Lippalakki

Viisikymppinen pariskunta astelee viereiseen pöytään.

Naisella H&M:n paperikassi, Miehellä yksi kainalosauva.
Hetken päästä tarjoilija tuo heille piripintaan kaadetut Flat whitet.

Nainen selittää hyväntuulisesti jotain tulevan päivän ohjelmasta.
Mies on on hillitty, vaisu. Hän lähinnä nyökkäilee naisen puhuessa.

He siemailevat kahvia tovin hiljaa.
"Näytän sulle, mitä ostin", nainen sanoo sitten, hymyn ulottuessa silmiin asti.

Hän vetää kassista esiin kasan vaatteita, oletettavasti pojalle tarkoitettuja.
Värit ovat tummansinistä ja harmaata, lisäksi häivähdys vaaleankeltaista.

"Housut, 8 euroa", nainen nostaessaan ensimmäiset näytille.

En tiedä lasten vaatteista mitään, mutta nämä ovat pieniä.
Arvelisin, että ehkä korkeintaan parivuotiaalle tarkoitettuja.

"Ja nämä ovat vähän kesäisemmän väriset, 6 euroa."

Nainen käy hellästi läpi jokaisen vaatteen.

"Tällainen ihan perus t-paita, 7 euroa."

Mies ei sano mitään, mutta seuraa esittelyä.

"Ja vielä toinen paita, 8 euroa."

"Enkä voinu ohittaa tätä!", nainen hihkuu nostaessaan viimeisen ostoksen.
Miehen kasvoilla häivähtää jokin hymyntapainen.

Pieni NYC-tekstinen lippalakki.
Jonka hintaa ei erikseen mainita, niin kuin muista ostoksista.

Se on niin söpö, etten melkein kestä.

Miten paljon äitini rakastaisi ostaa kaikkea vauvalle.
Vaatteita, leluja, tarvikkeita. Joita vauva tarvitsisi heti, vuoden päästä ja vasta teini-ikäisenä.

Äitini, ja muut sukulaisnaiset.
He sekoaisivat hankinnoissaan, tiedän sen.

Yhtä varmasti kuin tiedän senkin, että minusta se olisi vain ihanaa.
Olisin kiitollinen jokaisesta kauniista ajatuksesta, jonka joku on lapselleni suonut.

"Yhteensä 35 euroa", nainen sanoo viikatessaan huolellisesti vaatteet siistiksi pinoksi.
Mies nyökkää hyväksyvästi.

Ihmiset tulevat ja menevät. Tilaavat ja ahmivat lounassalaatin tai kinkkupiirakan palan, hörppivät kahvin samalla puhelintaan selaten, jatkavat matkaansa.

Minä istun sohvalla pehmeä tyyny selkäni takana ja kirjoitan tätä tekstiä.

"Jaahas", nainen sanoo merkiksi miehelleen tarttua kainalosauvaan ja nousta.

Haukkaan vuodenjuustobagelia, joka on kiistattomasti suoraan taivaasta irrotettu palanen.

Nuoret tarjoilijanaiset – tekisi melkein mieli sanoa tytöt – puhuvat Tiktokista ja jostakusta, joka pelkää saavansa raskausmyrkytyksen.

Mistä huomaa ajan kuluneen?
Siitä, että monet ihmiset ovat nykyään nuorempia kuin itse on.

Se on melko kammottavaa.
Työpaikallakaan en ole enää nuorin, niin kuin olen ollut viimeiset viisi vuotta.

Kahvilaan tulee nainen leikki-ikäisen poikansa kanssa.
Naiselle croissant, pojalle voisilmäpulla.

Näen sen heti. Toivon vain, ettei nainen riisuisi takkiaan.
Tottakai hän riisuu, ja raskaus kuoriutuu paremmin esiin.

"Mikähän ois mun lounas tänään?" toinen tarjoilijoista pohtii, ottaa sitten pakastealtaasta luomujäätelöpuikon. Hän ponnistaa ketterästi astianpalautustiskin päälle istumaan ja avaamaan muovikäärettä. Pieni poika katsoo häntä mietteliäänä, mutta ei sano mitään, jatkaa pullansa syömistä.

Minä piirrän sanoilla itseeni, mieleeni ja ajatuksiini kuvia.

Mietin ajan olemusta.

Sen kykyä katketa, pysähtyä, loitota. Viipyillä, kadota, unohtua. Yllättää ja ilmestyä jostain kutsumatta, saada toistamaan samoja virheitä, jotka jätti kerran taakseen.

Sen mahdollisuutta tuottaa tuskaa, helpotusta, etäisyyttä, varmuutta.

Ajan kulun hahmottaminen tai ylipäänsä muistaminen on huomattavasti vaikeampaa ilman lapsia.
Mietin ystävän esikoista, joka menee ensi syksynä yläasteelle. Sukulaistyttöä, joka aloittaa syksyllä eskarin. Hänestä tulee omien sanojensa mukaan jo koululainen, "koska on eskarikin koulua!"

Mietin viisikymppistä pariskuntaa ja sitä, että ennen kuin he huomaavatkaan, he ostavat lippalakin omistajalle pikkulegoja, ensimmäistä vaihdepyörää, leffalippuja, rippiristiä, tupaantuliaislahjaa.