perjantai 8. huhtikuuta 2022

Rakkaat, kalleimmat

Työkaverini on erittäin tehokas nainen.
Hänen työtahtinsa on kadehdittavan ripeä.

Hommat hoituvat kuin itsestään, viimeisen päälle organisoituina, tarkasti harkitussa kiireellisyysjärjestyksessä. Äärimmäisyyksiin menevällä pieteetillä, moitteettomasti.

Hän on hyvin tunnollinen.
Kun tehdään töitä, tehdään töitä.

Ja kun ollaan tauolla, puhutaan lapsista.

Aina.

Hänen on vaikeaa muodostaa itseensä ja omaan elämäänsä liittyvää lausetta, joka ei liittyisi jollain tavalla lapsiin, vähintään sivulauseessa.

Hän on koululaisesta asti tykännyt hiihtää, tosin lasten myötä harrastus on vähän jäänyt.

Hän on suunnitellut kokeilevansa uutta kasvisruokareseptiä, vaikka lapset todennäköisesti protestoivat, eivätkä suostu edes maistamaan.

Hän nauttii keväästä ja siitä, kun päivät pitenevät, on mahtavaa kun lastenkin kanssa voi lähteä käymään ulkona vielä ennen iltapuuhia.

I get it.

Hän elää ja hengittää pieniä lapsiaan.
Hän kantaa heitä mukanaan kaikkialle, vaikka hän olisi töissä ja lapset hoidossa.

He ovat ensimmäisinä mielessä, aina.

Kyllä minä tiedän.
Vaikka oikeasti en tiedä lainkaan.

Yleensä siedän hänen juttujaan hämmentävän hyvin. Lähinnä siksi, että hänellä on lahja kertoa kommelluksista lasten kanssa häkellyttävän elävästi, kuin olisi itse paikalla seuraamassa näitä hetkiä.

Tavallisesti selviän häivyttämällä itseni ja kevyesti loitontumalla omasta elämästäni, mikä onnistuu tässä vaiheessa lapsettomuutta jo kuin luonnostaan, vähän kuin hengittäminen.

Pärjään muuttamalla hetkellisesti taajuutta niin, että elän hänen elämäänsä, irtaantuen omastani. Hengittelemällä syvään, tarvittaessa poistumalla tauolta aiottua aikaisemmin.

Aina välillä tarkat suojausmekanismini kuitenkin horjuvat.

Olen huomannut, että näin käy erityisesti silloin, kun lapset ovat olleet työkaverin mielestä jotenkin poikkeuksellisen suloisia. Sanoneet tai tehneet hauskan sijaan jotain erityisen liikkistä.

Toinen vaara piilee niissä hetkissä, kun hän päätyy kummastelemaan ajankulua ja sitä, miten nopeasti vuodet ovat menneet ja lapset kasvaneet. Esimerkiksi sitä, miten on mahdollista, että vasta ihan eilen syntynyt esikoinen onkin nyt jo reipas eskarilainen, aloittamassa syksyllä koulutaivalta.

Miten hän on silti niin mahdottoman pieni vielä.

Miten omituiselta tuntuu kuvitella hänet syksyllä iso reppu selässä, matkalla kouluun.

Näissä hetkissä työkaverin tehokas olemus työrooleineen muuttuu. Keskittynyt katse vaihtuu haikeaksi ja kiinnittyy jonnekin kauas, vuosien päähän. Ilme kasvoilla sulaa pitkään viipyilevään hymyyn, joka kätkee taakseen niin paljon tunteita, ristiriitaisiakin.

"Äidin kulta", hän henkäisee hellästi, kuin kuvittelisi lapsen eteensä ja lausuisi sanat suoraan hänelle.

Hänen silmiinsä syttyy erilainen liekki, jotain herää eloon. Ilme muuttuu lempeämmäksi, kehon ääriviivoihin tulee pehmeyttä, tehokas ryhti unohtuu. Kiire ja kaikki muu teennäinen on poissa.

Lämpö ja herkkyys, mikä hänen äänestään kuuluu.

Minne ikinä katsookaan, hän näkee heidät kaksi.

Hänen rakkaimpansa, aarteensa.

He ovat kalleinta, mitä on olemassa. Mitä koskaan tulee olemaan.

Kyllä minä sen ymmärrän.
Ja toisaalta en ymmärrä yhtään mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti