Puhumme Miehen kanssa tulevasta. Emme kovin paljon, mutta vähän, mikä on
sinänsä meille paljon. Kipeitä keskusteluja, mutta hyvässä hengessä.
Mies
kertoo tulevansa mukaan lääkärikäynneille tai muihin toimenpiteisiin,
jos sitä erityisesti tarvitaan. Tämä lieventää hiukan päässäni
myllertäviä pahimpia kauhukuvia, joissa emme voi jatkaa tämän
pitemmälle, koska Mies ei suostu tulemaan koko klinikalle.
Keskustelemme
jonkin verran mahdollisista muista hoidoista, joita saattaa olla
edessä. Miehelle ne kaikki ovat aiheena vieraita, itse huomaan omaavani
niistä pelottavan paljon perustietoa jo nyt.
Ovulaation
induktioon yhdistetty inseminaatio olisi käsitykseni mukaan todennäköisesti seuraava etappi, mikäli parin kuukauden päästä ollaan edelleen tässä. Se ei ole
ajatuksena lainkaan mahdoton, vaikkei tunnu hyvältä. Koska spermaakin on
jo kerran luovutettu, sinänsä varsinaista uutta siinä olisi sen puhdistaminen ja
sisääni ruiskuttaminen. Vaikka inseminaatio ei ole erityisen halpa
toimenpide yksityisellä, voisimme tehdä sellaisen muutaman kerran.
IVF-hoidot
ovat jo ajatuksena niin ahdistava, etten halua miettiä niitä juurikaan.
Henkisesti ja fyysisesti rankkojen hoitojen läpikäyminen parisuhteessa, mutta käytännössä
yksin, ilman puolison tukea, ei olisi helppo päätös. Se vaatisi sulattelua. Paljon. Puolin ja toisin.
Vaikka
Mies sitoutuisi IVF-hoidoissa tulemaan tarvittaville lääkärikäynneille mukaan, se ei
muuttaisi sitä faktaa, että olisin silti käytännössä yksin,
vähintään emotionaalisesti omillani. Koska hoidot ovat erittäin arvokkaita
yksityisellä puolella, meidän saattaisi olla järkevintä siirtyä
lähetteellä julkisen hoidon piiriin ensin. En tiedä, kuinka kauan sinne pääsyä joutuisi odottamaan.
Tähän asti sietokykyni juuri ja juuri riittää, antaa minun ajatella. Jo pelkkä mielikuva meistä istumassa kahdestaan klinikan odotusaulassa toiveikkaiden, kauniita haavekuvia silmissään näkevien pariskuntien keskellä meinaa olla minulle liikaa.
Me olisimme niin erilaisia, kuin kaikki muut.
Meissä olisi jokin perustavalanlaatuisemmin vikana, kuin kenessäkään muussa parissa.
Ei kai tässä vaiheessa voi muuta kuin toivoa, ettei sen pitemmälle tarvitsisi koskaan ajatuksissaan mennä.
Aivan järkyttävä suunnitelma. Tuon lapsen perheessä olisi noin syvä railo jo ennen kuin hän tulee. Miten tuollaisesta voi tulla mitenkään vakaa ja terve alusta kasvaa? Miten tuollaisesta ei syntyisi kasvua haittaava tunneilmapiiri kotiin, jossa lapsen pitäisi nimenomaan voida saada olla täysin rentona, murehtimatta ja ennen kaikkea kokea turvaa? Eikä epämääräistä epämukavuuden ja stressin tuntua siitä kun äidillä ja vastentahtoisella isällä on jatkuvasti parisuhteen ja täten lapsen perheen perustan, hänen fyysisen ja henkisen KOTINSA, turvapesän alla kohtaamattomuutta ja skismaa? Tässä on iso riski katkeroitumiselle, miehesi mielenterveyden tuhoutumiselle ja sille, että lapsi joutuu kokemaan turhia jännitteitä ja tunteita isältään, joita hänen ei koskaan kuuluisi kestää. Ja joutuu kokemaan sitä tunnetta äidiltään, että hän on ollut äidin elämän pelastaja ja sellainen välttämättömyys, äidilleen niin elinehto, että kaikki muut asiat (kuten järkevä perheen perusta) on voitu yliajaa. Kauhea paine. Samoin kuin turhia ahdistavia jännitteitä vanhempiensä välillä koska yksi on uhrautunut toisen unelmien eteen ja sinä taas olet joutunut kestämään hoidot yksin, välttelevässä ilmapiirissä ja siten että olet jatkuvasti luhistumispisteessä.
VastaaPoistaOlet ehkä kasvanut tasapainoisessa perhedynamiikassa etkä voi ymmärtää millainen esimerkiksi ahdistumisen, itsensä kieltämisen, itsensä pienentämisen, vanhempien ylimiellyttämisen ja epäterveiden selviytymismekanismien vyyhti se lapselle voi olla. Ja miten se heijastuu turhina vaikeuksina koko loppuelämään. Kun perhe on tasapainoton jollakin tavalla. Lapsi havainnoi tarkasti ja huomaa vibat. Lapset kuulevat ja näkevät jännitteiset pohjavirtaukset. Se epävarmuus ja turvattomuuden tunne on kamalaa. Siinä vedetään matto jalkojen alta kokonaan pois. Kun ei edes vanheempiinsa ja niin kutsuttuun kotiinsa voi täysillä luottaa. Siis sillä tavoin että aikuinen todella olisi aikuinen ja peruskallio, kykeneväinen päätöksiin ja vakauteen, eikä vain aikuisen vartalossa asuva lapsi lapselle. Se on kamalaa, jos luulee, kuten lapset usein itseään syyttävät, olevansa vanhemman epäonnen ja perheen vaikeuksien ja riitojen syy.
Entä tulevat päätökset tai yhteinen oleminen vauvan kanssa? Mieskö joutuu vain sietämään ja sinäkö joudut vain pitämään kasassa kuvaa perheestä, jossa ei voida huonosti, jossa kukaan ei tukahduta itseään, jossa äiti saa sitä tukea ja kohtaamista, näkemistä minkä pitäisi olla itsestäänselvyys, vaikka totuus on ettet saa eikä saa lopulta mieskään?
Pituuden takia jatkan toiseen kommenttiin. Olisi kaikille terveempi vaihtoehto sun tulla äidiksi itsellisenä kuin alkaa larpata onnellista perhettä, vaikka alla kytevät dynamiikat ovat noin epäterveet. En voi kuin toivoa tsemppiä mitä ikinä käykin. Sekä järkeä. Rakkauden ei pidä ollakaan järkipäätös, mutta lapsenhankinnan lähtökohtien pitäisi olla. Se on jonkun toisen kokonainen elämä, joka omasta itsekkyydestä tänne tuodaan. Joskus se voi tarkoittaa rakkaudesta luopumista siinä muodossa kuin se nyt on. Ette pysty yhdessä tarjoamaan hyvää pohjaa ja alkutekijöitä. Lapsen tulisi aina olla haluttu ja teistä toinen ei häntä halua. Nämä jutut on niin isoja, että tuossa kohtaa pitäisi laittaa homma seis. Tuo ei ole mikään lähtökohta, että 50% lapsen lähihuoltajasta on vastentahtoinen ja joka heijastuu myös sinuun, hänen äitiinsä ja ainoaan huoltajaan, jolle hän on tervetullut. Itsellisenä, kenties terapian kautta (lienee läpikäytävää tässä nykyisessä dynamiikassa) hänellä olisi lähiperhe (sinä), joka tahtoo hänet 100%. Isättömyyden kipu voi olla helpompi kuin se kipu olla isän lapsi, joka ei häntä _alkuunkaan_ halunnut. Kun mies tietysti toivoo että teidän lapseton yhteiselämä ja rakkaus voisi kestää, niin sä oot tässä nyt se, jonka pitäisi laittaa ne aikuisen, ei läheisriippuvaisen, housut jalkaan. On lasta kohtaan väärin tehdä hänet tähän jamaan. Samaan aikaan se on väärin teitä molempia aikuisia kohtaan. Rakastatte, mutta tässä nyt vaan on valitettava yhteensopimattomuus, joita vain elämässä tapahtuu. Junttaus ei muuta asioita hyväksi. Sun on kuitenkin mahdollisuus saada lapsi jollain muullakin tapaa. Tässä valitset tietoisesti tuoda uuden elämän hänelle epäedulliseen tilanteeseen. Voisit valita toisinkin.
VastaaPoistaHei ja kiitos tarkkasilmäisestä pohdinnasta. Olet äärimmäisen hyvin onnistunut tiivistämään oikeastaan kaikki pääkohdat, haasteet ja uhkakuvat, joita useiden vuosien ajan pyörittelimme päässämme tätä asiaa puntaroidessa, ja joista isoa osaa joudumme toki edelleen käsittelemään.
PoistaOlet onnistunut tavoittamaan asian monimutkaisuuden ja -tahoisuuden, sekä esimerkiksi sen, että tässä ratkaisussa tietyt tärkeät toiveet ja tarpeet parisuhteessa jäävät meidän molempien osalta täyttymättä. Joskus olen saanut kommenttia, jossa väitetään, että tässä ratkaisussa minä saan kaiken haluamani, ja Mies ei mitään. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, kuten mietelmistäsi hyvin ilmenee. Miehen uhraus on kaikilla mittapuilla paljon suurempi, se on selvää, mutta totuushan on, ettei tässä varsinaisia voittajia tai "kaiken saajia" ole olemassakaan.
On aivan totta, että voisin valita toisin, kumpikin meistä voisi. Varmaan parhaiten kaikki tiivistyy siihen toteamukseen, että kumpikin meistä valitsee mieluummin tämän, kuin elämän ilman toisiamme.
Minun on joskus aiemminkin arveltu kärsivän läheisriippuvuudesta. Olen jäänyt miettimään, emmekö me Miehen kanssa tuon ajatuksen valossa ole/ole olematta sitä molemmat, vai onko jokin tietty peruste, miksi nimenomaan minä kärsin siitä ja Mies kuitenkaan ei?
Toinen asia, mitä en ihan ymmärrä on, että millä tapaa meistä juuri minä yksin olisin vastuussa siitä, että pitäisi ns. ottaa järki käteen ja päättää tämä suhde?On siis ymmärrettävää, että Mies toivoisi yhteiselämämme ja rakkautemme kestävän, mutta niinhän toivon minäkin?
Olen miettinyt, että vaikkei siitä juurikaan puhuta, tuskin on ihan ennennäkemätön perhemalli, jossa nainen hoitaa lapset ja kodin samalla, kun mies käy töissä ja harrastuksissa, juurikaan osallistumatta siihen, mitä kotona lasten kanssa tapahtuu, olematta siitä osa-alueesta vastuussa. Suomessa taisi kasvaa muutama kokonainen sukupolvikin niin.
Ymmärrettävästi se ei enää nykyään ole monenkaan lasta toivovan pariskunnan suunnitelma tai ajatusmalli (eihän se millään tavalla lähtökohtaisesti ollut omanikaan), mutta tarkoitan vain, että ei kai se itsessään järjestelynä ihan käänteentekevää ja tuntematontakaan ole.
Lisäksi asia, mistä ei hirveästi puhuta, on että kuinka paljon on parisuhteita, joissa on samat lähtökohdat kuin meillä, mutta puoliso myöntyy syystä tai toisesta lapseen nopeammin/helpommin, vaikkei itse varsinaisesti lasta toivo? Vaikka se meneekin jo kenties filosofian puolelle, olen toisinaan miettinyt, onko se lähtökohtaisesti jollain tasolla eri asia, kuin meidän tilanne, ja jos on, niin minkälaisella tasolla.
Huomaan, että usein ihmisiä vaikuttaa järkyttävän tässä eniten se, että jotkut voivat suunnitella tällaista, ja tehdä näin ihan tarkoituksella, vakaasti asioita punniten. Harkitsemattomampiin perheellistymisiin saatetaan suhtautua vähän myötämielisemmin.
Moni lienee kuullut peruskuviosta, jossa lyhyen seurustelun jälkeen jätetään huumassa ehkäisy pois, tullaan raskaaksi, parisuhde kariutuu alta aikayksikön ja lapsen isästä tulee joko harvakseltaan tapaava vanhempi tai hän ilmoittaa, ettei halua olla missään tekemisissä lapsen kanssa. Tai jos baari-illan päätteeksi tullaan yhden illan jutusta raskaaksi ja informoidaan tulevaa isää, sama juttu. Molemmissa tapauksissa lapsi saatetaan lähtötilanteeseen, jossa isä ei häntä halunnut ja "hylkäsi", mutta silti ne eivät ravistele niin syvästi, kuin meidäntyylisemme ratkaisu.
En valitettavasti kasvanut oikein millään mittapuulla tasapainoisessa perhedynamiikassa ja tiedän paljon siitä, miten se voi heijastua lapseen ja vanhempiin. Kun ennen lapsen yrittämistä kipuilimme tämän asian kanssa yli kaksi vuotta, kysyin useita kertoja Mieheltä, eikö hän usko voivansa rakastaa yhteistä lastamme. Mies vastasi aina samoin, ettei epäile kykyään rakastaa lasta, mutta elämä lapsen kanssa ei ole sitä, miten hän olisi toivonut elämänsä menevän.
PoistaKukaanhan ei voi ennustaa tai varmaksi tietää, miten tässä loppujen lopuksi käy, saammeko koskaan lasta ja miten elämä käytännössä rakentuu, jos saamme. On sekin mahdollista, että viiden tai kymmenen vuoden päästä toteamme yksin tai yhdessä, että tämä oli (vähintään joiltakin osin) suuri virhe.
Aion kuitenkin varmistaa, että (mahdollinen) lapsi tuntee oman näkemykseni mukaan olonsa hyväksi ja turvalliseksi, mitä ikinä se tuleekaan vaatimaan. Vaikka olemme ajatuksissamme monessa asiassa Miehen kanssa eri tasoilla, minulla ei ole pienintäkään epäilystä, ettemmekö molemmat haluaisi tätä taata.
Kiitos ajatuksia herättävästä kommentista ja tietysti tsempeistä, niitä ei tule koskaan liikaa!
Nyt oli minunkin pakko avata sanainen arkkuni noiden anonyymin kommenttien jälkeen. Meillä oli myös tilanne, jossa minä yksin halusin lapsen, ja mies olisi mielellään jatkanut loppuelämänsä lapsettoman pariskunnan elämää. Mahdollisesta lapsesta "sitten joskus" toki puhuttiin vuosikaudet, mutta kun kerroin että aika on lähestymässä, alkoi mies jarrutella. Hän myöntyi siihen, että ehkäisy jätettiin pois; hän oli tietoinen siitä, että minulla on endometrioosi joka voi vähintäänkin vaikeuttaa raskaaksi tulemista ellei jopa estää sitä kokonaan. Kun sitten raskauduin melko nopeasti ehkäisyn pois jäämisestä, oli mies silminnähden pettynyt.
VastaaPoistaKoko raskausajan haaveilin ja rakentelin pesää yksin - mies tuli kyllä mukaan rakenneultraan ja parille neuvolakäynnillekin, kun häntä sinne erityisesti kysyttiin, mutta hampaiden kiskomista se hänelle oli. Minua ei tuo erityisemmin haitannut, koska tiesin hänen näkökantansa jo valmiiksi, ja jotenkin aavistelin tilanteen muuttuvan, kun lapsi saapuu maailmaan.
Kun vauva sitten syntyi, aloin osallistaa edelleen hieman vastentahtoista miestä hoitorutiineihin, ja melko pian jätin hänet vauvan kanssa kahdestaankin kauppareissujen yms. ajaksi. Ensimmäiset kuukaudet olivat miehelle selvästi sopeutumisaikaa ja sen ymmärsin hyvin, koska minähän olin lasta kantanut ja hänet alusta asti tuntenut, kun taas miehen kokemus oli ulkopuolisen kokemus. Mutta pikku hiljaa näin, kun rakkaus syttyi miehessä, ja nykyisin (lapsemme on nyt pikkukoululainen), hän muistaa usein mainita, että lapsen yrittäminen oli parasta, mitä olen koskaan keksinyt ja lapsemme on hänelle rakkainta maailmassa.
Olen vakaasti sitä mieltä, ettei tulevaisuutta voi tehokkaasti ennustaa - tunnen myös pariskunnan, jossa lapsi haluttiin miehen aloitteesta, ja mies häipyi lapsen ensimmäisen elinvuoden aikana kuvioista eikä halua lasta elämäänsä lainkaan. Paljon on myös niitä miehiä, jotka ovat saaneet omassa lapsuudessaan huonon isän mallin tai eivät isän mallia laisinkaan, ja suhtautuvat siksi perheen perustamiseen vähintäänkin suurella epävarmuudella elleivät jopa vastentahtoisuudella. Heistä voi silti tulla aivan yhtä hyviä isiä kuin lähtökohtaisesti perheorientoituneista isistä.
- Louhis
Suuri kiitos Louhis, kun jaoit teidän tarinaa. Samalla toit esiin kaikin puolin onnellisesti päättyneen matkan, joka oli aloitettu lähtöpisteestä, jossa toive lapsesta ei ollut parisuhteessa yhteinen.
PoistaSamalla lailla olen itsekin varautunut siihen, että jos tulisin raskaaksi, Mies olisi todennäköisesti lähinnä pettynyt, kuten sinunkin puolisosi oli. Ajatuksena se tuntuu suoraan sanottuna kauhealta, vaikka ymmärränkin sen järjellä, miksi niin on, ja tiedostan, että se on täysin looginen ja myös inhimillinen reaktio henkilöltä, jolla lapsihaavetta ei ole.
Vaikka en toivoisi tätä kenellekään toiselle, tuntuu äärettömän lohdulliselta tietää, että joku toinenkin on ollut samanlaisessa tilanteessa, ja ennen kaikkea on selvinnyt siitä "järjissä"! Tarkoitan siis, että joku on selvinnyt siitä, että on toivonut lasta parisuhteessa yksin, haaveillut yksin, joutunut suostuttelemaan haluttoman puolison neuvolakäynneille, valmistellut vauvan tuloa ja kotia yksin.. Se kaikki kuulostaa vaan niin musertavan yksinäiseltä. Toivon, että jos raskaus meille joskus suodaan, osaisin suhtautua siihen rennommin, kuten sinäkin olet osannut.
Huomionarvoista on sekin, että yksinäisyys tällaisessa tilanteessa on molemminpuolista. Samalla tavalla vaikkapa se toisen "pesänrakennus" tuntuu toisesta osapuolesta vieraalta ja varmasti yksinäiseltäkin, ja kuten hyvin kuvasit, ulkopuoliselta. Näin se menee jo nyt meilläkin ja menisi myös mahdollista raskaudessa. Mahtavaa kuulla, että teidän parisuhde kesti tämän kaiken! Se ylläpitää toivoa, ettei tämä ole automaattisesti täydellisen "tuhoontuomittua", vaikka jotkut ulkopuolella niin ajattelisivatkin.
Tarinanne kuulostaa muutenkin sellaiselta, kuin suurimmissa unelmissani meillekin voisi käydä. Samalla tiedostan, ettei ole mitenkään itsestäänselvää, että niin käy. Siksi en kuvittele, että kivutta ja haasteitta tästä eteenpäin mentäisiin, ja toki onhan niitä haasteita ilmennyt jo tähänkin mennessä. En myöskään elättele toiveita, että kaikki automaattisesti kääntyisi hyväksi sillä sekunnilla, jos tulisin raskaaksi. Siitähän se todellinen matka vasta alkaisi, ja näin isot asiat ottavat aikaa, kuten teilläkin. Toivon kovasti, että meilläkin kaikki päättyisi lopulta hyvin.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! :)