lauantai 30. huhtikuuta 2022

Verta 19

On todella jännää, miten voimakkaasti on mahdollista ehdollistua tietyille kehonsa tuntemuksille.

Kun ensimmäiset hailakat verijäljet näkyvät alushousuissa työpaikan vessassa, samalla kun joku toinen jo kokeilee ovenkahvaa hätäisenä, on kuin joku painaisi minut väkisin tumman pinnan alle. 

Saan tietoisesti taistella, harata vastaan, saadakseni pidettyä pään kriittisen rajan yläpuolella.
Pitää todella tehdä töitä sen eteen, etten uppoaisi.

Nimittäin veri kutsuu minua yön puolelle.

Missä en ole mitään muuta, kuin pelkkä kelvoton, tyhjä kuori.
Ihmisentekele. Leikkinainen.

Missä kuukautiset ovat minussa elävä, hengittävä, kukoistavan hyvinvoiva kuolema.

"Ei haittaa, ei ole hätää", hoen itselleni autossa koko kotimatkan ajan. Yritän lohduttaa itseäni, vaikka olen siinä umpisurkea. On pakko yrittää. En halua mennä sinne, minne tämä on minua viemässä.

Eihän tässä ole mitään järkeä.

Ei kuukautisten pitäisi tulla varsinaisesti yllätyksenä enää yli puolentoista vuoden yrittämisen jälkeen. Varsinkin, kun olen jo alkuvuodesta tehnyt tietoisen valinnan lakata toivomasta, tai ainakin toivoa mahdollisimman vähän.

Mieleni tietää ja ymmärtää asiat, tai ainakin kuvittelen niin. Silti kuukautisten alku laukaisee sisälläni jotakin vaistonvaraista, mitä en ole saanut täysin hillittyä, kitkettyä pois.

Ahdistus asettuu kerälle rintakehäni päälle kuin pieni ja pörröinen, sympaattinen eläinystävä.
Se on aina saatavilla, valmis tulemaan seuraksi. Painoksi.

Kaikki ne tunteet, joista suurimpana pelko, eikä yhtään vähäisempänä puhdas viha itseä, omaa kehoa kohtaan. Villiintyvät ajatukset, joista ei koskaan seuraa hyvää. Jotka johtavat aina seuraavaan, ja sitä seuraavaan, ja sitä seuraavaan ei-hyvään, oikeastaan toinen toistaan huonompaan ajatukseen.

Miksi monet saavat PCOS:ta huolimatta normaalisti lapsia, ilman hoitoja, mutta minä en?
Miksi kevyet hoidot auttavat monilla PCOS:ta kärsivillä, mutta minulla eivät?

Johtuuko se siitä, että munasarjani ovat "erittäin monirakkulaiset", niinhän lääkäri kerran sanoi?

"Erittäin monirakkulaiset", toistaa ulko-ovi, kun työnnän avaimen lukkoon.
Tosi paha, tilanteeni on tosi paha.

"Miten paha on tosi paha, mitä se tarkoittaa?" kysyn siltä saamatta vastausta.

"Ei haittaa, ei ole hätää. Kaikki on ihan hyvin", hoen penkoessani kaapista siteen, jonka lätkäisen valjua inhoa tuntien alushousuihin. Samalla yritän itse uskoa siihen, mitä monotonisesti toistelen.

Sen jälkeen istun alas, ja yritän käydä rakentavan keskustelun itseni kanssa. Sen pettyneen, surun sokaiseman ja raivossaan rikkinäisen naisen kanssa, jonka löydän mieleni perimmäisestä nurkasta tuijottamasta tyhjyyteen.

"Ne saavat alkaa", toistan hänelle. "Niiden varassa ei ole enää pitkään aikaan ollut mitään.
Niiden tavallaan kuuluukin alkaa, koska se on se, mihin tämä keho parhaimmillaan yksin pystyy."

"Mutta", sanon itselleni korostetun tekopirteästi.
"Meille on suunnitteilla muita juttuja. Sellaisia, jotka auttavat."

Heitän työlaukun paikalleen, vaihdan kotivaatteet päälle.

Minun ei tarvitse pystyä tähän.

Jotkut eivät pysty syömään kalaa saamatta hengenvaarallista reaktiota.
Jotkut eivät pysty kävelemään.

Minä en pysty tulemaan raskaaksi näin.

Ja se on ihan ok.

(No ei ole, mutta toivottavasti vielä joskus on.)

Minun ei myöskään tarvitse tulla raskaaksi nyt.
Minun tarvitsee pitää pääni kasassa toukokuulle saakka, kunnes toivottavasti pääsemme ensikäynnille.

Ja vielä kauan, todella kauan sen jälkeenkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti