Hyvä päivä

Lauantaiaamuna whatsappissa odottaa ystävältä viesti.

Haluaisinko lähteä käymään kaupungilla?
Mentäisiin fiilispohjalta. Käytäisiin ainakin syömässä, kenties myös ostoksilla.

Viime vuosina shoppailu ja kaupoissa pyöriminen on typistynyt itselläni lähinnä jouluostoksiin.

Jos jotain tarvitaan, se mennään ostamaan.
Sen jälkeen tullaan pois, kotiin. Se siitä.

Parin tunnin päästä astelemme kaupungilla. Aurinko paistaa brutaalin kirkkaasti.
Sen säteet halkovat betonimaiseman harmautta, leikkaavat siihen vaaleita viiltoja.

Ilma on raikas. Jossain laulaa lintu niin nopeatempoisesti, että se kuulostaa olevan enemmänkin hengenhädässä, kuin etsivän puolisoa.

Tuntuu hassulta vain kävellä ja pohtia, minne menisimme.
Olen niin tottunut tietämään jo etukäteen, mihin olen menossa, että on outoa olla tietämättä.

En muistanut, että päämäärätön ajelehtiminen ihmisten ilmoilla voi olla näin vapauttavaa.

Ystäväni on aiemmin vältellyt hyvin tunnollisesti julkisia paikkoja koronan takia.
Tänään hän on sitä mieltä, että välillä on hyvä repäistä.

Olen samaa mieltä.

Yhden kaupan poistorekissä on kaunis pitkähihainen mekko, ainoa laatuaan.
Sovitan sitä. Ystävä katoaa viereiseen sovituskoppiin ohut neulepaita sylissään.

Mekko on kevyt ja ihana, paitsi että se puristaa rintojen kohdalta.
Ei ehkä ihme, koko on XS.

Yllätyn, että se mahtuu muuten päälleni.
Minulla on kapeat hartiat.

Jätän mekon kauppaan, jollekulle (vielä) pienempirintaiselle.

Ostan sen sijaan uusia alushousuja vanhojen ja kuluneiden tilalle.

Käymme syömässä.
Ehdimme tilata juuri ennen pahinta lounasruuhkaa.

Emme juurikaan puhu lapsettomuudesta.
Ei oikeastaan ole mitään uutta sanottavaa.

Puhumme ystävän opinnoista ja harjoittelupaikasta, minun ja Miehen oman kodin etsinnästä.
Asuntonäytöistä, syntymäpäivistä, ruoanlaitosta ja kesäkukista.

Ruoan jälkeen haemme kahvilasta kakkupalat mukaan ja menemme meille.
Teen kaakaota ja kaadan sen muumimukeihin.

Ystävä ihastelee suuren kukkansa juuri avannutta kiinanruusua.

Illalla katsomme elokuvaa.
Ystävä raivaa tottuneesti tilaa sohvaltamme ja uppoaa sen nurkkaan vakiopaikalleen.

Hän saa kotiin jääneeltä mieheltä videon lapsestaan, toisesta niistä kahdesta lapsesta, joita siedän hyvin. Hän näyttää videon minulle, se on hauska.

En aktiivisesti mieti lapsettomuutta.

Se ei tarkoita, etteikö se olisi läsnä.
Se on minussa kokoajan, vaikken ajattele sitä. 

Kun se lepää, se nukkuu rintani päällä kuin pieni, mutta yllättävän painava eläin, nousee ja laskee hengitykseni tahdissa, sydämeni ääntä kuunnellen.

Mutta se ei akuutisti satu niin paljon, kuin yleensä.

Lauantai on hyvä päivä.

Niin hyvä, kuin se näissä olosuhteissa voi olla.