taajuudelle en ollut itseäni virittänyt.

"Oletko ihan varmasti kunnossa?" Hoitaja kysyy jo toisen kerran, huolestunut ilme päivettyneillä kasvoillaan.

En ole.

Keskityn kohdistamaan katseeni väkisin yhteen pisteeseen, jotta huolestuttavan hämyisiksi muuttuneet näkökentän ulkoreunat pysyisivät paikoillaan, eivätkä lähtisi pienenemään uhkaavasti sisäänpäin. Hoitajalla on kiva onnittelukortti työpöytänsä yllä, ehkä työkavereilta saatu. Siinä on kahvikupin ja korvapuustin kuva.

Mumisen, etten oikein välitä neuloista, mutta olen kyllä aivan kunnossa.

Mitä nyt vähän huolettaa, itkettää, ärsyttää, ahdistaa, turhauttaa, surettaa, pelottaa, raivostuttaa, hämmentää ja vituttaa.

Iltapäivällä tekstiviesti kilahtaa puhelimeen. TSH-arvoni on 1,6.
Kolme viikkoa sitten se oli 3,0.

Olen tyytyväinen, mutta samalla yllätyksekseni myös hieman pelokas.
Nyt minussa ei ole enää sitäkään vikaa, joka selittäisi, miksei tämä toimi.

Lounastauolla tajuan unohtaneeni ottaa tyroksiinin verikokeen jälkeen työpaikalla, niin kuin suunnittelin. Olen keskittänyt kaiken muistamiseni siihen, etten pilaa verikoetta ottamalla tyroksiinia aamulla ennen laboratorioaikaa. Siihen kapasiteetti näköjään tänään riitti, ei yhtään enempään.

Lähden töistä etuajassa, jotta voin soittaa klinikalle kaikessa rauhassa kotoa.
En ole ennen tehnyt niin. Selvästikin sietokykyni ylimääräistä säätöä ja stressiä kohtaan alenee alenemistaan.

Hoitaja ottaa lukemat ylös ja toteaa niiden kuulostavan alustavasti hyviltä, minkä ymmärrän itsekin.
Hän lupaa konsultoida lääkäriäni ja palata tarvittaessa asiaan, jos jotain huomioitavaa löytyy.

Kerron, missä kierron vaiheessa olen tällä hetkellä, ja että suunnitelmissa olisi tämän kierron jälkeen vielä yksi ovulaation induktio. Jälleen kerran ajattelen, että näiden hoitajien äänessä kuuluvaa lempeää sympatiaa pitäisi purkittaa ja myydä apteekeissa, kenties jopa Prismoissa.

Hän ei sentään kysy minulta, olenko kunnossa. Todennäköisesti joutuisin vastaamaan rehellisesti, etten ole. Vaikka tyroksiiniarvoni on taas kunnollisen, terveen ja hedelmällisen naisen laatua, minun on vaikea vakuuttua siitä, että olisin paljoakaan entistä kelvollisempi, ettenkö olisi edelleen epäkunnossa.

"Pois kaikki lapset alta,
tie näyttää kapealta.
Mittari näyttää kaheksaakymppiä,
jarrut on epäkunnossa!"

Päinvastoin, mitä enemmän tarkastelen päivittäistä ajatustenjuoksuani, sitä enenevässä määrin olen toisinaan sitä mieltä, että olen sekoamassa.

"Ehkä sitten seuraavaksi soitat meille postiivisesta raskaustuloksesta.." hoitaja sanoo toiveikkaasti.

"Niin, no.." En oikein tiedä, mitä sanoa.
Niin. Ehkä.

En kuitenkaan osaa ärsyyntyä. Olen ilmeisesti päättänyt, että klinikan hoitajat ovat pelkästään ihania.
Sitä paitsi, sehän on heidän työtään. Toivoa ihmisille parasta.

"Tai sitten soittelet meille päin ja mietitään yhdessä, miten seuraavaksi edetään, kun viimeinen suunniteltu ovulaation induktio on takanapäin."

Se kuulostaa jo huomattavasti todennäköisemmältä vaihtoehdolta.

"Onnea matkaan!"

Kiitos. Sitä todella tarvitaan.

Selviytymiskeinoja

Näen unta, jossa seison vessan peilin edessä ja tarkastelen nännejäni. Niissä on jotain erilaista.
Ehkä nännipihat ovat vähän tummemman punaiset, kuin ennen. En ole varma. Ehkä nännit itsessään ovat hieman isommat? 

Minut valtaa The Tunne. Tiedän, että olen raskaana. Tältä se siis tuntuu, ehdin ajatella juuri ennen kuin herätyskellon ääni rikkoo hetken, ja illuusio särkyy.

Ystävä kysyy mukaansa lyhyelle kauppakierrokselle. Suostun.
Olemme olleet ovulaation takia Miehen kanssa niin tiiviisti yhdessä viime päivät, että ehkä pieni etäisyys on tervettä. Luulen, että ainakin Miehelle se on tervetullutta.

Minua ei haittaa olla hänen lähellään. Päinvastoin. Alan ymmärtää, mitä jotkut pitkään yhdessä olleet pariskunnat tarkoittavat, kun he puhuvat uudelleen rakastumisesta.

"Eikö sun pitäisi nyt vain maata jalat ylhäällä koko loppupäivä?" Ystävä vitsailee muka huolestuneena.
Hymyilen vinosti vastaukseksi, kun astelemme isoon ostonkeskukseen.

Palaan kotiin kahden viherkasvin kanssa. En ilmeisesti osaa ostaa muuta.
Kotiin tultuani levitän sanomalehtiä vessan lattialle ja istutan kasvit ruukkuihin.

Olen alkanut pohtia, pidänkö viherkasveista niin kovasti, koska ne sentään elävät, minun ansiostani vai pikemminkin minusta huolimatta? Niistä voi huolehtia koittamalla multaa ja arvioimalla, olisiko kastelu tarpeen. Niitä voi aamulla herätessään katsoa ja todeta, että ne ovat edelleen elossa.

Illalla ystävän leikkimielinen kysymys muistuu mieleen ja saa miettimään, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä, ja mitä en kuitenkaan tee. Onhan minulle jo heti alussa kerrottu, että monirakkulaisilla munasarjoilla raskaaksi tulemisessa jo 5-10 prosentin painonpudotuksesta saattaisi olla hyötyä.

Miksen ole tarttunut siihen hanakammin?

Jos haluan lasta enemmän kuin mitään, miksi olohuoneen karkkijemmassa on puoliksi syöty dumlepussi?

Samaan aikaan ymmärrän, että tulisin todennäköisesti hulluksi, jos alkaisin noudattaa jotain tiukkaa ruokavaliota. Syyllistän itseäni jo niin monessa asiassa tällä hetkellä, että olisi silkkaa järjettömyyttä syyllistää itseään myös syömisistä, jotka kuitenkin pääsääntöisesti ovat suunnilleen suositusten mukaisia, samoin kuin se kirottu paino.

Muistelen erästä naista, joka yrityksen alkuaikoina poukkoili keittiössä maanisesti varmistellen useaan otteeseen ruokaan tulevan juuston pastorointia. Tuntuu, kuin hän olisi korkeintaan joku hyvin etäisesti tuttu. Ehkä kaukainen serkku.

Jostain syystä olen alkanut ihannoida erityisesti niitä naisia anonyymeilla keskustelupalstoilla, jotka seuraavat herkeämättä kehonsa tilannetta raskaustesteillä. He aloittavat testaamisen pistettyään irrotuspiikin. Heitä ilahduttaa nähdä edes hetkellisesti positiivinen testitulos, vaikka se onkin irrotuspiikin aikaansaamaa. He seuraavat testien avulla, kun vahva viiva haalenee päivä päivältä.
Kun irrotuspiikin vaikutus lakkaa, he odottavat, alkaako viiva vahvistua uudelleen.

Omasta mielestään he saattavat olla heikkoja, kun eivät vain malta odottaa testaamisen suositusajankohtaan. Minusta he ovat uskomattoman vahvoja.
He tekevät jotain, mihin en itse millään kykenisi.

Välillä olen kyseenalaistanut, haluanko lasta tosiaan niin paljon?
Jos haluan, niin miksen janoa heidän laillaan jatkuvasti lisää tietoa, oli se tieto mitä tahansa?

Olen tullut siihen tulokseen, etten vain yksinkertaisesti pystyisi siihen.

Ovulaation jälkeinen viikko on ainut selkeä hengähdystaukoni tässä karmivassa tivolissa.
Se on ainut aika, jolloin en oikeasti voi vielä tietää tai aavistaa mitään.
Tarvitsen sitä, kipeästi.

Pystyn hädin tuskin elämään sen tietomäärän kanssa, mikä minulla ilman raskaustestejä on.
Pelkään, että jatkuva positiivisten raskaustestien näkeminen ylläpitäisi turhia kuvitelmia.
Ruokkisi jo ennestään ahnasta mieltäni, joka ei itsepäisyydessään suostuisi kunnolla ymmärtämään, että seuraavien viikkojen aikana viiva todennäköisemmin haalistuu, kuin vahvistuu. 

Taidan tarvita sitä toden teolla, aikaa. Ottaa viikkojen vähitellen kuluessa pyyhekumi käteen ja pyyhkiä kaikessa rauhassa, kirjain kerrallaan kirjoittamani haaveet pois. Ilman, että minua vaativasti yhdellä viivasilmällään tuijottava testitikku suorastaan velvoittaisi tekemään niin. 

Minulle sopii parhaiten edetä verkkaisen keskittyneesti, välillä pyyhekumin muruja lattialle sipaisten, kunnes paperi edessäni on täysin valkoinen, tyhjä taulu. Valmiina vastaanottamaan erilaiset, mutta toisaalta ihan samat kirjaimet uudelleen pintaansa. 

Välillä ne kirjoitetaan huolellisella kaunokirjoituksella, välillä harakanvarpaisilla tikkukirjaimilla. Välillä kirjaimet ovat anteeksipyytelevän pieniä, lähes huomaamattomia töherryksiä yhdessä nurkassa, välillä niin lihavoituja ja isoja, että ne täyttävät vaativasti koko tilan, kuin valtava plagaatti. Yhtä kaikki, haluan päästä rauhassa mukaan seuraamaan, kun ne katoavat. Olisi hämmentävää, jos se kävisi liian äkkiä.

Ei kai tässä ole olemassa tiettyä kaavaa, miten asiat on tehtävä, millä tavalla tämän kanssa on elettävä.

On olemassa vain erilaisia selviytymiskeinoja, joista täytyy yrittää löytää itselleen sopivimmat.

Ensin ehtivät

Olen alkanut arvottaa viikkoja ja niiden sisältöä yhä enemmän sen mukaan, mikä kuukautiskierron viikko on menossa. Henkisesti kaikkein helpoin viikko on heti ovulaation jälkeen.
Silloin kaikki on (ainakin periaatteessa) mahdollista.

Viikko, jona kuukautiset alkavat, on vaikea. Saan tehdä jotain, eli syödä lääkkeitä, mutta niiden tuoma uutuudenviehätys on ajan mittaan kadonnut.

Sitä seuraava viikko, joka päättyy ovulaatioon, on vaikea. Alkuun mitään ei tapahdu, ja tuleva ovulaatio lieveilmiöineen stressaa jo etukäteen. Lopulta koittaa (irrotuspiikin avulla varmistettu) ovulaatio, jonka aikana on pakotettu keskittymään aivan liiallisissa määrin siihen, mitä juuri sinä hetkenä tapahtuu.

Sitten koittaa viikon autuus. Kaikki tarvittava saattaa teoriassa olla jo tapahtumassa sisälläni.

Seuraava viikko ennen kuukautisia on vaikea. Odotan jatkuvasti sitä mystistä tunnetta samalla kun jo yleensä tiedän, ettei sitä ole tulossa. Tämä viikko huipentuu siihen, mitä jo yhdessä kirjoituksessa nimitin pieneksi kuolemaksi.

Usein mietin jostain tulevasta suunnitelmasta tai tapahtumasta heti ensimmäisenä, millaiseen ajankohtaan kuukautiskierrossa se osuu.

Illanistujaiset kavereiden kanssa kuukautisten juuri alettua/alkaessa:
Pitäisikö yrittää, vai perua suoraan, ei edes lupautua?

Mökkiviikko Miehen kanssa ovulaation jälkeisellä viikolla:
Mahtavaa, ei pakkoseksiä vaan rentoa yhdessäoloa ilman paineita!

Kävelylenkki ystävän kanssa 1,5 viikkoa ovulaation jälkeen:
Mikä tahansa toiminta on hyvä, että saisin levottomina pyörivät pahaenteiset ajatukset toisaalle.

Yksi työkaveri ilmoittaa odottavansa toista lastaan. Hänen kasvoillaan on raikas hehku.
Hän tulee saamaan taas upean kauniin raskausvatsan, jonka hän stailaa viimeisen päälle, niin kuin viimeksikin.

Olin arvannut, että hän saattaa piakkoin toivoa puolisonsa kanssa toista lasta.
Olin salaa haaveillut, että kenties voisimme huomata olevamme samaan aikaan raskaana.

Nyt hän ehti ensin, jo toisen kerran.

Kaikki muut ehtivät ensin.

Tulevasta

Puhumme Miehen kanssa tulevasta. Emme kovin paljon, mutta vähän, mikä on sinänsä meille paljon. Kipeitä keskusteluja, mutta hyvässä hengessä.

Mies kertoo tulevansa mukaan lääkärikäynneille tai muihin toimenpiteisiin, jos sitä erityisesti tarvitaan. Tämä lieventää hiukan päässäni myllertäviä pahimpia kauhukuvia, joissa emme voi jatkaa tämän pitemmälle, koska Mies ei suostu tulemaan koko klinikalle.

Keskustelemme jonkin verran mahdollisista muista hoidoista, joita saattaa olla edessä. Miehelle ne kaikki ovat aiheena vieraita, itse huomaan omaavani niistä pelottavan paljon perustietoa jo nyt.

Ovulaation induktioon yhdistetty inseminaatio olisi käsitykseni mukaan todennäköisesti seuraava etappi, mikäli parin kuukauden päästä ollaan edelleen tässä. Se ei ole ajatuksena lainkaan mahdoton, vaikkei tunnu hyvältä. Koska spermaakin on jo kerran luovutettu, sinänsä varsinaista uutta siinä olisi sen puhdistaminen ja sisääni ruiskuttaminen. Vaikka inseminaatio ei ole erityisen halpa toimenpide yksityisellä, voisimme tehdä sellaisen muutaman kerran.

IVF-hoidot ovat jo ajatuksena niin ahdistava, etten halua miettiä niitä juurikaan. Henkisesti ja fyysisesti rankkojen hoitojen läpikäyminen parisuhteessa, mutta käytännössä yksin, ilman puolison tukea, ei olisi helppo päätös. Se vaatisi sulattelua. Paljon. Puolin ja toisin.

Vaikka Mies sitoutuisi IVF-hoidoissa tulemaan tarvittaville lääkärikäynneille mukaan, se ei muuttaisi sitä faktaa, että olisin silti käytännössä yksin, vähintään emotionaalisesti omillani. Koska hoidot ovat erittäin arvokkaita yksityisellä puolella, meidän saattaisi olla järkevintä siirtyä lähetteellä julkisen hoidon piiriin ensin. En tiedä, kuinka kauan sinne pääsyä joutuisi odottamaan.

Tähän asti sietokykyni juuri ja juuri riittää, antaa minun ajatella. Jo pelkkä mielikuva meistä istumassa kahdestaan klinikan odotusaulassa toiveikkaiden, kauniita haavekuvia silmissään näkevien pariskuntien keskellä meinaa olla minulle liikaa.

Me olisimme niin erilaisia, kuin kaikki muut.

Meissä olisi jokin perustavalanlaatuisemmin vikana, kuin kenessäkään muussa parissa.

Ei kai tässä vaiheessa voi muuta kuin toivoa, ettei sen pitemmälle tarvitsisi koskaan ajatuksissaan mennä.

Vanhaa valoa

 

 

Viime päivät ovat olleet raskaita.

Vaikka olen tänä vuonna suurimman osan ajasta vain puskenut eteenpäin, viime aikoina olen ollut itkuinen. Saavutetun aallonpohjan jälkeen en ole varsinaisesti itkenyt paljon, mutta olen jatkuvasti kyynelien partaalla, kuin itkuun purskahtamaisillani.

Vaikuttaa siltä, että kun on kerran antanut itselleen luvan romahtaa, takaisin omille jaloille nouseminen on vaikeampaa.

Tähän asti olen ammentanut voimaa lähinnä itsestäni, kun muitakaan vaihtoehtoja ei suoranaisesti ole ollut. Nyt sitä samaa voimaa on vaikea löytää. Mihin osa siitä hävisi, imeytyikö kyynelien mukana lakanoihin ja tyynynliinaan?

Tunteita on paljon ja niissä on vaikea pysyä mukana.
Minun itsenikin, Miehestä nyt puhumattakaan.

Erityisesti negatiiviset, lohduttomat tunteet ovat hyvin pinnassa. Kuin ohuen suojakalvon takana, lyhentyneen sytytyslangan päässä. Ne väreilevät välittöminä ihon alla, valmiina ryöpsähtämään esiin.

Olen kohta vuoden ajan pienentänyt itseni mahdollisimman pieneksi parisuhteessamme.
Olen mitoittanut oman olemassaoloni niin, että suurin tila annetaan Miehen surulle siitä, että elämä sellaisena, kuin hän olisi alun perin toivonut, tulee mahdollisesti päättymään.

Oman suruni siitä, ettei toivomani elämä pääse alkamaan, olen pitänyt visusti itselläni.
Olen yrittänyt tukea Miestä kaikin keksimäni tavoin, tehdä tästä mahdollisimman vähän ahdistavaa hänelle. Se on suuressa määrin tarkoittanut omien kokemusteni piilottamista, poissulkemista häneltä.
Välillä olen vain keskittynyt kestämään hänen surunsa, välillä se jo itsessään tarjoaa tarpeeksi haastetta. 

Olen kävellyt trapetsilla kahden vuoren välissä ilman turvaverkkoa, ja heiluttanut sieltä iloisesti maan kamaralla seisovalle Miehelle, että hienosti menee täällä, ei tarvitse olla huolissaan, ei tartte auttaa!
Homma hallussa, pärjään mainiosti!

Haluaisin edelleen olla innoissani aloitetusta tyroksiinilääkityksestä.
Olla optimistinen ja toiveikas, uskoa sen tuovan tarvitun avun.
En kuitenkaan uskalla luottaa. Se saa olon tuntumaan epämääräisen haparoivalta, juurettomalta.

Olin niin innoissani ovulaation induktiosta. Ja mihin olen lopulta sen innostuksen kanssa päätynyt?
Miettimään pikkuhiljaa raskaampia hoitoja.

Tunnen, kuinka kirkkaana sykkinyt valo sisälläni on kutistumassa.
Hiipumassa pieneksi, hädin tuskin huomaamattomaksi tuikkeeksi, jonka huomaa vain juuri sopivassa pimeydessä.

Tähdet ovat vanhaa valoa, tulee jostain mieleeni. Tiedän, etten ole keksinyt sitä itse, mutten muista, mistä lausahdus on tuttu.

Minulla on ikävä mökille, jossa oleilimme Miehen kanssa suuren osan viimeisestä kesälomaviikostani.
Vietin mökillä myös paljon aikaa yksin. Opettelin olemaan suunnittelematta päiviä, hetki ja tunti kerrallaan.

Luonnon keskellä, yksinkertaisten asioiden äärellä oli helpompi tyytyä ajattelemaan ikiaikaisen kliseisesti, että asiat menevät omalla painollaan. 

Ne ottavat aikansa, ja toiset ottavat enemmän aikaa kuin toiset. Pääsin jopa siihen, että elin minuutit alusta loppuun kokonaan, käyttämättä puolta ajasta sen miettimiseen, mitä niiden aikana ehtisi ja pitäisi tehdä.

Päivällä seurasimme, miten sudenkorennot pyydystivät väsymättä hyönteisiä laiturin vierestä.
Iltaisin lämmitimme saunan ja katselimme järvelle.
Päädyimme rakastelemaan terassipöydällä.

Eräänä iltana mökille saapui sankka sumu, joka peitti alleen kaiken.
Se leijui rauhallisena veden päällä, peitteli ja tuuditti kaiken aavemaiseen harsoon.
Vastarannan puut ja horisontti niiden takana hävisivät näkymättömiin, mutta siinä hetkessä oli helppo uskoa, että pian kaikki on taas selkeämpää.

Seuraavana yönä taivas oli tarpeeksi kirkas, että näimme tähdet ensimmäistä kertaa.

Vanhaa valoa.

Muistan, että lause on Regina Spektorin kappaleesta Samson, joka oli yksi suosikkejani teini-iässä.

"You are my sweetest downfall
I loved you first, I loved you first.

Beneath the stars came fallin' on our heads
But they're just old light, they're just old light.
Your hair was long when we first met."

Tähdistä puhuttaessa voi vilkaista pikaisesti taivaalle ja todeta, että ne ovat vain vanhaa valoa.

Tai sitten, viileänä elokuisena yönä ne voi nähdä keskittyen. Ihastellen, hämmästellen, ilahtuen.

Mökillä pystyin siihen.

Luulen, että minun pitäisi löytää ne taas sumun jälkeen.
Tähdet.