Ihanaa, kaunista

”Missä vaiheessa tuo järvi on kokonaan sulanut?” ihmettelen puoliääneen, kun päivän päätteeksi kaarran pois työpaikan parkkipaikalta. Viimeksi kun olen katsonut järveä ajatuksella - siis ymmärtäen, mitä näen - se on ollut osittain jäässä.

Ihan kuin viimeiset viikot olisivat menneet vähän sumussa.

Kohta on kesä. Mihin viime kuukaudet ovat oikein hävinneet?
Ne samat, jotka toisaalta harvoin tuntuivat etenevän lainkaan, eivätkä tunnu oikein edelleenkään.

Puoli tuntia myöhemmin istun sohvalla teekuppi kädessä ja kuuntelen, kun työkaveri kertoo loppuraskaudesta, supistuksista, lapsivedestä, synnytyksestä. Ensimmäisistä hetkistä, tunneista, päivistä.

Vauva nukkuu rintarepussa painautuneena äitiään vasten, kuin karvaton koalanpoikanen.

Hänellä on päässään usvankevyttä haituvaa ja hänen sormenkyntensä ovat niin käsittämättömän pienet, ettei mikään koskaan oikeasti voi olla.

Häntä ei missään vaiheessa tarjota syliini, enkä minäkään sano mitään. Ainoastaan kerran teeveden kiehuessa vihjaisen ponnettomasti, että voi vauvan minullekin antaa, mutta työkaveri vastaa, että ei tässä mitään, tämä sujuu ihan hyvin näin.

Jos en olisi niin helpottunut, voisin pitää sitä vähän omituisena.
Eikö toisten vauvoja kuuluisi haluta ja saada pitää sylissä?

Toisaalta se on huojentavaa. Ihan jo siksikin, etten tiedä, miten noin pientä käsitellään.
En ylipäänsä tiedä, miten vauvoja käsitellään.

Paistaako se läpi niin selvästi?

Työkaveri kertoo alkuaikojen rehellisiä tuntojaan. Tunnustaa miettineensä synnytyksen jälkeisinä päivinä, mitä ihmettä tuli tehtyä. Ajan kuluessa tuntemukset ovat menneet ohi.

Sen jälkeen hän kyselee ystävällisesti, miten töissä menee, milloin olen kesälomalla, miten asunnon etsiminen etenee. Hänen kysymyksensä ovat yksinkertaisia vastata, niistä on helppo puhua.

Heidän kotinsa on juuri sellainen, jota olemme Miehen kanssa alkuvuodesta lähtien etsineet.
Kun joskus vertailimme asiaa, kävi ilmi, että toiveemme olivat hämmentävän samanlaisia.

Työkaveri esittelee viimeisimpiä remontteja ja viilauksia, vauvanhuoneen sisustusta, tapettivalintoja.

"Ihanaa", hoen kulkiessani hänen perässään.
"Täällä on niin kaunista.”

Asunto on hieno, muttei liian. Ei Deko-lehti-hieno, vaan juuri sopiva.
Hyväkuntoinen, muttei täydellisen siloteltu, koska se on luotaantyöntävää.

Se tekee siitä kodikkaan, helposti lähestyttävän.
Persoonallisen, omannäköisen.

Todentuntuisen.

Se saa ajattelemaan, että voisin itsekin asua täällä.
Tämä kaikki voisi olla minun elämääni.

Vaikkei omalla kivalla talolla oikeasti ole niin suurta väliä.
Lapsella on.

Mutta täällä ympärilleen katsoessa pääsee korostumaan, että jotkut todella saavat sen kaiken.
Ja vieläpä hyvin helpolla.

Puhelin piippaa. Lähiapteekkiin tilaamani IVF-lääkkeet ovat noudettavissa.
Voisin sanoa jotain niistä, siitä. Tästä kaikesta.

Suustani ei kuitenkaan tule muuta, kuin ”Oi, miten nätti!" ja "Miten hienosti valo tulee tänne!”

Vauva on kaunis. Koti on kaunis.
Työkaveri itsekin on kaunis. Hehkuu juuri sellaista väsynyttä onnea, kuin aina oletetaan.

Välillä vauva herää ja itkee. Hänellä on vatsavaivoja.
Uskomattoman pienet kasvot vääntyvät mutruun.

Hän kuulostaa hauraalta, kuin itkuakin pitäisi vielä vähän opetella.
Rikkinäiseltä nukelta, jonka volyymi on jäänyt liian pienelle ja ääni katkeilee.

Hänen itkunsa vavisuttaa jostain syvältä, mutta ympärilläni on muuri.
Ihan kuin ääni kuuluisi jostain kauempaa, kuin korvieni juuresta, silmieni edestä.

Työkaveri vetää pullean rintansa esiin, ja lapsi tarttuu siihen ahnaasti. Molempien otteet ovat jo toisiinsa tottuneita. Niistä on kadonnut ensimmäisten viikkojen epävarmuus ja hapuilevuus, tilalle on löytynyt varmuus, tuttuus.

Työkaverin mies saapuu kotiin ja kyselee, miten päivä on mennyt.
Hän suukottaa hellästi usvankevyttä hiusta ja istuutuu sohvalle, päästää meidät kävelylle kahdestaan.

Vauva jää hänen rintakehänsä päälle, rauhoittuu siihen välittömästi.
Pikkuinen sammakko.

Työkaveri esittelee kitkemiään marjapensaita, kokoamiaan kukkalaatikoita, istuttamiaan mansikantaimia. Ne juuri sellaisia, joita itsekin omalle pihalle haluaisin.

Jopa hänen valitsemansa orvokkiamppelit ovat samanvärisiä, kuin itse valitsisin.
Hänellä on niille täydellinen paikka.

Niin.

Hänellä on kaikki, mitä ikinä voisin toivoa.

Tämähän meni hyvin, totean liittyessäni pikkuteiltä isommalle tielle.
Pysyin kasassa.

Sen jälkeen purskahdan itkuun.

Isollakin tiellä on autiota. Lasken vastaantulevia katuvalopylväitä.
Yksi, kaksi, kolme.

Liikennevaloissa tunnen viereisen auton katseet ylläni. Kun vilkaisen sinne päin, ihmiset katsovat eteensä juuri sennäköisinä ja sillä tavalla, kuin katsotaan sen jälkeen, kun on tajuttu, että oma tuijotus huomattiin.

Etsin käsilaukusta nenäliinan.

Itku ei lopu.

En tunne vihaa, pettymystä, inhoa tai katkeruutta.
Olen vain niin kamalan surullinen.

Päättymättömän, ikiaikaisen, syvältä kostean maan sisästä nousevan, kehoa palaisiksi halkovan surullinen.