lauantai 7. toukokuuta 2022

Vaiettu suru

Lounastauolla iäkkäämpi työkaveri kertoo saaneensa pitkästä aikaa pieniä yövieraita. Hän päätyy muistelemaan aikaa, jolloin hänet omat, nyt jo aikuiset lapsensa olivat alle kouluikäisiä.

"Ai helvetti, kuule kyllä mä vaan sanon, että onneksi ei tarvitse jaksaa sitä enää!"
"Mmm", minä sanon.

"No mut hei, teillähän on kuulemma uus työntekijä", toisen työtiimin jäsen sanoo, kun seisomme porukalla odottamassa henkilöstöinfon alkamista.
"Joo, se on kyl mukava", vastaa vieressä seisova tiimiläiseni.
"Minkäsikäinen se on?"
"Se on suunnilleen Neiti Kuun ikäinen, vähän nuorempi."
"Joo. No, se on kohta raskaana!"

He kaksi hymyilevät keskenään merkitsevästi, hyväksyen tämän yhteisen ääneen lausutun totuuden.
"Niin", minä varmaan sanoisin, jos suustani lähtisi jonkinlaista ääntä.

Mitä haluaisin sanoa, mutta en sano: Ei kuule välttämättä ole, vaikka haluaisikin. 

Äitini kertoo, että vanha rouva hänen naapuristaan on muuttanut kerrostaloasuntoon lähemmäs keskustaa. Rouvan talon on ostanut joku 32-vuotias nainen, jota emme tunne.

"Kai sillä lapsiakin on, kyllähän 32-vuotiaalla yleensä on", äiti toteaa.
"Mmm", minä sanon.

Mitähän äitini ajattelee minusta, meistä?

Kolmekymmentäkaksi, mikä ihmeen taikaikä se muka on? Enhän minäkään ole kaukana 32-vuotiaasta. Mies on jo reilusti ylikin. Pitäisikö äidin mielestä meillä olla jo lapsia, vaikka hän itsekin oli yli 32-vuotias raskaaksi tullessaan? Hän ei ole koskaan sanonut mitään sensuuntaista.

Ihmetteleekö hän silti salaa, miksei meillä ole jo lapsia?

Yksi kaikkein raskain piirre tässä surussa on sen äänettömyys. Ihmiset eivät voi tietää, jos heille ei kerro, jos päättää mieluummin vaieta. Mutta kun siitä haluaa vaieta, ei missään nimessä jakaa kaikille.

Koen, että minun olisi aika luontevaa kertoa esimerkiksi töissä, jos läheiseni olisi vakavasti sairas tai kuollut. Se olisi selkeämpää, ei näin epämääräistä. Olen kertonut sellaista töissä aiemminkin.

Kai sillä on tekemistä sen kanssa, että tämä suru liittyy aktiivisesti ja hyvin henkilökohtaisesti minuun, kehooni. Sen eteenpäin jakaminen tekee minusta äärimmäisen haavoittuvan ja paljaan.

Se ei ole jokin passiivisesti ulkopuolellani tapahtunut asia, vaan sen tapahtumapaikka on ihan kirjaimellisesti minussa, sisälläni. En halua olla kenenkään työkaverin päivittäinen tosi-tv-ohjelma, jonka kautta pääsee seuraamaan, miten selviän tästä koettelemuksesta, kuinka suoriudun siitä. En halua selittää puolututuille hedelmöityshoitojen termistöä.

Kuuntelen Kierron verran toivoa-podcastia. Siinä lapsettomuuteen perehtynyt psykoterapeutti kertoo, että tahaton lapsettomuus vertautuu tutkimusten mukaan koetun stressin määrässä vakavaan sairastumiseen, kuten syöpädiagnoosin saamiseen, tai jopa läheisen kuolemaan.

Ihmekös tässä on ollut jotenkin vähän vaikeaa olla.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun kuulen sen sanottavan noin selkokielisesti:

Tämä suru ei ole pientä, mitätöntä, toissijaista leikkisurua.
Tämä on ihan oikeaa, elämänkokoista surua.

Ja kuten surua yleensäkin, sitä on vaikeaa hallita tai ennustaa. Se ei noudata mitään tiettyä selkeää kaavaa tai järjen logiikkaa. Se aaltoilee, elää omaa elämäänsä. Jokin asia tai tilanne, joka eilen oli vaikea, onkin tänään yhtäkkiä helpompi. Olo, joka eilen tuntui kevyeltä, on tänään kaikkea muuta.

Huomisesta ei tiedä kukaan.

Tähän suruun ei auta viittaaminen menneeseen tai tulevaan.

Kuten läheisen menettänyttä ei akuutisti lohduta todettavan, että sentään sait kaikki ne ihanat yhteiset hetket. Vaikka se on sinänsä ihan totta, ja siitä voi jossain vaiheessa saada voimaa ja lohtua. Menneisyys ei kuitenkaan ole tätä hetkeä, vaan mennyttä. Eikä tulevaa enää ole.

Samalla tavalla tahattomasti lapsettomalle ei akuutisti auta todettavan, että sentään sinulla on vielä mahdollisuus. Vaikka se on sinänsä ihan totta, ja siitä voi jossain vaiheessa saada voimaa ja lohtua.

Tulevaisuus ei ole tätä hetkeä, vaan tulevaa, josta ei ole olemassa mitään varmuutta.

Tämä suru vain on, ja sen on annettava olla.

Sitä on vaikeaa kokea, ja toisaalta myös vaikeaa seurata sivusta esimerkiksi ystävän roolissa. Tiedän kokemuksesta, että on raskasta olla jonkun seurassa, joka on jatkuvasti enemmän tai vähemmän surullinen.

Tässä surussa otan joka päivä käteeni saman kirjan. Avaan sen auki kohdasta, josta on huolellisesti käännetty kirjansivu sillä lailla, että sen juuri ja juuri huomaa, kun osaa katsoa.

Avaan aukeaman, luen siinä olevan johdannon ja esipuheen.
Se on sama teksti, jonka olen lukenut jokaikinen päivä yli puolitoista vuotta.

Jostain syystä sama kohta on valittu yhä uudelleen ja uudelleen.
Sama sivu on käännetty sen merkiksi, että jatka tästä, olet tässä menossa.

Luen sen, vaikka osaan sen jo ulkoa.
Vaikka joka kerta mietin, mikä järki tässä on, eikö minun pitäisi olla jo vähän pitemmällä.

Tänään lapsettomien lauantaina lähetän virtuaalisen halauksen jokaiselle kanssakulkijalle.
Kaikille niille, joiden syli on tyhjä ja suru hiljaa, vailla sanoja.

4 kommenttia:

  1. Kuuntelen myös tuota Kierron verran toivoa-podcastia ja samaan asian havahduin itsekin. Tahaton lapsettomuus on itselläni vertautunut surutyöhön, jota on saanut tehdä läheisten menetysten kanssa. Nyt, onnistuneen hedelmöityshoidon jälkeen, kun minulla on siis yksi lapsi, käsittelen edelleen tunteitani asian tiimoilta. Koen esim. tämän äitienpäivän jollain lailla vastenmielisenä juhlapäivänä, asiaa ei tee mieli juhlia (vaikka siis olen onnellinen lapsesta).

    Lohdutuksen sanoja en osaa sanoa, mutta yhden asian haluan jakaa, sillä itselläni vertaistuki on ollut todella tärkeää, lähipiirissäni olen ollut ainut, jolla on ollut vaikeuksia raskautua. Löysin pari viikkoa sitten brittiläisen podcastin, jossa tätä kaameaa asiaa käsitellään todella kivasti ja jopa humoristisesti. Sen nimi on Big fat negative. Sitä on tehty jo vuosia, mutta löysin sen vasta nyt ja ainakin itselleni sen kuuntelu on ollut mahtavaa lenkkeilyseuraa.

    Voimia sinulle tunteiden käsittelyyn ja kiitos rohkeudestasi jakaa ajatuksiasi!

    T. Sara

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos sanoistasi, ja silmiäavaavasta kommentista. Ajattelin oikeastaan melko pitkään, että jos vain onnistuisin saamaan lapsen syliin asti, se korjaisi kaiken hetkessä hyväksi ja tämä kirottu lapsettomuusasia saisi välittömästi jäädä unholaan.

      Olen vasta tämän vuoden puolella todella hahmottanut, että tahattoman lapsettomuuden haavat ovat kuitenkin niin syvällä, että tulen hyvin todennäköisesti käsittelemään niitä vielä pitkään joka tapauksessa, kävi lapsen saamisessa miten tahansa. Ja niin tapahtuu monille muillekin.

      Sydämellisesti onnea pienestä. Podcast-vinkki menee ehdottomasti kuunteluun!

      Poista