Istun kahvipöydässä puolituttuja äitejä ympärilläni.
Vieressäni istuvan naisen parivuotias esikoinen on päiväkodissa.
Puolivuotias kuopus istuu sylissä tomerana, havittelen lautasliinaa ja kaikkea muuta pöydässä olevaa.
"Olin tuntevinani vähän raskausoireita tossa viime kierrossa", nainen selittää.
"Olin ihan innoissani. Tein jo raskaustestinkin, mut se oli nega, varmaan vaan keho vähän sekaisin vielä."
Keskityn hämmentämään hunajaa teeheni.
"Oli kyl vähän pettynyt olo siinä", hän huokaisee, ja lohkaisee suklaakakustaan palan.
"Harmitti. Ois niin toivonut jo seuraavaa!"
Hän kohentaa vauvaa luontevasti, siirtää sokeripalakipon kauemmas pienistä käsistä.
Vauva ei vierasta yhtään. Toisin kuin oma kaverinsa kanssa palomiesleikkiä ympäriinsä kiitävä entinen vauvani, joka oli tuossa samassa iässä vierastanut jo useamman kuukauden.
Vauva katselee kaikkia ympärillään uteliaasti.
Nainen juttelee pehmeällä äänellä, toimii rauhallisin liikkein.
Hän on saanut jo kaiken.
Vaikka lisääkin on kenties tulossa.
Näytinkö itse vauva sylissäni tuolta, kun olin saanut sen, mistä olin uneksinut vuosia?
Ajattelen, että siinä on ihminen, jolla on kaikki ovet edessään auki. Se välittyy kaikesta hänessä.
Rauha, levollisuus. Hän on ihminen, joka aamulla ajattelee, mitä ihanaa tänään voi tapahtua.
Hänen vieressään istuu ihminen, jonka ympäriltä ovet sulkeutuneet, tai ainakin hyvää vauhtia sulkeutumassa.
"Toisaalta eihän tässä oo kiire, vaikka samalla aattelen että lisää vauvoja tänne vaan heti!"
Hän hörppää kahvikupistaan ja hymyilee säteilevästi.
"Mut onhan tässä aikaa vielä!"
Kirjoituksia tilanteesta, jossa nainen haluaa lähivuosina lapsen ja mies ei ole varma, haluaako lasta koskaan.
keskiviikko 14. lokakuuta 2026
Lisää vauvoja vaan
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
