Pennuton jääkarhu

Kolmevuotias sukulaistyttö on näiden grillijuhlien keskipiste.

Kaikki, mitä hän tekee, on suuren ihmetyksen ja ihastelun aihe. Jokainen haluaa päästä vuorollaan kehumaan, kuinka taitavasti hän piirtää, juoksee, hyppää ja syö kakkua.

Valo, minkä hän eläköityneiden sukulaisten päivään tuo, ei voisi loistaa kirkkaampana, olla ilmeisempi.

Tyttö hämmentää keskittyneesti leikkisankossaan lilluvaa vettä – anteeksi – siis keittoa.
Hän lisää siihen muutaman kiven ja aavistuksen verran multaa. Äkkiä hänen katseensa kirkastuu.

"Kun mä hämmennän, tää vesi pyörii!" hän huudahtaa iloisesti.

"Sillä lailla se maailma alkaa hahmottua", lapsen isoisä huokaa.
"Vähän kerrassaan."

Hänen silmänsä loistavat siitä puhtaasta ilosta ja ylpeydestä, joita elämä on näissä hetkissä tulvillaan. Yritän keskittyä katselemaan puiden latvoissa keikkuvia kyyhkysiä.

Syön kuivaa pullaa ja ajattelen Rihannaa, niin kuin jostain syystä nykyään melko usein ajattelen.

Muistelen hänen taannoista lausuntoaan raskaudesta, joka oli pikemminkin iloinen yllätys, kuin pitempään suunniteltu asia. "En tiedä milloin ovuloin tai mitään muutakaan sellaista. Me vain pidimme hauskaa, joka sitten näkyi testissä", hän on lehtiuutisten mukaan kommentoinut.

Me vain pidimme hauskaa.

Eikö hänkään ole jo saanut tarpeeksi, täytyikö lapsenkin tulla kuin Manulle illallinen?

Ja Britney, oi Britney. Eikö hän ole ollut useita kertoja huumevieroituksessa?
Ei haittaa, nelikymppisenä raskaaksi!

Seuraavana päivänä pengon täydellisen sekasorron vallassa olevaa vaatekaappiani etsien kuulokkeiden latausjohtoa. Siinä käy juuri niin kuin silloin yli vuosi sitten pelkäsin.

Harmaa, viaton mytty putoaa syliini varoittamatta, täysin yllättäen.
En ollut unohtanut sitä, tietenkään. En vain olettanut sen olevan juuri tuossa hyllyssä.

Olen nähnyt sen pari kertaa aiemminkin, mutta kieltäytynyt katsomasta tarkemmin, työntänyt vain syvemmälle kaapin uumeniin.

Nyt otan vauvanbodyn käsiini, viikkaan auki.
Vaikka se on isohkoa kokoa, se on uskomattoman pieni.

Se on juuri niin suloinen, kuin muistin.

En koskaan lahjoittanut sitä kummitytölle, niin kuin varasuunnitelma oli, jos alkaisi ahdistaa liikaa. Tiesin alusta alkaen, ettei se ollut häntä varten.

En itke, enkä vajoa peilikaappin ovea vasten lattialle.

Olen lähinnä aidon tyrmistynyt.
Että tällaista oli joskus vielä pokkaa unelmoida.

Eipä olisi enää.

Tänään vastaava tuntuisi vähintään mielipuoliselta. Kuin laiskasti käsikirjoitetun elokuvan kohtaukselta, jonka pahaenteisyys ei voisi olla enää selvemmin katsojien ennustettavissa.

Etsin apteekin muovipussin (tajuan vasta jälkeen päin tämän mahtavan symboliikan), johon sullon bodyn. En halua nähdä sitä enää varoittamatta, ilman mahdollisuutta paeta. Haluan nähdä pussin, josta muistan heti sen sisällön, ja jota tajuan siksi olla avaamatta.

Lisääntymiskyvytöntä eläintä kutsutaan muuten mahoksi.

Luontodokumenteissa niitä ei näytetä.
Uskokaa tai älkää, olen katsonut elämäni aikana melkoisen määrän luontodokumentteja.

Luontodokumenteissa eläimet parittelevat kerran, ja naaras tulee kantavaksi. Pian pesästä, luolasta, kolosta tai mistä tahansa onkalosta pilkistää monta karvaista pientä päätä.

Tahattomassa lapsettomuudessa yksi häiritsevimmistä tunteista on asian ilmiselvä luonnottomuus. Kaiken yllä ilmeisenä leijuva poikkeavuus, joka on jostain syystä huonosti sanoin ilmaistavissa.

Miten kertakaikkisen hämmentävää ja lannistavaa on, etten onnistu siinä, mitä varten kehoni on ylipäänsä evoluution kannalta olemassa. Siinä, mihin se on varta vasten suunniteltu.

Tuntuisiko edes vähän helpommalta, jos lisääntymisvaikeudet olisivat hyvinkin yleisiä muissakin eläinlajeissa? Vai ovatkohan ne lähinnä ihmislajille tyypillinen ongelma?

Ainakin eläintarhoissa lisääntymisvaikeudet ja uhanalaisten lajikantojen saaminen elpymään lienevät jonkintasoinen haaste. Muistan lukeneeni ainakin harvinaisista tiikereistä ja isopandoista, joiden mahdollisesti onnistunutta tiineeksi tuloa koko eläintarhan henkilökunta odottaa jännityksellä.

Tosin muistikuvieni mukaan näissä tilanteissa haasteena on ollut enemmänkin osapuolten toisistaan kiinnostumaan saaminen vankeusolosuhteissa.

Onkohan jossakin Pohjoisnavan kolkassa oma henkieläimeni: pennuton jääkarhunaaras, joka ei vain tule tiineeksi?